Читать книгу Helvi: Kertomus nuorisolle - Hilja Haahti - Страница 6

III

Оглавление

Sisällysluettelo

Lunta satoi pehmeinä, suurina hiutuvina. Se takertui puiden riippuviin oksiin, kääri kadut nahkeaan vaippaansa, tarttui jalkineisiin ja reenanturoihin ja peitti raitiot, joita myöten jo kahdesti oli lumiauraa ajettu. Talvi oli tullut tavattoman aikaisin, sillä nyt oltiin vasta marraskuun alussa.

Rouva Aaltosen huoneessa oli puolipimeä, vaikka päivällisruoka vastikään oli korjattu pöydältä. Ikkuna melkein kosketti pihamaan asfalttiin, ja sen syvennykseen oli kinostanut lunta niin korkealle, että pieni aliruutu miltei peittyi. Mutta takassa räiskyi iloinen tuli, ja sen ääressä Helvi istui kirja kädessä. Äiti työskenteli ikkunan luona.

— Müssen, musste, gemusst — äiti, näetkö vielä? Eikö sytytetä lamppua?

— Voithan sytyttää. Minä saan kyllä tämän kohta harsituksi, mutta kapteenska ehkä piankin tulee koettamaan, ja sitte täytyy nähdä tarkkaan.

— Tuleeko hän tänään? Voi voi, minulla on niin paljo läksyjä, missä minä sitte taas luen?

— Ota kynttilä ja mene kyökkiin. Vanha Lehtoska ei suinkaan häiritse sinua.

Helvi huoahti kerran sitä surkeutta, että heillä oli vaan yksi kamari ja osa Lehtoskan keittiöön. Olihan se edes hyvä, että hänellä ei ollut lapsia, jotka olisivat huutaneet. Helvi muisti erään toverin, jonka vanhemmilla myöskin oli yksi huone, ja siinä joukko pieniä siskojakin… Mutta Irjalla oli oma kaunis kamarinsa ja vieressä suuri tyhjä sali, eikä mikään estänyt, vaikka olisi lukenut, jotta seinät kaikuivat…

Helvi heräsi ajatuksistaan, kun kuuli liikettä oven takaa.

— Nyt joku kopistelee lunta jaloistaan, — virkkoi hän nousten paikaltansa. — Se on varmaankin kapteenska. Kylläpä hän on saanut tuiskua päällensä!

Tulija ei kuitenkaan ollut kapteenska, ainoastaan hänen palvelustyttönsä, joka ilmoitti, ettei rouva voinut lähteä ulos, kun oli niin paha ilma. Mutta hänen pukunsa oli kiire, ja hän käski pyytää, että rouva Aaltonen nyt kohta tulisi heille sitä koettamaan ja panisi hyvin vaatetta ympärille, jottei se kastuisi.

Rouva Aaltosen huulet värähtivät hiukan, kun hän vastasi: — Minä tulen heti.

Se oli nyt ensimmäinen säätyläishenkilö, joka oli tuonut hänelle puvun ommeltavaksi. Muuten työtä kyllä oli riittänyt pitkin syksyä, ja he olivat tulleet toimeen, vaikka niukastikin. Pitihän hänen olla hyvin, hyvin kiitollinen Jumalalle… Mutta kun hän puki yllensä ohutta talvitakkiansa ja katsoi ulos tuiskuun, silloin hän ei voinut olla muistamatta menneitä aikoja. Siellä kotitiellä maalla joskus kulkuset helisivät tämmöisinä päivinä, vilkkaan hevosen vetämä reki lämpöisine vällyineen pysähtyi portille, ja kyytimies kysyi kunnioittavasti lakki kourassa, saisikohan vaivata pastorskaa tulemaan naapuriin, kun emäntä ei voinut hyvin eikä päässyt hamettansa koettamaan. Mutta jos hän voi hyvin, silloin hän itse ajoi pahimmassakin pyryssä entisen papinrouvansa luo, ja kellä ei ollut hevosta, hän kahlasi lumessa tai jätti koettamisen tuonnemmaksi… Nyt olivat ajat toiset… Vaan niinpä oli kuin pitikin, hänen täytyi tottua siihen. Reippaasti hän karkoitti muistot luotansa, kääräisi huivin moneen kertaan kapteenskan puvun ympärille ja sanoi naurahtaen Helville, että koko mytty nyt oli kuin kapalovauva.

