Читать книгу Helvi: Kertomus nuorisolle - Hilja Haahti - Страница 4

Sisällysluettelo

— Kiitos, äiti kulta! Koska sinä tämän olet ommellut, niin että minä en ollenkaan ole nähnyt?

Helvi kohotti ihastuneena valkeata, sinisillä nauhoilla koristettua esiliinaa ja loi äitiin suuret, kysyvät silmänsä. Äiti hymyili.

— Pianhan tuollaisen ompelee, vaikkapa käydessäsi maitoa noutamassa.

— Tänään minä heti sen uudistan. Mutta tiedätkö, äiti, minua melkein pelottaa mennä sinne kouluun. Niin ikävää, ettei ollut useampia pyrkijöitä kolmannelle luokalle. Nyt minä yksin tulen kaikkien entisten joukkoon, niinkuin vieras lammas karjaan.

— Ole sinä iloinen siitä, ettei muita ollut. Ehkä et silloin olisi päässytkään, koska luokalla on ennestään kolmekymmentäyhdeksän oppilasta.

— Niin, semmoinen hirveä joukko! Minä juuri laskin itsekseni, että jos kaikilla luokilla koulussa ja jatko-opistossa on yhtä monta, tulee siitä yhteensä neljäsataa tyttöä. Ja sitte ehkä vielä neljäkymmentä opettajaakin! Ei, äiti, kyllä kansakoulussa ja pappilan Lainan tunneilla oli parempi!

— Sinun pitää olla reipas tyttö, Helviseni. Etkö muistakaan, kuinka halusit tänne Helsinkiin kouluun? Enhän minä koskaan olisi kotipitäjäämme jättänytkään muuten, kuin juuri sinun koulunkäyntisi tähden…

Helvi heittäytyi äitiänsä syleilemään.

— Älä pahastu, rakas äiti, — virkkoi hän. — Minä olen semmoinen jänis. Mutta nyt minun täytyy lähteä, ja kyllä minä koetan rohkaista mieltäni.

Nopeasti hän sitoi esiliinan päällensä, otti hattunsa, ja niin hän oli valmis. Äiti katseli kauvan miettiväisenä hänen jälkeensä, kun hän oli mennyt. Olihan tämä tärkeä vaihepäivä Helville. Ei ollut ihme, että hän ilon ohessa oli levotonkin, sillä kaikkihan oli niin uutta ja outoa. Äidin ajatukset lensivät siihen hiljaiseen kotiin Hämeen syrjäisessä seudussa, jossa Helvi tähän asti oli kasvanut. Hän näki taas edessään tutun tupasen koivujen varjossa tyynen sisäjärven rannalla. Siihen hän oli muuttanut kappalaistalosta, saatettuaan puolisonsa ijäistä unta nukkumaan vanhan valkoisen kivikirkon viereen, jonka seinät ennen niin monasti olivat hänen voimakasta ääntänsä kerranneet. Se oli raskas aika… Vaan Helvi tyttönen nauroi ja soperteli iloisesti eikä ymmärtänyt kaivata mitään, ei isää eikä entistä kotia… "Tyynelä" siellä rannalla oli se koti, johon hän kiintyi, ja äiti tuli hänen kaikeksensa…

Ovea koputettiin, ja rouva Aaltonen heräsi ajatuksistaan. Hän meni avaamaan, ja kynnykselle ilmestyi vaatekääröä kantava huivipäinen tyttö, joka tiedusteli, "joutuisiko pastorska ompelemaan plyysiä".

— Minä tahtoisin juuri samalla lailla tehdyn kuin sen Riikan, joka palvelee tässä yläkerrassa kamreerilla — kyllä pastorska tietää —, sehän minua neuvoikin tänne.

Mitat otettiin, koettamispäivästä sovittiin, ja tyttö poistui. Rouva Aaltonen huoahti levitellessään kääröstä esille suurikukallista heleää kretonkia. — Kelpasinhan minä maalla pitäjän herrasväen ompelijaksi, mutta täällä ainoastaan palvelijat ja muut köyhät ihmiset minulle työtä tuovat, — hän tuumieli. — Eihän niiltä paljoa voi ottaa tekopalkaksi, mutta ehkäpä Jumalan avulla näinkin tullaan toimeen. Kun vaan saisin pidetyksi semmoisen ruoan, että Helvi hyvin jaksaisi…

