Читать книгу Helvi: Kertomus nuorisolle - Hilja Haahti - Страница 7

Sisällysluettelo

Konventin jälkeisenä lupapäivänä Helvi istui äitinsä vieressä napinläpiä ompelemassa, mutta ajatukset viipyivät ihmeellisessä eilisillassa. Kaikki oli ollut kuin unelmaa: valaistu sali, juhlapukuinen nuoriso, kaunis soitto ja laulu… Irja oli valkoisessa puvussa. Mutta ei Helvin ensinkään tarvinnut hävetä tummaa, yksinkertaista pukuaan. Kaikki kohtelivat häntä ystävällisesti, ja moni muukin oli yhtä tummissa vaatteissa. — Ja sitä somaa näytelmää! Helvin mielestä Ensio mainiosti sopi tytöksi. — Esitelmäkin oli niin hauska, vaikka Irja kyllä haukotteli ja valitti pitkästyvänsä. Eräs opettajista piti sen. Hän puhui Yrjö Aukusti Vallinista ja hänen tutkimusmatkoistansa kaukana kuumilla aavikoilla. Helvi melkein luuli turbaani päässä ja viitta ympärillä matkustavansa mukana. Uudestaan hän innostui sitä ajatellessaan. Erämaa oli hiekkainen, tasainen, ääretön… Tuolla kohosi vaan muutamia kallioita, ja tässä kasvoi piikkikasveja, joita kamelit söivät. Valkoiset teltat olivat pystytetyt yöksi, nuotiotuli paloi, arapialaiset istuivat sen ympärillä ja Vallin heidän joukossaan — tai Helvi itse… Suuret tähdet leimusivat taivaalla, erämaassa vallitsi hiljaisuus…

Sitte oli ruvettu tanssimaan, ja silloin vasta Irjalla oli oikein hauska. Hän oli yhtenään lattialla, vaikka olikin vaan kolmasluokkalainen, ja hän nauroi ja puheli, ikäänkuin olisi jo aikoja tuntenut kaikki, ketkä siellä olivat. Helvi ei paljon tanssinut; eihän hän osannutkaan. Ensio olisi vienyt hänet franseesiin, sillä Irjaa oli joku muu pyytänyt, mutta Helvi ei rohjennut koettaa. Silloin Ensio oli jäänyt istumaan hänen viereensä, ja he olivat puhelleet illan ohjelmasta, etenkin esitelmästä. Ensiokin oli pitänyt siitä paljon, ja hän olisi yhtä mielellään kuin Helvi tahtonut matkustaa ja nähdä vieraita maita. — Mutta ei suotta — oli hän sanonut. — Minä tahtoisin samalla toimittaa jotakin hyödyllistä, niinkuin Vallin.

Sitä Helvi nyt mietti. Mitähän kaikkea hyödyllistä voisi saada aikaan vieraalla maalla? Helvi ajatteli isävainajansa vanhinta veljeä, Martti-setää, joka oli ollut lähetyssaarnaajana Afrikassa ja kuollut siellä. Oli hänkin nähnyt paljon ja samalla tehnyt työtä muitten tähden. Äiti oli usein hänestä kertonut, ja Helvi muisti pienempänä istuneensa hänen sylissään, kun hän kerran kävi kotimaassa. Hänellä oli ollut muassansa suuri tiikerintalja ja paljo kummallisia kapineita, ja Helvi oli pitänyt hänestä enemmän kuin Kustaa sedästänsä, jolla oli isoisän entinen talo Helvin kotipitäjässä. Kuinka ihmeellistä olisi olla lähetyssaarnaaja!

— Äiti, — virkkoi Helvi yhtäkkiä keskeyttäen äänettömyyden, — etkö kertoisi minulle taas jotakin Martti sedästä ja Ovambosta?

— Miten ajatuksesi nyt sinne johtuivat? Kyllä minä kertoisin, ellen ole jo puhunut kaikkea, mitä tiedän. Mutta sehän on totta, eilen tuli Lähetyssanoma, jota et ole nähnyt, kun olit poissa. Minäkään en joutanut sitä katsomaan. Lueppas ääneen!