— Pitääkö sinun, äiti, todellakin mennä hänen tykönsä tässä ilmassa? — kysäsi Helvi silmät suurina. — Minun mielestäni se kapteenska yhtä hyvin olisi voinut itse tulla. Mutta hyvänen aika, minunhan piti ostaa huomiseksi laskuvihko! Odota vähän, äiti kulta! Saanko rahaa? Minä pistän päälleni ja tulen myöskin.

Tuiskutti niin, ettei voinut nähdä kuin parahiksi eteensä. Äiti ja tytär olivat tuskin ehtineet ensimmäiseen kadunkulmaan, ennenkuin jo olivat valkoiset kuin lumiukot. Kadulla oli hiljaista, ainoastaan raitiovaunun kello kilahteli kauvempana.

— Emmekö mene raitiolla? — virkkoi Helvi sen kuullessaan. Samassa hän melkein kuin anteeksi pyytäen rohkeata ehdotustansa lisäsi: — Vain kolmekymmentä penniä. Minä ompelen jotakin ja ansaitsen sen.

Äiti otti esiin kukkaronsa ja antoi Helville viisitoista penniä.

— Minun matkaani raitiotie ei sovi — mene sinä ajamaan, jos tahdot. Mutta ajattele, kuinka raskas hevosten on laahustaa vaunuja tämmöisessä kelissä! Saat nuo pennit, jotka annoin, ei sinun tarvitse niitä ansaita. Päätä itse, käytätkö ne mieluummin ajamiseen vai panetko ne kotona lähetyslaatikkoon. — Hyvästi nyt, tästä minun pitää kääntyä.

Niin, hevoset… Helville ne eivät olleet mieleenkään juolahtaneet. Kello kilahti jo ihan vieressä, tuossa vaunut tulivat, niin täynnä väkeä, että joku seisoi ulkosillallakin. Hevosia oli kaksi, mutta ne kiskoivat uupuneesti kuormaansa. Nyt ne pääsivät vaihdepaikkaan ja pysähtyivät, ja siitä toinen hevonen vietiin pois.

Helvi taisteli, mutta voitti pian. Miksikä hän todellakin menisi sinne kuorman lisäksi? Olihan hänellä keveät jalat, eikä hän ollut "suolaa eikä sokuria". Ja sitte rahat säästyisivät lähetykselle. Paperikauppaan ei ollut pitkä matka, ja hän ehkä jo olisi siellä, ellei olisi tässä suotta menettänyt aikaa tuumimiseen.

— Nyt minä olen nopsa, — päätti hän, lähtien aika vauhtia livistämään lumen läpi.

Kun äiti noin tunnin kuluttua palasi kotiin, tuli Helvi häntä vastaan silmät säteilevinä, pakanalähetyksen säästölaatikko kädessään.

— Katso, äiti, tuonne ne menivät! — virkkoi hän, pudottaen kaikki kolme viisipennistä perätysten lippaan suusta sisään.

— Se on oikein, — lausui äiti, ja hänenkin silmänsä loistivat ilosta, kun hän asetti märkää takkiansa kuivamaan tuolin selälle uunin luo.

— Ja sitte minun mieleeni johtui jotakin. Sinä et tahtonut antaa minun ansaita näitä rahoja; mutta enkö voisi muuta ansaita? Osaanhan minäkin ommella, kun sinä leikkaat ja koetat. Olisi niin hauska, jos saisin omaa rahaa.

— Sinullahan oli niin paljo luettavaa, ja nyt puhelet ja mietit ihan muita asioita. Mielelläni annan sinun ommella, kun vaan ensi sijassa hoidat koulutyösi.

— Saanko minä sitte ostaa, mitä tahdon? Vaatteita ja kirjoja ja torttuja — ja antaa lähetykselle —

— Niinkö paljon luulet saavasi kokoon, että se riittää tuohon kaikkeen? Saat ostaa ja antaa mielesi mukaan, kunhan sinulla kerran on ne rahat käsissäsi. Ensiksikin minun pitää saada jotakin helppoa ommeltavaa, semmoista, joka sopii sinulle ja jonka ei ole kiire. — Mutta nyt emme enää puhu siitä, nyt sinun täytyy lukea. On jo mennyt paljon enemmän aikaa hukkaan, kuin jos kapteenska olisi käynyt täällä pukuansa koettamassa.