Kukoistavalta ja reippaalta hän ainakin tällä hetkellä näytti, ikäänkuin elämän huolet eivät vielä ensinkään olisi häneen koskeneet. Posket punaisina ja silmät loistavina hän kepein askelin kulki tietänsä Kruunuhaan äärimmäisestä perukasta Yrjönkatua kohti. Tuossa jo oli se suuri valkoinen rakennus, joka oli hänen matkansa määrä. Helvin sydän sykähti kovemmin, ja arastellen hän tarttui oveen. Se ei auennutkaan niin helposti; mutta ennenkuin Helvi ehti uudestaan nykäistä, oli toinen käsi käynyt kiinni ripaan ja tottuneesti temmannut raskaan oven auki. Tummatukkainen, ruskeasilmäinen tyttö, jolla oli vaalea puku ja hattu kuin kukkatarha, seisoi siinä hänen vieressään. Hän loi Helviin iloisen, ystävällisen katseen ja virkkoi:

— Se on kireä ovi, sitä pitää aika lailla vetää.

Helvi kiitti ujosti. Tuolla tytöllä oli kyllä ystävälliset silmät, mutta hän oli niin hieno, ettei Helvi rohjennut puheisiin ruveta. Eikä hän näyttänyt joutavankaan Helviä kuulemaan, sillä samassa hän jo oli oven sisäpuolella, harppasi kolmella askeleella portaita ylös toiselle ovelle ja solahti siitä eteiskäytävään. Kun Helvi siihen ehti, ei enää näkynyt hänestä vilahdustakaan.

Voi, mimmoinen surina ja sohina, ja kuinka paljo tyttöjä! Helvi oli niin ymmällä, ettei tiennyt, minne kääntyä. Neljännestuntia myöhemmin hän tuskin itsekään muisti, mille hyllylle oli hattunsa laskenut ja miten hän oli virran mukana joutunut suureen, kauniiseen juhlasaliin, jossa johtajatar lämpimästi rukoili siunausta alkavan lukuvuoden työlle. Vaan sitte oli joku ystävällinen opettajatar tarttunut hänen käteensä ja saattanut hänet kolmannen luokan huoneeseen. Siinä hän nyt seisoi oven luona, tietämättä taaskaan, minne piti asettua. Kaikki toiset tytöt istuivat pulpettien ääressä, melusivat, juttelivat, liikehtivät ja loivat tuon tuostakin uteliaita silmäyksiä uuteen tulokkaaseen. Helvi painoi päänsä alas, ja hänen olisi tehnyt mieli olla kaukana sieltä.

Silloin melu äkkiä taukosi. Oppilaat nousivat ja istuutuivat jälleen. Sisälle oli astunut sama opettajatar, joka äsken toi Helvin luokkaan. Hän huomasi kohta, miten tyttönen oli hämillään, kävi hänen luoksensa, laski äidillisesti kätensä hänen olallensa ja veti hänet lähemmäksi pulpetteja.

— Kas tässä on teille uusi toveri, Helvi Aaltonen. Minnekkä nyt sijoitamme hänet istumaan? Irjan vieressähän näkyy olevan tyhjä paikka —

Helvi oli rauhoittunut, tuntiessaan olevansa opettajan turvissa. Nyt hän uskalsi kohottaa silmänsä ja oikein katsella tulevia tovereitaan. Tuossa oli se tyhjä sija, josta opettaja puhui, ja Irja — sehän oli sama tyttö, joka oli avannut oven Helville! Hän oikein riemastui ajatellessaan pääsevänsä tämän viereen. Tuntuihan Irja melkein tutulta, koska hän tässä suuressa joukossa oli ainoa tyttö, joka oli Helviä puhutellut.

Mutta Irja kohosi vilkkaasti seisomaan ja huudahti:

— Ei, opettaja, ei tämä ole tyhjä! Se on Elsa Kallion, vaikka hän on nyt poissa. Mehän olemme melkein kaksi vuotta istuneet vierekkäin…

— Eilen saimme Elsan isältä kirjeen, jossa hän ilmoittaa saaneensa virkanimityksen Kuopioon ja muuttavansa sinne. Elsa ei tule enää tähän kouluun.

— Oo — oo — kuului pitkänä mutinana kautta luokan. Ja sitte kuorossa: — Eikö Elsa tule enää kouluun!

— Voi, eikö Elsa tule enää kouluun! — toisti äänekkäimmin Irja, lisäten puoliääneensä: — Nyt minulla taas ei ole parasta ystävää.

— Minä toivon, että tästä uudesta toverista saat hyvän ystävän, — virkkoi opettajatar hymyillen ja saattoi Helvin Irjan viereen.

Hän ilmoitti läksyn, poistui luokasta, ja entinen hälinä alkoi jälleen. Irja yritti juuri ryhtyä keskusteluun Helvin kanssa, kun tämä kuuli takanansa kuiskattavan: — Esiliina päällä ensimmäisenä koulupäivänä!

