Читать книгу Erään rikoksen varjo - Hall Sir Caine - Страница 9

Mutta nyt hypppäsi hän äkkiä seisoalleen. Hän oli melkein kääpiö mieheksi ja hänen kummallisessa ruumiissaan oli jotakin äärettömän naurettavaa. Pää oli suuri ja hyvin muodostunut, ruumis paksu ja kömpelö ja jalat lyhyet ja surkastuneet. Hän oli Wythburnin opettaja ja hänen nimensä oli Monsey Laman.

Laaksolaisten mielestä oli pieni opettaja hauskin toveri, mitä he milloinkaan onnistuivat saamaan kumppanikseen lasin ääreen. Hänellä oli joku sattuva huomautus jokaiselle heistä, hän lauloi, laski leikkiä ja sinkautti silloin tällöin sanan, joka sattui, mutta ei loukannut ketään. Heidän tapanaan oli sanoa häntä "pieneksi notkeaksi ranskalaiseksi" hänen kummallisen kävelytapansa vuoksi, mikä näiden raskasjalkaisten vuoristolaisten mielestä muistutti jollakin tavoin ranskalaisen tanssinopettajan käyntiä.

Samalla kun opettaja heräsi näytti keskustelu ravintolassa olevan muuttumaisillaan iloisemmaksi. Ei ulvova lumipyrykään kuulostanut enää niin kovalta eikä hirveältä. Oven vieressä lavitsalla lepäävä laaksolainen haukotteli ja nukkui jälleen entiseen tapaansa, ja Ralphinkin luja alahuuli kävi lempeämmäksi, vaikka hän ei milloinkaan ollutkaan mikään iloinen eikä leikillinen toveri. Miehet täyttivät jälleen piippunsa ja pyysivät emännältä enemmän maustettua olutta.

"Jumala siunatkoon sen sydäntä, joka panee hyvää olutta! sanoo sananlasku. Se on kristillinen hyve, vai mitä, isä?" sanoi Monsey vastakkaisessa uuninloukossa istuvalle Matthewille.

"Kehu kahlaamoa vasta sitten kun olet löytänyt sen", vastasi filosoofi. "Olen aina huomannut hyvän oluen suovan hyviä päähänpistoja. Ihmisiä, jotka halveksivat hyvää olutta, pitäisi kaikkien muiden halveksia."

"Siinä tapauksessa olisitte ollut valmis hirtettäväksi jo monta vuotta sitten, isä Matthew", sanoi Monsey, "sillä olette painanut alas hyvää olutta enemmän kuin kukaan muu koko Wythburnissä."

Vanha Matthew sai nyt sietää häneen itseensä kohdistuneen naurun tällä kertaa. Mutta sen vielä kestäessä kumartui hän Ralphiin päin ja kuiskasi kuin korvatakseen tappionsa: "Hän on hyvin poikamainen, tuo pieni mies, aivan varmasti."

Ja sitten hän lisäsi tärkeän näköisenä kuin hän olisi sanonut jotakin uutta: "Häneen nähden voidaan todellakin sanoa, että kuten metsään huudetaan, niin siten sieltä vastataan."

"No, no", sanoi hän ääneen, "älkää luulkokaan, etten voi kärsiä tappiotani."

Huolimatta tästä odottamattomasta häviöstä alkoi vanhus juuri nyt näyttää, mihin hän oikeastaan kykeni. Tämä sukkela harmaaparta ei ollut milloinkaan niin onnellinen, ei näyttänyt milloinkaan niin viisaalta, ei pudistanut milloinkaan päätään niin hyväntuulisesti eikä milloinkaan iskenyt silmää niin leikillisen syvämielisesti kuin silloin, kun pieni notkea ranskalainen sanoi jonkun sukkeluuden.

Hän pyysi Monseyta laulamaan ja soittamaan viulua, sillä hän oli aivan varma siitä, ettei Monsey halua kieltäytyä.

"Pitäisikö minun laulaa, herra?" huudahti pieni mies. "Laulaa! Herra, koira saa määrätä sen asian. Jos se heiluttaa häntäänsä, suostun laulamaan, mutta ellei se tee sitä, en sittenkään voi olla hiljaa. No, Laddie, mitä siihen sanot?"

Koira vastasi tähän pyyntöön heiluttamalla innokkaasti ellei juuri erikoisen ymmärtäväisesti sitä ruumiin jäsentä, josta tällä hetkellä niin tärkeä päätös johtui. Silloin haettiin heti esille viulu muutamasta vaaleasta seinäkaapista ja hetkisen kuluttua vaimensi kielien jännittäminen ja sävelikköjen harjoitteleminen myrskyn pauhinan.

"Teidän pitää lyödä tahtia, patriarkka", sanoi Monsey.

"Eikö mitä, hyvä mies. Sinun asiasi on lyödä tahtia ja tappaa aikaa", vastasi Matthew.

"Siinä tapauksessa pitää teidän lyödä merkki tahi merkitä lyönti tahi lyödä oma merkkinne, sillä ettehän luullakseni osaa kirjoittaakaan."

Sitä kannatti todellakin katsella, kun pieni opettaja käytteli käyräänsä, löi tahtia jalallaan ja päästi silloin tällöin hurjan huudon keksiessään jonkun iloisen päähänpiston, sillä hän osasi jonkun verran improvisoidakin. Kaikki nauroivat kuunnellessaan hänen lauluaan, jossa tällä kertaa puhuttiin muutamasta isä Matthewin raukkamaisesta teosta.

Nauru ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun oveen kovasti koputettiin. Ralph hyppäsi seisoalleen.

"Sanoinhan jonkun olevan tulossa ja olkoonpa hän sitten kuka tahansa, on hän ollut täällä ennenkin."

Sanottuaan sen meni hän ovelle ja avasi sen. Laddie oli siellä ennen häntä.

"Onko Ralph Ray täällä?"

Ääni oli naisen ja se värähteli mielenliikutuksesta.

Ralph oli selin tuleen ja senvuoksi ei nainen ollut tuntenut häntä.

Mutta valo sattui sitävastoin kirkkaasti tulijan kasvoihin.

"Rotha!" sanoi Ralph. Hän veti tytön sisään ja aikoi juuri sulkea oven, kun tyttö sanoi hermostuneesti:

"Ei, älähän nyt. Seuraa minua, sillä tuolla ulkona on joku, joka haluaa puhutella sinua ja joka ei voi eikä haluakaan tulla tänne."

Hänen vaatteensa olivat aivan märät ja lumisohjun kastelemat, ja tukka oli liimautunut otsaan kiinni. Hilkka, jonka hän oli kiireesti pistänyt päähänsä, oli mennyt vinoon tuulen voimasta. Ralph olisi mielellään vienyt hänet takan ääreen, mutta hän sanoi jälleen:

"Ei vielä!" Hänen silmänsä näyttivät huolestuneilta, hämmästyneiltä ja tuskallisilta.

"Silloin lähden mukaasi heti", sanoi Ralph.

He kääntyivät. Laddie syöksyi tielle ennen heitä ja hetkisen kuluttua olivat he jo hävinneet illan pimeyteen.