Tavallisesti Helviä ei suinkaan tarvinnut kehoittaa lukemaan, sillä koulutyö oli hänen ilonsa, ja nytkin hän nopeasti oppi, kun kerran pääsi reippaaseen alkuun. Illalla hän tyytyväisenä kopahutti kirjaa otsaansa ja paneusi levolle, huoletonna läksyistänsä. Ei aamulla juuri ollutkaan aikaa lukea, jos sattui nukkumaan vähän kauvemmin, sillä vuode oli korjattava ja huone siivottava.

Kun Helvi seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan tuli tohtori Lindin eteiseen, olivat Irja ja Ensio siellä jo panemassa päällysvaatteita yllensä. Tervehdittäessä Irja loi veitikkamaisen syrjäsilmäyksen Ensioon ja virkkoi:

— No, sanoppas nyt asiasi hänelle!

Ensio oli hiukan hämillään, mutta alkoi sitte selittää Helville, että lyseolaisilla huomisiltana oli juhlakonventti, jonne jokainen konventin jäsen sai kutsua pari tuttavaansa. Tahtoisikohan Helvi tulla Irjan kanssa?

Helvi kiitti ilosta loistavin silmin, mutta oli niin typerryksissä tästä odottamattomasta onnesta, että vasta kadulla ison matkan päässä tointui utelemaan tarkempia tietoja juhlakonventistä. Koulussa hän kyllä oli kuullut tyttöjen keskustelevan siitä, mutta ei ollut noihin puheisiin enempää huomiota pannut, kun asia oli ihan outo eikä häntä mitenkään koskenut.

— Tiesitkö sinä Irja tästä ennen, kun et puhunut mitään? — kysyi hän.

— Minä tahdoin hämmästyttää sinua! — sanoi Irja voitonriemuisena. Kylläpä hänellä olikin ollut kova tekeminen, kun oli jaksanut monta päivää säilyttää hauskaa salaisuutta.

— Mitä siellä konventissa tehdään? — tiedusteli Helvi innokkaasti.

— Siellä on laulua, soittoa, esitelmä ja näytelmäkappale. Lopuksi tanssitaan, — kertoi Ensio.

— Näytelmä ja tanssi on hauskinta, — ehätti Irja sanomaan. — Esitelmää minä en viitsisi kuunnella, ellei täytyisi. Se on kauhean kuivaa. Ja tiedätkö, Helvi — — Ensio, nyt minä kerron, saanhan kertoa, mikä sinä olet? Niin, Helvi, Ensio on tyttönä näytelmäkappaleessa!

Helvi rupesi nauramaan, ajatellessaan Ensiota hame päällä, ja Ensio nauroi mukana.

— Mutta älkää kertoko toisille tytöille, — varoitti hän. —

Ehtiväthän ne sitte nähdä.

— Minä olen vaan kerran nähnyt näyteltävän, — sanoi Helvi. — Se oli maalla kansanjuhlassa. Suutari Makkosesta oli tehty parooni ja Anttilan Sanna oli hänen rouvansa. Kyllä se oli hauskaa.

— Osaat kai sinä tanssia? — kysyi Irja.

— En juuri. — Ja Helvi kävi yhtäkkiä totiseksi. — Minä olen tanssinut vaan jenkkaa ja ollut piirisillä.

— Sinun pitää oppia. Tule meille iltapäivällä, niin siirrämme ruokasalin pöydän pois ja tanssimme, kunnes osaat. Taikka sinä saat tanssia Ension kanssa, ja minä soitan. Voi kuinka tyhmä olinkaan! Olisihan sentään pitänyt puhua tästä sinulle jo aikaisemmin, jotta olisi jouduttu enemmän harjoittamaan. Mutta enhän minä ajatellut, että sinä et osaisi tanssia.

— Irja, joka on tanssinut jo viisivuotiaasta! — nauroi Ensio.

— Niin olenkin, ja osaankin paremmin kuin sinä. Ei Ensio pidä tanssista, näetkös Helvi, mutta hän opetteli sitä kumminkin, kun äiti tahtoi. Ja minusta ei olisi ollenkaan hauska tanssia, ellei Ensio olisi mukana. Hän on luvannut pyytää minua franseesiin, jos ei kukaan muu sitä tee.