Helvi punastui korvia myöten ja unohti vastata Irjalle. Sillä totta kai lause tarkoitti häntä… Äkkiä hänen silmänsä lensivät yli luokan. Niin, muilla ei todellakaan ollut esiliinoja. Eikä hän ollut ensin sitä ollenkaan huomannut! Oliko sitte paha, että käytti esiliinaa? Ja oma äiti oli tämän ommellut, ja sehän oli aivan uusi ja Helvin mielestä niin sievä…

Irja oli varmaan myöskin kuullut toverinsa sanat, sillä hän kääntyi ja loi taaksensa sellaisen katseen, kuin olisi hän tahtonut ruskeilla silmillänsä lävistää puhujan. — Kuinka tyhmä sinä olet, Leima! — oli selvään luettavana noissa puhuvissa silmissä; mutta hän ei ehtinyt pukea ajatusta sanoiksi, sillä samassa tuli taas eräs opettaja sisälle. Irja joutui vaan näkemään, miten Suleima Saarela nauroi, mutta kuitenkin samalla lensi punaiseksi hänkin.

Kun seuraavan päivän tehtävät olivat ilmoitetut, tytöt rynnänneet ulos luokasta ja Helvi vihdoin löytänyt hattunsa, silloin hän riensi kuten ahdistettu jänönen kotia kohti. Ei, ei siellä koulussa todellakaan hauskaa ollut. Mahtoivatko ihmiset täällä kadullakin katsella hänen esiliinaansa? Voi, eikö äiti sitte tietänyt, kuinka Helsingissä oli tapana pukeutua? Ja muutenkin… koko tuo vieras tyttöjoukko… ja semmoinen hälinä…

Kotona äiti lohdutti ja rauhoitti häntä parhaansa mukaan. Helvin piti muistaa, mitä kaikkea hyvää hän saisi täällä oppia, ja tovereihin hän kyllä pian tottuisi.

— Mutta esiliinaa minä en enää koskaan ota päälleni, — virkkoi Helvi lopuksi päättäväisesti.

Silloin äidin hellä katse kävi vakavaksi.

— Otat kyllä, tyttöseni, vieläpä heti huomispäivänä. Sinä et saa oppia araksi ja turhamaiseksi. Ei sinun ensinkään tarvitse hävetä puhdasta esiliinaa eikä muutenkaan yksinkertaista pukuasi, kunhan vaan pidät sen siistinä. Kyllä kai siellä koulussa on hienosti vaatetettuja tyttöjä, mutta on siellä paljo köyhienkin vanhempien lapsia. Et sinä heidän joukossaan pistä silmiin, luulottelet vaan turhia.

— Mutta jos ne pilkkaavat…

— Ei sinun pidä välittää jonkun ymmärtämättömän toverin puheista. Kerroithan saaneesi kiltin ja ystävällisen sivukumppanin. — Vaan jouduppa nyt maitoa noutamaan, jotta saan vellin tulelle. Eikö sinun jo ole nälkä?

Niin, kellohan olikin jo paljon. Helvi otti kannun ja kiirehti myymälää kohti, josta hän joka päivä nouti heille tilatun maidon.

— Hyvää päivää taas, Helvi! Mihin sinä menet? — kuului kadun kulmasta heleä ääni. Irja ja Leima seisoivat siinä, ja edellinen nyökäytti iloisesti päätään. Mutta Helvi huomasi, että Leiman silmät vilkuivat hänen kannuunsa, ja hänestä tuntui, kuin Irjakin olisi sitä katsonut.

— Puotiin vaan, — vastasi hän nopeasti ja kääntyi kulmasta, posket polttavina. Takaisin hän palasi pitkää kiertotietä. Olisivathan Irja ja Leima vielä voineet seisoa tai kävellä siellä juttelemassa.

Äiti ihmetteli, miksi Helvi oli viipynyt tavallista kauvemmin, ja kun tyttö silmät alas luotuina kertoi sen, silloin äiti tuli yhä totisemmaksi. Hän tunsi, että pääkaupungin turhamaisuus jo tänä ensimmäisenä koulupäivänä oli virittänyt Helville verkkojansa.

— Rakas lapsi, — sanoi hän surumielisesti, — kohta sinä varmaan häpeät köyhää äitiäsikin.

— Voi äiti, mitä sinä puhut! — huudahti Helvi katuvaisena. — Minä olen ollut paha tyttö; anna minulle anteeksi!

Äiti suuteli häntä hellästi, sanoen:

— Rukoile, että Jumala antaa sinulle uljaan mielen ja nöyrän sydämen!