Читать книгу Helvi: Kertomus nuorisolle - Hilja Haahti - Страница 8

Sisällysluettelo

Helvi oli saanut erittäin hyvän lukukausitodistuksen suureksi iloksi äidillensä ja itselleen. Kuin vapaa lintunen hän antautui kevein mielin joululupaansa viettämään. Ennen joulua oli kova kiire, sillä äidille tuotiin työtä enemmän kuin hän voi ottaa vastaankaan, ja Helvi pyytämällä pyysi saada auttaa, jotta voisi samalla itse ansaita rahoja. Äiti lähetti hänet joka päivä kävelemään tai laskemaan mäkeä tovereitten kanssa, mutta suostui muuten mielellään hänen pyyntöönsä. Eikä Helvistä milloinkaan joulu ollut tuntunut niin hauskalta kuin tänä vuonna, jolloin hän omilla rahoillansa saattoi ostaa äidille lämpimän huivin ja panna kirkkaan hopearahan lähetyksen säästölaatikkoon.

Joulun jälkeenkään Helvi ei malttanut kokonaan lakata ompelemasta, vaan ansaitsi itsellensä puserokankaan, ja vielä jäi markka ylitsekin. Mutta silloin kumminkin lepo ja virkistys olivat pääasiana. Oi noita hauskoja iltapäiviä, jotka vietettiin Tähtitornivuoren rinteillä mäenlaskussa, tai aamuja, joina lumisissa metsissä hiihdeltiin! Usein oli kokonainen parvi iloisia tyttöjä mukana, mutta joskus Helvi lähti kolmen kesken Irjan ja Ension kanssa, ja silloin hänestä aina oli hauskinta. Palatessa hänen piti tavallisesti poiketa Lindiläisten kotiin. Kun silloin Irja soitti ja lauleli, tai kun he yhdessä istuivat punaiseen sohvaan puhelemaan, silloin hän täydestä sydämestä nautti siitä, ettei ollut huolta huomisista läksyistä, vaan sai olla ystävänsä seurassa niin kauvan kuin teki mieli. Näin hauskaa hänellä ei ollut vielä koskaan ollut. Kerran hän sai kutsua Irjan ja pari muuta toveria kotiinsakin. Se tapahtui Helvin syntymäpäivänä, ja silloin äiti piti nekkukemut. Rouva Aaltonen oli jo aikaa täysin rauhoittunut Irjan ystävyyden suhteen, olipa liikutettuna kiittänytkin Jumalaa siitä. Helvihän oli saanut niin paljon iloa herttaisen toverinsa kautta, ja äidin pelko sen johdosta, että Irja oli varakkaasta kodista, näyttäytyi ihan aiheettomaksi. Miten lieneekään ollut tohtorinna Lindin pintapuolisuuden laita, ainakin hän oli osottanut suurta ystävällisyyttä Helviä kohtaan eikä ensinkään tahtonut estää tytärtänsä liittymästä köyhän ompelijan lapseen. Äiti oli kerran käynyt kiittämässä Irjan vanhempia Helvin puolesta, ja tohtori Lindin koti oli silloin tehnyt häneen sopusointuisen, miellyttävän vaikutuksen komeudestansa huolimatta. Ja uudestaan hän iloitsi siitä, että Jumala oli johtanut kaikki hyvin Helville.

Mutta nyt oli lupa ja lepo loppunut ja koulutyö taas täydessä vauhdissa. Nuorten mielet olivat kumminkin vielä niin kiinni menneissä yhteisissä iloissa, että välttämättä täytyi jotakin puuhata läksyjen lomiksi. Aamuhiihdoista ja pitkistä kelkkaretkistä ei nyt enää voinut olla kysymystä, mutta muita ehdotuksia tehtiin välitunnilla tyttökoulun pihalla oikein kukkurakaupassa.

— Mennään joka päivä edes tunniksi mäkeä laskemaan, — esitti Saimi

Saarnio, joka asui aivan Tähtitornivuoren vieressä.

— Ja toinen tunti meno- ja paluumatkaan yhteensä. Ei kiitoksia, — vastasi joukosta Leiman ääni. — Minä en ainakaan ehdi enkä viitsi.

— Siellä niin ryvettyykin, — kiirehti Ester lisäämään. — Mutta ostetaan kaikin klubimerkit ja luistellaan ainakin lauvantaina ja sunnuntaina.