— Sinullahan on niin paljo tuttavia, — arveli Helvi.

— No onhan niitä Ension luokkatovereita, mutta en tiedä, välittävätkö ne minusta. Pitävät ehkä meitä kolmasluokkalaisia vallan pikkutyttöinä. En minä ole ennen ollut konventissa enempää kuin sinäkään, sillä Ensio on vasta ensimmäistä vuotta mukana.

He olivat saapuneet tyttökoulun portille, ja Ensio erosi mennäkseen eteenpäin normaalilyseolle. Ei päästy vielä sisään, ja tyttöjä seisoi parvissa portailla ja porttikäytävässä. Pihalla pieni joukko oli lumisilla. Se oli Helvistä muuten mitä hauskinta, mutta nyt hänen päänsä oli täynnä konventtiajatuksia, ja hän yhtyi Irjan kanssa tyttöparveen, joka innokkaasti siitä keskusteli.

— Meidän luokalta ei ole kutsuttu muita kuin Katri, Saimi ja minä, — kuului Leima Saarelan sivutoveri Ester Vahl sanovan.

— Olemmepa mekin! — huudahti Irja.

— Ketkä te? Sinä ja — Helvikö?

— Niin juuri. Kukako on kutsunut? Ensio tietysti. Onko se niin ihmeellistä?

— Mitä te panette päällenne? — kiirehti Ester kysymään, vilkaisten samalla tarkoittavasti Helviin.

Irja punastui harmista. — En minä ole sitä ollenkaan ajatellut, eikä

Helvikään. Eikä sinulla ole sen kanssa mitään tekemistä.

— Ohho; tottahan on lupa kysyä —

— Sepä on hauskaa, että te tulette, — sanoi Katri Dahlberg, joka ihaili Irjaa, vaan ei kuitenkaan kadehtinut Helviltä hänen ystävyyttään.

— Kyllä se on hyväin humalain hukkaamista, — kuiskasi Esterille Leima, jolla ei ollut toivoa päästä konventtiin. — Ei suinkaan Helvi edes osaa tanssia, ja Ensio on niin nätti, että —

Onneksi ovet avattiin ja keskustelu pysähtyi. Mutta Helvi oli levottoman näköinen ja kuiskasi Irjalle, ettei hän todellakaan tietänyt, miten piti pukeutua. Kelpasikohan hänen tummansininen pyhähameensa?

— Se on ihan hyvä, — vastasi Irja niin päättävästi, että Helvi kohta rauhoittui.

Mutta tänä päivänä opettaja ensi kerran tapasi hänet epätarkkuudesta.

Helvi nousi, katsoi alas eikä muistanut, mitä oli kysyttykään.

— Missä sinun ajatuksesi nyt olivat? — kysyi opettaja ihmeissään, sillä Helviä pidettiin luokan tarkimpana ja etevimpänä oppilaana.

Helvi istuutui äänetönnä, häpeissään. Mutta takana Leima kuiskasi hänen puolestaan: — Poikain konventissa. — Ja Ester nauraa tihitti Irjan selän turvissa.

Saapuessaan kotiin Helvi oli puoleksi iloinen, puoleksi alakuloinen. Äidille hän kertoi kaikki tarkkaan ja odotti jännityksellä mitä hän sanoisi. Äiti lupasi laskea hänet toivottuun huviin, mutta oli pahoillaan, kun Helvi sen tähden oli antanut opettajalle syytä muistutukseen. — Tanssia harjoittamassa Irjan luona saat olla vaan tunnin, — lisäsi hän. — Ellet osaa, katselet tällä kertaa. Ensin työ, sitte huvitus!

Helvi tyytyi siihen vastustamatta, nouti maidon, kävi ostamassa öljyä, korjasi pöydän ja silmäili lävitse iltapuolen läksyt. Äiti katseli häntä hellästi, ja kyynel väreili silmäkulmassa. — Olenkohan minä ankara? — ajatteli hän. — Mutta minun täytyy. Maailman koulu on ehkä oleva kylläkin kova Helville. Hänestä pitää kasvaa karaistu, kelpo tyttö.

Helvi: Kertomus nuorisolle

Подняться наверх