Читать книгу Helvi: Kertomus nuorisolle - Hilja Haahti - Страница 5
II
ОглавлениеKun seuraavan päivän aamutunnit olivat loppuneet ja oppilaat tulvasivat ulos, pujottelihe Irja Helvin luo ja tarttui hänen käsikoukkuunsa.
— Missä sinä asut? — kysyi hän.
— Kruunuhaassa, kaukana —
— Sitä minäkin arvelin — näinhän sinut eilen siellä. Minä asun myöskin Kruunuhaassa, suuressa kivimuurissa Elisabetinkadun varrella. Tiedätkö, missä Elisabetinkatu on? — Mennään yhdessä. Meidän luokkalaisista ei siellä päin asu muita kuin Leima Saarela, enkä minä viitsi kävellä hänen kanssansa.
— Kävelithän eilenkin…
— Se oli toista se, minä toruin häntä. Mutta hän ei välittänyt siitä, mitä minä sanoin, ja sentähden olen suuttunut häneen. Älä pidä lukua hänestä, hän on tyhmä.
— Oliko sinusta ikävä, kun opettaja pani meidät vierekkäin istumaan? — kysyi Helvi hetken kuluttua.
— Eikö mitä! — sanoi Irja innokkaasti, puristaen kovemmin Helvin käsivartta omaansa vasten. — Näetkö, minä olisin kyllä tahtonut pitää Elsan, mutta eihän hän ole enää koulussa. Me olimme aina, aina yhdessä… Minulla ei koskaan ole muuta kuin yksi ystävä kerrallaan. Ensin oli eräs tyttö, jonka nimi oli Elli, mutta hän kuoli, kun me olimme ensi luokalla. Sitte minä valitsin Elsan, ja hän muutti pois. Nyt minä en tiedä, kenestä tulee paras ystäväni, mutta minä luulen, että rupean pitämään sinusta. Pidätkö sinäkin minusta?
— Pidän, — kuiskasi Helvi ujosti, luoden ihailevan katseen toveriinsa, joka oli niin reipas ja varma, niin ystävällinen ja iloinen. Helvi tunsi itsensä kovin kömpelöksi hänen rinnallaan. Mutta tänään Irjallakin oli pumpulihame ja valkoinen esiliina, aivan kuten Helvillä, ja se kuitenkin häntä rohkaisi.
— Sitte me olemmekin ystävät. Anna kätesi siitä! Kas niin! — Mitähän muut tytöt sanovat? Katri Dahlberg ja Saimi Saarnio ja Ilmi ja ehkä Leimakin taisivat luulla, että minä nyt rupeaisin olemaan heidän kanssansa. — Kuule, koska sinä asut lähellä, niin emmekö aina kulje yhdessä kouluun ja kotiin? Poikkea sinä hakamaan minua, kun mennään!
Helvi lupasi onnellisena, ja hänestä tuntui, että koulunkäynti
Helsingissäkin sentään oli hyvin hauskaa. Ja ikäänkuin vahvistaakseen
Helviä siinä ajatuksessa Irja samassa virkkoi:
— Sinä osasit niin hyvin. Kuinka vanha sinä olet?
— Kolmentoista. Joulun jälkeen täytän neljätoista.
— No et sinä sitte juuri ole vanhempi minua. Missä olet ennen käynyt koulua?
Helvi kertoi olleensa maalla kansakoulussa. Mutta sitte pitäjän kirkkoherran vanhin tytär oli lopettanut tyttökoulun ja jäänyt kotiin opettamaan nuorempaa sisartansa, joka oli yhtä vanha kuin Helvi. He olivat kaksi vuotta lukeneet yhdessä.
— Se mahtoi olla aika etevä neiti, taikka sitte sinulla on hirmuisen hyvä pää. Minä luulin sinun käyneen jotakin muuta tyttökoulua, — selitti Irja. — Onko sinulla sisaruksia?
— Ei ole. Entä sinulla?
— Minulla on vaan veli. Taikka ei hänkään oikeastaan ole minun veljeni. Hänen nimensä on Ensio ja hän on pikkuserkkuni, mutta hänen vanhempansa ovat kuolleet ja hän on ollut meillä melkein minun syntymästäni saakka. Hän on hyvin hyvä poika.
— Onko hän? Minulla on kaksi serkkua maalla, mutta ne tekevät aina kiusaa minulle, kun olen sedän luona.
— Ensio ei tee koskaan kiusaa. Hän kuulustaa minulta vaikeimmat läksyt ja auttaa minua, ja kun olemme vapaat, lukee hän minulle kertomuksia tai leikkii kanssani. — Mutta katsoppas poikaa, tuolla hän juuri tuleekin koulusta. Siinä susi, missä mainitaan. Ensio!