— Klubimerkki on kovin kallis, — huomautti Martta Mäkinen ujosti. Häneen yhtyivät kuitenkin muutamat muutkin, ja Irja selitti, että klubin radalla kaikenlaiset keikarit ja poikatytöt luistelivat, eikä hän ainakaan tahtonut sitä kolmannen luokan kokouspaikaksi.

— Perustetaan ompeluseura, — ehdotti käytännöllinen Katri Dahlberg.

— Perustetaan! — huusivat useat äänet.

Tuuma oli keksitty. Tosin jotkut ensin yrittivät vastustaa, mutta pian yleinen innostus sai vallan, ja päätös tehtiin. Jos vaan johtajatar ja luokkaopettaja suostuisivat, kokoonnuttaisiin koululle joka toinen lauvantai kello viideltä ompelemaan ja leikkimään, siksi kuin opettaja lähettäisi pois.

Riemu oli rajaton ja kaikki olivat tyytyväisiä, kunnes Helvi huomautti, että olisi paras myöskin heti päättää, mitä tarkoitusta varten aiottiin tehdä työtä.

Niin, tarkoitus — sitä ei kukaan ollut ajatellut. Muutamien mielestä ei mikään yhteinen tarkoitus ollut tarpeenkaan, mutta enin osa näytti nolostuvan, kun niin tärkeä asia oli unohdettu.

— Me pidämme myyjäiset stipendirahastoa varten, niinkuin yläluokkalaisetkin tekivät viime keväänä, — sanoi Liisi Lang.

— Emme me viitsi matkia toisia, — arveli Kerttu Kohonen, löytämättä kuitenkaan sen parempaa ehdotusta. Mutta Ester jatkoi varmasti: — Me vähät välitämme stipendeistä. Teemme jokainen omaa työtämme, juuri mitä haluttaa.

— Ei se ole hauskaa, — virkkoi Irja epäröiden. — Kyllä meidän jotakin täytyy keksiä — mutta mitä?

— Emmekö voisi tehdä työtä pakanalähetykselle? — esitti arasti Ilmi

Alanne, luokan nuorin tylleröinen.

Koko joukko purskahti nauramaan.

— Kaiketi villasukkia neekerilapsille, — ivasi Leima.

— Ja Ilmi itse kyytimään niitä Afrikkaan, — lisäsi Kerttu.

Helvi oli seisonut syrjässä puuttumatta ehdotuksiin, mutta nyt hänen poskensa alkoivat hehkua ja huulensa väristä. Hänen täytyi sanoa jotakin; hän ei voinut tätä kestää.

— Hyi, kuinka voitte puhua noin, — sanoi hän kiihkeästi kyynelten kohotessa silmiin. — Miksi emme voisi pitää lähetysmyyjäisiä? Jos te tietäisitte, kuinka pakanat ovat onnettomia — jos — jos — Ääni tukehtui kesken kurkkuun, ja Helvi taisteli kaikin voimin itkua vastaan.

— Oletko sinä sitte käynyt Afrikassa? — sanoi Ester ylenkatseellisesti. — Kuka niitä juttuja uskoisi, joita sieltä kerrotaan. Jos me lähetämme rahoja pakanoille, eivät ne koskaan tule perille.

— Tulevatpa! — huudahti Helvi, alkaen kertoa, miten oli meneteltävä. Olihan hän monasti tyhjentänyt lähetyslippaansa ja tiesi hyvin, että rahat olivat jätettävät lähetysseuran johtokunnalle, joka ne kyllä käytti oikein. Mutta kellonsoitto keskeytti hänet, ja päätös täytyi lykätä toistaiseksi.

Kuinka paljon kolmannen luokan tytöt seurasivat opetusta sinä tuntina, sen kai opettaja tiesi parhaiten. Varma vaan oli, että toisen välitunnin tullessa jokainen näytti miettineen ompeluseuran tarkoitusta, ja ulos päästyä kohta joukko surisi kuten mehiläisparvi. Silloin Irja lausui päättävästi, että Ilmin ehdotus oli hyvä ja Helvi oli myöskin puhunut oikein, ja nyt ei enää saanut väitellä, vaan piti suostua kohta. Jos joku tahtoi ommella itselleen, saattoi hän senkin tehdä. Enin osa kyllä tekisi työtä lähetykselle.