Siinä oli joku hartauskirjoitus, pikku uutisia ja kirjeitä. Voittoja oli saavutettu, joskaan ei suuria, mutta ne oli taas täytynyt maksaa ihmishengen hukalla. Ilmanalakuume oli temmannut pois äskettäin saapuneen sisaren.

Rouva Aaltonen huokasi syvään. — Eloa on paljon, mutta työväkeä vähän.

Lähettäköön Herra sinne uusia raittiita voimia!

Helvi istui hiljaa ja tuumivaisena. Hetken kuluttua hän kysyi:

— Eikö siellä ole keitään muita meidän maan naisia kuin lähetyssaarnaajien rouvia?

— Ei ole. Eikä siellä mies-lähetyssaarnaajiakaan ole monta, kuten tiedät. Varat eivät riitä lähettämiseen.

— Mutta miksi on lähetetty pelkkiä miehiä? Eivätkö naiset ole tahtoneet mennä vai eivätkö he kelpaa?

— Arvellaan kaiketi miesten paremmin sopivan työhön Ovambossa. En tiedä, onko niin laita. Ehkäpä ei olisi ollut menijöitäkään, sillä lähetyssaarnaajan toimi on raskasta ja vaikeata. Monessa muussa maassa on kyllä naisia lähetystyössä. Minäpä kerronkin sinulle tällä kertaa Intian zenana-lähetyssaarnaajista.

Helvi oli jälleen pelkkänä korvana ja yhtä innoissaan kuin eilen esitelmää seuratessaan. Hän näki edessänsä palmulehdot, bambumajat ja naishuoneet asukkaineen. Ne olivat kauniita, tummasilmäisiä vaimoja, mutta niin kehittymättömiä kuin pienet lapset. Lähetyssaarnaaja, englantilainen nainen, astui sisälle nukke kädessä, ja kaikki kerääntyivät ympärille ihmettelemään. Katsokaa, sanoi hän, tämä nukke voi liikuttaa käsiänsä ja jalkojansa, ja se on vaan tehty kapine. Teidän jumalanne eivät voi senkään vertaa. Tahdotteko kuulla suuresta Jumalasta, joka on osannut tehdä koko maailman ja joka rakastaa teitä?

— Jospa saisi olla siellä! — huudahti Helvi kiihkeästi. — Niiden englantilaisten työ ei suinkaan ole niin vaikeata kuin suomalaisten Ovambossa.

— On sielläkin vaikeuksia enemmän kuin ymmärrätkään, lapsi kulta. Lähetyssaarnaajat hoitavat kurjia sairaita ja saavat monasti itsekin tarttumuksia. He kärsivät kuumuutta ja puutetta, rasittuvat paljosta työstä, asuvat epämukavissa asunnoissa ja usein menettävät henkensä sen kaiken palkaksi. Ei se ole helppoa elämää, mutta se on kuitenkin onnellista, sillä he uhrautuvat Kristuksen tähden.

— Minusta se on vielä paljon hyödyllisempää kuin Vallinin matkat, — sanoi Helvi innokkaasti. — Jahka minä saan rahaa tästä puserosta, panen puolet lähetyslaatikkooni.

Keskustelun katkaisi pihalta kuuluva kova kopina. Useammat anturat polkea tömistelivät lunta raskaista jalkineista, ja samassa ovi koputtamatta avattiin. Huoneeseen astui suuri, roteva, turkkeihin ja pitkävartisiin saappaisiin puettu mies, perässään kaksi tanakkaa puolikasvuista poikaa.

— Kas, Kustaa lanko! Ja molemmat pojat mukana! Hyvää päivää! — huudahti rouva Aaltonen, heittäen työnsä sängylle. — Mistä te olette tänne löytäneet?

— Löydettiinhän tuota, kun pappilassa tiesivät kadun ja numeron, — vastasi isäntä kättä pistäen. — Terveisiä maalta. Kuinka täällä on voitu?

— Jumalan kiitos, kyllä me olemme hyvin voineet. Mutta riisukaa nyt päältänne ja istukaa.

Rouva Aaltosen silmät samassa kulkivat leveisiin, märkiin jälkiin, jotka olivat jääneet lattialle. Toinen pojista yritti juuri laskea lakkinsa vaalean kangaspakan päälle, mutta vieressä seisova Helvi ehti vetää sen syrjään.