Noin 16-vuotias vaaleakiharainen, hoikka nuorukainen astui yli kadun tyttöjen luo, nähtävästi puoleksi epäröiden, huomatessaan että Irja ei ollut yksin eikä kenenkään tutun tytön seurassa. Hän kohotti lakkiansa ja kumarsi, tietämättä menisikö edemmäksi vai liittyisikö joukkoon; mutta Irja selvitti pian asian ja veti hänet suoraan Helvin eteen, niin että heidän kaikkien täytyi pysähtyä, sekä sanoi yhdessä henkäyksessä:
— Tässä nyt on minun veljeni, Ensio Salojärvi, ja tämä on uusi toverini, Helvi — Helvi — mikä sinun liikanimesi olikaan?
— Aaltonen, — täydensi Helvi.
— Niin, Helvi Aaltonen. Mutta sinulle, Ensio, hän saa olla vaan Helvi, ja sinä olet hänelle Ensio. Hän tulee meille tästedes ainakin kaksi kertaa joka päivä — hakemaan minua kouluun, näetkö. Hän on nyt minun paras ystäväni.
Molemmat asianomaiset olivat hämillään ja kättelivät toisiansa virkkamatta sanaakaan. Ension suupielissä kuitenkin leikki hymyily, ja pian hän rupesi puhelemaan. Mutta Helvin posket olivat punaiset, ja hän uskalsi vaan kulmiensa alta katsoa Irjan vieressä astuvaa poikaa, joka jo oli melkein kuin nuori herra. Kuinka hän voisi tuota sinutella?
Irjan isän, tohtori Lindin asunnon luona heitettiin hyvästit "näkemiin asti". Mutta sittepä Helvi ei enää malttanutkaan kävellä, vaan lähti juoksemaan, kuten maalla ruohoisella rantapolulla, milloin oli viipynyt kauvan pappilassa ja oikein tuli halu kotiin. Hänellä oli nyt niin paljo kertomista äidille.
Mutta äiti ei ollutkaan kotona, kun Helvi perille ennätti. Leskivaimo Lehtoska, joka asui kyökissä Aaltosten kamarin vieressä, ilmoitti että juuri äsken joku oli käynyt kiirehtimässä hamettansa, ja rouva oli sitte lähtenyt kaupungille ostamaan nappeja ja muita tarpeita. Hän oli jo aterioinut ja käskenyt Helvin syödä yksin ja korjata ruoan pois.
— Kuka maidon on tuonut?
— Rouvahan se näkyi itse käyneen hakemassa, kun ei joutanut odottamaan.
Helvi huoahti helpotuksesta, vaikka kyllä tuntuikin ikävältä, että äidin oli pitänyt nähdä vaivaa ja että hän nyt oli poissa. Eikä hän palannutkaan, ennenkuin Helvin jo taas täytyi lähteä. Nyt hän ei edes voinut pyytää lupaa poiketakseen Irjaa noutamaan, mutta päätti sentään mennä, kun tiesi tämän odottavan.
Irja otti Helvin avosylin vastaan ja vei hänet kamariinsa, johon pääsi suoraan eteisestä. Se oli valoisa, suuri huone. Molempien ikkunoiden välissä oli siro huonekaluryhmä: valkoinen pöytä sekä pieni sohva ja tuoleja, joiden päälliset olivat vaaleanpunaista kukallista kangasta, silkkipöyhyjä sivuissa. Toisessa ikkunanpuolisessa nurkassa oli korkea, kattoon asti ulottuva kuvastin, toisessa Irjan kirjoituspöytä. — Helvin silmät siirtyivät esineestä toiseen. Tuossa oli vuode vaaleanpunaisen varjostimen takana, tuossa piironki, kirjakaappi ja sievä pianiino. Osasikohan Irja soittaakin? Ja kukkia ja tauluja… Kuinka täällä oli kaunista! Sanattomana ihaillen Helvi seisoi keskellä lattiaa, sillä välin kuin Irja etsi kirjojaan. Ei nyt kuitenkaan ollut aikaa pitkiin katselemisiin, kun piti rientää kouluun.
Sama hälinä kuin eilenkin ja tänä aamuna! Mutta Helvi ei enää sitä pelännyt, sillä hän oli Irjan ystävä, Irjan turvissa. Hän myöskin huomasi osaavansa paremmin kuin useimmat muut, paremmin kuin Irjakin, jota hän muuten piti kuin korkeampana olentona. Kun kello kolmelta palattiin koulusta, oli hän yhtä iloinen ja puhelias kuin kuka muu tyttö tahansa, ja kun Ensio taas senaatintorin luona yhtyi heihin, ei Helvi enää luonut silmiänsä alas. Kotiovesta hän syöksähti sisään kuin tuulen tuomana ja alkoi kohta kertoa äidillensä minkä kerkesi tästä ihmeellisestä päivästä: Irjasta, Ensiosta, punapäällyksisistä huonekaluista, koulutunneista — melkein yhtä vilkkaasti, kuin jos itse Irja olisi seisonut siinä lavertelemassa.