Kun Irjalla oli varma mielipide jostakin, vei hän melkein aina toiset mukanansa. Mistä se johtui, sitä ei kukaan tovereista olisi voinut selittää. Mutta ei kukaan sitä ajatellutkaan, sillä se kävi itsestänsä. Nytkin kaikki vaikenivat, kunnes tuota pikaa suloisessa sovussa ruvettiin neuvottelemaan sopivista käsitöistä. Asian ratkaisu tuntui hyvin luonnolliselta. Oli saatu yhteinen tarkoitus — useimmille yhdentekevää mikä — mutta kullekin jäi vapaus liittyä siihen tai olla ilman, ja kuitenkin jokainen sai tulla mukaan ompeluseuraan.

— En minä niin paljon lähetyksestä välitä, — tunnusti Irja avomielisesti Helville, kulkiessaan tämän kanssa koulusta kotiin. — Mutta minä olin harmissani tytöille. He olivat häijyjä Ilmiä ja sinua kohtaan, ja te olitte sentään oikeassa. Teidän ehdotuksenne täytyi päästä voitolle!

Tämä keskustelu oli maanantaina, ja lauvantaina ompeluseuran piti alkaa. Mutta lasten mieli on kuin lampi, jonka veden jokainen tuulenpuuska nostaa aaltoihin. Ei ollut vielä päästy torstaita kauvemmaksi, ennenkuin uusi asia pani kolmasluokkalaisten päät pyörälle. Teatterissa oli näytelty "Prinsessa Ruusunen", rakkaan setä Topeliuksen rakas tuttu kappale; Katri ja Kerttu olivat päässeet sitä katsomaan, ja nyt puoli luokkaa henkeänsä pidättäen kuunteli heidän kertomuksiansa haltijattarista ja tontuista ja satumaailman kaikista ihanuuksista.

— Mennäänpäs huomenna kaikki teatteriin! — huudahti Irja innostuneena, ajattelematta siinä silmänräpäyksessä, että vanhemmillakin oli sana sanottavana.

— En minä tiedä pääsenkö, — kuului joku kyllä muistuttavan. Mutta ne, jotka eivät luulleet saavansa olla mukana, väistyivät enimmäkseen alakuloisen näköisinä joukosta pois, ja toiset alkoivat kahta innokkaammin keskustella siitä, missä yhdyttäisiin ja minne asetuttaisiin istumaan.

— Ja kuka saadaan paimentajaksemme sinne? Sillä tietysti meillä semmoinen pitää olla, ei suinkaan meitä muuten koulusta lasketa, — arveli Saimi.

— Vaikka minun äitini, — vakuutti Irja. — Ei hän koskaan kiellä, jos minä oikein pyydän. Voi kuinka meidän tulee hauska!

Vasta koulusta palatessa Irja muisti, että Helvi ei ollut sanonut mitään; ja tuossa hän nyt kulki silmät suurina ja surullisina. Irjan valtasi yhtäkkiä katumuksen tunne. Kuinka hän oli voinutkin ajatella pelkkää omaa huviansa ja kokonaan unohtaa ystävänsä! Hän tarttui kiihkeän hellästi Helvin käsivarteen ja lausui kuin ajatustensa jatkoksi:

— En minä mene teatteriin, ellet sinä tule myöskin. — Helvi, etkö luule, että äitisi laskee sinut?

— En tiedä — Mutta — mutta — ettekö te sanoneet koulussa, että pääsylippu maksaa kaksi markkaa?

— Niin, jos otamme kokonaisen aition —

— Eikä minulla ole kuin markka jäljellä niistä rahoista, jotka joululuvalla ansaitsin. En minä voi pyytää äidiltä.

— Odotappas — markallahan pääsee "paratiisiin", yläriville. Minä tulen kanssasi sinne! Ei se mitään tee, vaikka siellä tavallisesti istuu vaan työväkeä. Meidän Tilta sanoi, että sieltä näkee mainiosti. Niin me teemme! Ja sinä tulet mukaan — tulet, tulet, Helvi!

Irja hypähti riemusta, ja Helvin sydän alkoi kovasti sykkiä. Olisikohan kumminkin mahdollista, että hän kerran pääsisi oikeaan teatteriin ja lisäksi "Prinsessa Ruususta" katsomaan?

— En minä uskalla sanoa varmaan, ennenkuin olen puhunut äidille, — virkkoi hän. Mutta kotiin tullessaan hän oli jo niin selvästi kuvitellut mahdollisuutta todellisuudeksi, ettei hän oikeastaan odottanut muuta kuin myöntävää vastausta. Hän aivan hätkähti, kun äiti epäillen pudisti päätänsä.