Siinä nyt oli hänen ainoa elossa oleva setänsä, Kustaa, Saukkolan isäntä, sekä molemmat serkut Manne ja Samuli. Muita lähempiä sukulaisia heillä ei ollutkaan. Aaltoset olivat talonpojan poikia, ja Kustaa oli veljeksistä keskimmäinen. Vanhusten kuoltua olisi talon pitänyt tulla Martti veljelle, mutta kun tämä oli lähtenyt lähetyssaarnaajaksi, jäi Saukkola Kustaan haltuun.

Helvi meni panemaan kahvia tulelle, ja setä katsoi hänen jälkeensä.

— Laihtuneet te olette molemmat, sen minä sanon. Tuo tyttökin on tullut vallan toisennäköiseksi. Teitte hullun työn, kun muutitte tänne Helsinkiin.

— Kyllä Helvi on ollut terve, ja hyvin hänen on käynyt koulussa. Eikä meiltä ole mitään puuttunut.

— Kai sentään on kovalle ottanut, kun huoneennekin on näin maan tasalla. Olisi se Helvi vaan vähemmälläkin opilla toimeen tullut. Minä olisin saanut hänestä meijerskan — hi hi hi — Mitäs hänen sitte teet, kun koulunsa lopettaa?

— Panen arvattavasti seminaariin. Kansakoulunopettajan paikkoja on aina tarjona.

— Niin, on kai. Mutta kuuleppas, Helvi, — lisäsi setä piloillaan, kääntyen tyttöön, joka samassa palasi sisälle, — tulisithan sinä sentään mieluummin minun meijerskakseni kuin menisit seminaariin? Jos veisinkin heti — hi hi hi —

— En tulekaan, — vastasi Helvi, vetäytyen äitinsä turviin, ikäänkuin olisi pelännyt sedän todellakin aikovan ottaa hänet mukaansa.

— Mutta mikä teidät sai Helsinkiin matkustamaan? — kysyi rouva Aaltonen kääntäen keskustelun toisaalle. — Oliko asioita vai lähdittekö vaan huvimatkalle?

— Eihän sitä ilman asiaa — Piti tuoda tuo Samuli tohtorille, ja sitte

Mannekin kärtti mukaan päästäkseen —

— Samuliko? Onko hän sairas? Sitä ei suinkaan luulisi, kun hänet näkee. Mikä sinua vaivaa?

— Vasenta lonkkaani on kolottanut kaiken syksyä, — vastasi vanhempi poika, joka oli siihen asti ääneti jurottanut, sillä välin kuin nuorempi haasteli kahvikaluja asettelevan Helvin kanssa.

— Se on niin hurja hevosten ajossa, — alkoi isä selittää. — Antoi mennä pahaa tietä pitkin semmoista kyytiä, että kaatui kiveen. Eikä kirkonkylän tohtori sitä paremmaksi saanut; käski tuoda Helsinkiin.

— Sitähän minä äsken katsoin, että ontuiko Samuli vai kuinka hän käveli, — sanoi Helvi.

— Milloin te nyt menette lääkärin puheille? — kysyi rouva Aaltonen.

— Johan tuota oltiin — sinnehän me ensiksi menimme. Antoi lääkkeitä ja määräsi hauteita. Kivun se lupasi poistaa, mutta niin sanoi, että kai pojan pitää jäädä ontuvaksi koko ijäkseen. Sittehän ei tarvitse sotaväkeen mennä — ha ha ha —

— Kyllä sitä vähemmälläkin olisi ruunun virasta päässyt, — tokasi

Samuli äreästi.

— Tehkää nyt hyvin ja ottakaa kahvia, — keskeytti rouva Aaltonen. Helvi oli saanut kahvipöydän katetuksi ja kaatoi paraikaa höyryävää juomaa kirkkaasta pannusta.

— Joko sinä vallan latinaa luet? — ivaili Manne, nähdessään outonimisen kirjan, jonka Helvi siirsi syrjään, tehden kahvipannulle tilaa.

— Saksakin riittää, — nauroi Helvi. — Olen minä sentään myöskin alkanut lukea vähän englanninkieltä.