Äiti ei paljon keskeyttänyt hänen puhettansa, hymyili vain ja sanoi iloitsevansa, kun näki tyttönsä noin tyytyväisenä. Mutta kun päivällinen oli syöty ja Helvi käynyt kirjoihinsa käsiksi, silloin hän istui ompelupöydän ääreen miettiväisenä, miltei huolestuneen näköisenä. Helvi oli kyllä äärettömän ihastunut uuteen ystäväänsä, mutta oliko silti sanottu, että Irja Lind todellakin oli hyvä tyttö? Eihän Helvi häntä vielä voinut tuntea. Ja millainen oli se koti, johon Irja oli Helviä kutsunut? Helvi oli niin vähän ihmisiä nähnyt ja oli aivan lapsi vielä; hänen arvostelukykynsä ei suinkaan ollut kehittynyt. Irja oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen, ja äiti tunsi sentähden, että hänen velvollisuutensa oli heti alussa ottaa selkoa siitä, johtaisiko uuden ystävän seura häntä hyvään vai pahaan. Mutta miten? Tänne ahtaaseen ompeluhuoneeseensa hän ei voinut kutsua Helvin tovereita, tarkastellaksensa heitä itse. Hän päätti lähteä tapaamaan koulun johtajatarta.
Rouva Aaltonen otettiin ystävällisesti vastaan, ja johtajatar kertoi hänelle mielellään, mitä tiesi Irjasta ja hänen kodistansa. Tohtori Lind oli etevänä pidetty lääkäri, vakava ja kaikin puolin kelpo mies. Tohtorinnaa johtajatar ei paljon tuntenut. Hänellä oli herttainen, ystävällinen olento, mutta hän saattoi kentiesi olla vähän pintapuolinen. Sitä tuli ajatelleeksi, kun istui tohtori Lindin hienosti sisustetussa vastaanottohuoneessa tai kun näki Irjan muodikkaita pukuja. Mutta koti oli hyvin varakas, ja silloinhan kiusaus ylellisyyteen oli suuri. Oli miten oli, johtajattaren mielestä rouva Aaltosen ei tarvinnut huolehtia siitä, että Helvi oli joutunut tämän perheen yhteyteen. Irja, vaikka olikin ainoa lapsi, tuntui ainakin vielä aivan turmeltumattomalta ja vaatimattomalta. Hän oli kolmannen luokan hauskimpia oppilaita, eikä opettajain koskaan ollut tarvinnut muistuttaa häntä muusta kuin ajattelemattomuudesta tai hätiköimisestä, johon hänen suuri vilkkautensa hänet toisinaan saattoi.
Rouva Aaltonen oli jokseenkin rauhoittunut, palatessaan kotiin. Sehän oli pääasia, että Irja oli kiltti tyttö. Mutta olisi hän sentään mieluummin suonut, että Helvi olisi liittynyt johonkuhun köyhempään toveriin. — Eikö hänen sydämessään piankin voi herätä tyytymättömyyttä ja katkeruutta, kun joka päivä näkee, kuinka paljon onnellisemmissa oloissa hänen ystävänsä elää? — mietti hän. — Ja eikö hän rupea haluamaan sellaista, mitä minä en voi antaa hänelle? Jos hän vielä kerran rupeaisi halveksimaan omaa köyhää kotiansa ja äitiänsäkin, niin silloin, silloin… Olihan eilispäivä jo antanut kylläkin huolen aihetta. Mutta ei — ne olivat vääriä, syntisiä ajatuksia. Ehkä tässä oli Jumalan käsi erityisesti johtamassa. Mitenkä muuten olisi käynyt niin, että rikas, lahjakas, miellyttävä tyttö, joka kyllä varmaan olisi muitakin ystäviä saanut, noin nopeasti ja aiheettomasti kiintyi juuri Helviin? Toiselta puolen ei sitäkään tietänyt, kuinka kauvan tuommoinen ystävyys kestäisi, jolla ei ollut sen enempää perustusta. Oli kenties ihan joutavaa niin paljon ajatella asiaa.
Sinä iltana äiti kuitenkin erityisen hartaasti rukoili Helvin puolesta.
Ja hänen tuli turvallinen olla. Valvoihan Isän silmä ylhäällä…