— Et sinä voi mennä kahden kesken Irjan kanssa, ja kuinka saatat luulla, että tohtorinna Lind tulisi teidän mukananne ylärivin paikoille istumaan? Minä olen varma siitä, ettei hän suostu tuumaanne. Ja sitte vielä — sinunhan piti markallasi ostaa käsityö ompeluseuraan. Millä aikoisit sen hankkia, jos käyttäisit rahasi tähän?

Helvi seisoi ihan neuvotonna. Yhdellä iskulla oli koko kaunis tuulentupa mennyt murskaksi. Hän purskahti katkeraan itkuun, vetäysi nurkkaan rahille ja istui siellä yhä nyyhkien, kuulematta äidin lohdutuksia, kun ovea kiireisesti koputettiin ja Irja pyrynä ryöpsähti sisälle.

Hän vallan hämmästyi Helvin kyynelistä, sillä itse hän oli täynnä iloa ja intoa. Oli käynyt, niinkuin rouva Aaltonen arveli. Irjan äiti lupasi kyllä tulla tyttöjen kanssa teatteriin, mutta heidän piti ottaa aitiopaikat. Nyt hän lähetti Irjan sanomaan Helville, että tämä vaan jättäisi rahansa heidän haltuunsa. Joku pieni tonttu ruusuprinsessan seurueesta laittaisi kyllä niin, että sillä pääsisi tavalliselle kahden markan paikalle toisten toverien joukkoon.

— Saahan Helvi tulla? — kysyi Irja, luoden rouva Aaltoseen niin pyytävän katseen, että sen olisi luullut voivan jäitäkin sulattaa. Eivätkä Helvin äidin kasvot jäisiltä näyttäneetkään. Sanomaton hellyys kuvastui niistä, mutta ääni soi vakavalta, kun hän sanoi: — Helvi saa itse päättää, tahtooko hän mennä vai ei.

— Tietysti hän tahtoo! No Helvi, pyyhi toki kyyneleesi ja ole iloinen!

Hyvästi nyt — markkasi voit tuoda huomenna. — Ja Irja pyörähytti

Helviä kerran ympäri ja katosi yhtä pian kuin oli tullutkin.

Mutta Helvi ei ollut oikein iloinen. Täti Lind oli niin hyvä ja Irja myöskin, ja äiti antoi hänelle vapauden itse päättää menostansa. Miksi hän ei voisi huvitella kuten muutkin? Mutta ompeluseura ja koriliina ja pakanalapset kaukana Afrikassa… Hän oli jo luvannut markkansa heille, vaikkei hän aamupäivällä ollut muistanut sitä. Voi, kuinka tämä oli vaikeata! Moni varakkaampikin toveri aikoi kyllä tehdä omaa työtänsä ompeluseurassa, mutta hän, joka juuri oli niin innokkaasti ehdottanut, että ommeltaisiin lähetykselle… Ei, ei hän voinut menetellä niin. Tuo markka ei ollut enää hänen, sillä oli jo määrätty paikkansa. — Ja kuitenkin… Mitä hän sanoisi Irjan äidille? Jos hän selittäisi asian oikean laidan, maksaisi rouva Lind ehkä koko pääsylipun, ja silloin tuntuisi, ikäänkuin hän olisi kerjännyt sitä. Malttaisiko hän jäädä pois teatterista? Ei varmaankaan…

Yhtäkkiä hän luuli keksineensä keinon. Hän hypähti paikaltaan ja riensi pöydän luo, jonka äärestä häntä kohtasi äidin tutkiva katse. Rouva Aaltonen oli istunut ihan ääneti, ja Helvi oli ollut niin ajatuksiinsa vaipuneena, että tuskin oli huomannut äitinsä olevan huoneessakaan. Nyt hän melkein pelästyen punehtui ja loi silmänsä alas, kun äiti kysyi:

— Oletko jo päättänyt?

— Kyllä minä luulen, että menen. Täti Lind on varmaan jo toimittanut pääsylipun, ja olisi niin ikävä jäädä pois… Voi äiti, älä näytä noin totiselta! Enkö minä saisi mennä?

— Entäs ompeluseura? Aiotko ommella omaa puseroasi, kun muut antavat työnsä yhteisen kalliin asian hyväksi?

— En aio tehdä omaa työtäni! Älä kysy mitään, äiti kulta! Kyllä minä huomenna ostan koriliinan, ja kuitenkin saan nähdä "Ruusuprinsessan". Älä ole levoton — sitte minä selitän…