Manne veti kirjan lähemmäksi katsellaksensa sitä, mutta tuli silloin tyrkänneeksi Samulia, joka juuri otti kahvia, niin että kuppi kaatui ja sen sisällys valui pitkin pöytäliinaa ja Helvin saksankirjaa. Helvi purskahti katkeraan itkuun, sieppasi kirjansa pois ja vetäysi nurkkaan sitä kuivaamaan.

— Olet sinä se kopelo, — ärjäsi isäntä Samulille. — Katsos nyt mitä teit.

— Mannehan se lykkäsi, vaikka minä syyt saan, — virkkoi Samuli yhtä vihaisella äänellä.

— Mitäs tulit siihen eteen, — sanoi Manne vähän häpeissään.

Mutta Helvi nyyhkytti yhä katkerammin. Kaikesta pyyhkimisestä huolimatta jäi lehdille suuria ruskeita pilkkuja.

— Mitä maisteri nyt sanoo, voi, voi — Tämä ei ole minun kirjani, se on koulun —

— Nyt emme enää puhu siitä asiasta, — sanoi rouva Aaltonen aivan tyynesti, mutta päättävästi. — Minusta on ikävä kuulla kiistaa ja itkua. Sinun, Helvi, ei tarvitse huolehtia kirjasta, saat itse pitää tämän, ja minä toimitan koulun kirjastoon uuden.

Pojat olivat vaienneet, isäntäkään ei virkkanut mitään, ja Helvin kyyneleet kuivuivat tuokiossa. Oma kirja! Sepä vasta oli aarre, vaikka olikin täynnä kahvipilkkuja!

Keskustelu sujui taas pian kaikessa rauhassa. Rouva Aaltosella ja Helvillä oli paljo kyselemistä kotipitäjän asioista, ja matkalaiset puolestaan ihmettelivät Helsingin ihanuuksia. Pojat olivat ensikertalaisia, eikä isäntäkään ollut moniin aikoihin pääkaupungissa käynyt.

— Muijankin olisi tarvinnut olla mukana, — arveli hän. — Olisi maar se ihmetellyt suu selällään — ha ha ha — Mutta ei tahtonut jättää kotia piioille, ja maksanuthan se kanssa olisi. Vaikka kyllä minulla rahoja on — ei niistä puutetta.

Kun setä ja serkut ennen päivällistä lähtivät, tuntui Helvistä oikein helpolta. Samulista ja Mannesta hän ei koskaan ollut pitänyt, mutta nyt Ensio, tiesi miten, johtui hänen mieleensä heidän rinnallaan, ja silloin vertailu varsinkin kääntyi serkkujen vahingoksi. Ei hän kuitenkaan virkkanut mitään äidillensä, joka heti kiireellä oli tarttunut ompelutyöhönsä. Mutta jos Helvi olisi nähnyt hänen ajatuksensa, olisi hän huomannut heidän olevan hyvin samaa mieltä ainoitten sukulaistensa suhteen. — Mikähän on tehnyt Kustaan niin erilaiseksi kuin molemmat velivainajat Erkki ja Martti? — mietti rouva Aaltonen. — Hän meni naimisiin kovin nuorena; vaikuttiko häneen ehkä hänen vaimonsa, rikkaan rusthollarin tytär, joka oli miestään vanhempi ja tunnettu ahneeksi, riitaiseksi ja komentavaiseksi? Kustaa ei myöskään ollut saanut minkäänlaista koulusivistystä, niinkuin Erkki, eikä hän ollut sitä halunnutkaan, kuten Martti veli, joka omin päin ja lähetyskoulussa oli hankkinut paljon tietoja. Emäntäkään ei suinkaan häntä kannustanut oppia hakemaan, sillä itse hän sitä halveksi ja töin tuskin oli suostunut panemaan poikansa kansakouluun, josta Samuli erosikin kesken. Mutta päävika oli varmaan siinä, että Saukkolassa ei tunnettu Herraa, joka oli ollut toisten veljesten kallein omaisuus. Siitä seurasi itsekkäisyys, toraileva mieli, jopa käytöksen raakuuskin.

— Jumala suokoon, että voisin johtaa Helviä kätkemään isänsä aarteen, joka on minunkin omani! — huokasi äiti.

Helvi järjesti paraikaa pöytää ja hyräili laulua:

"Vaikuta, sill' yö joutuu, aurinko alenee, hälle, jok' itsens' antoi sulle, jotain tee —"