Читать книгу Onnen suosikki: Romaani - Jack London - Страница 10

Sisällysluettelo

Sixty Milessa he hankkivat lisää ruokavaroja, lisäsivät kuormaansa muutaman naulan kirjekääröllä ja jatkoivat keskeytymättä matkaa. Forty Milesta lähtien oli tie ollut umpea ja niin tuli tästälähin olemaan aina Dyea'an saakka. Daylight kesti matkan vaivaloisuudet erinomaisesti, mutta Kaman voimat alkoivat uupua. Hänen ylpeytensä esti häntä mitään puhumasta, mutta keuhkojensa kylmettymistä ensimäisessä tuimassa pakkasessa ei hän voinut salata. Paljain silmin näkymätön oli se keuhkokudoksen reuna, jota pakkanen oli vioittanut, mutta se alkoi nyt vihoitella ja synnytti kuivaa yskää. Jokainen erikoisen ankara ponnistus kiihdytti yskäkohtauksia. Veri kokoontui hänen silmiinsä, kunnes ne pullistuivat kuopistaan, ja kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin. Silavasta paistaessa lähtevä käry olisi tuottanut hänelle puolen tunnin yskänpuuskan, ja hän pysytteli huolellisesti tuulen puolella Daylightin valmistaessa ruokaa.

He ponnistelivat päivät päästään loppumattomasti pehmeässä, tallaamattomassa lumessa. Se oli kovaa, yksitoikkoista työtä, siinä ei ollut sitä iloa ja veren liikkeelle panevaa vauhtia, jota kokee kun kiitää eteenpäin pitkin kovaa pintaa. Milloin oli toinen etumaisena lumikengissä, milloin oli toinen, aina oli se kovaa, itsepintaista ponnistelua. Oli tallattava kyynärän korkuinen kerros tomun-hienoa lunta ja leveä, kankaalla päällystetty lumikenkä vajosi miehen painosta kaksitoista tuumaa pehmeään lumeen. Lumikengillä ponnisteleminen sellaisella kelillä vaatii paljon enemmän lihasvoimia kuin tavallinen käveleminen. Askel askeleelta ei jalkaa noustessa voinut nostaa ja laskea vinosti. Sen täytyi nousta luotisuoraan. Kun lumikenkä oli painunut lumeen, oli sen kärjen edessä pystysuora kahdentoista tuuman korkuinen lumiseinä. Jos jalka kohotessaan meni hiukkasenkaan viistoon, tunkeutui lumikengän kärki lumiseinään ja painui alaspäin kunnes lumikengän pää sattui miehen sääreen. Jalan täytyi siis joka kerta ja koko ajan nousta suorasti kaksitoista tuumaa ennenkuin saattoi astua askeleen eteenpäin.

Tätä osittain poljettua tietä pitkin tulivat sitten koirat, ohjaustankoa pitelevä mies ja reki. Parhaimmassakin tapauksessa, kun he ponnistelivat niinkuin ainoastaan valiomiehet saattavat tehdä, he ennättivät vain kolme peninkulmaa tunnissa. Tämä vaati pitempää päivätyötä ja Daylight kohottikin työajan kahdeksitoista tunniksi vuorokaudessa hankkiakseen ylijäämän tapaturmien varalle. Kun kolme tuntia kului leirin kuntoonpanemiseen yöksi ja papujen keittämiseen, aamiainen aamulla ja leirin purkamiseen ja papujen lämmittämiseen päivälliseksi, jäi yhdeksän tuntia nukkumiseen ja voimienkokoomiseen, eivätkä miehet yhtä vähän kuin koiratkaan hukanneet montakaan minuuttia näistä yhdeksästä tunnista.

Selkirkissa, mikä on Pelly-jokea lähellä oleva postiasema, ehdotti Daylight, että Kama jäisi sinne ja yhtyisi häneen hänen palatessaan Dyeasta. Muuan intiaani Lake Le Bargesta oli halukas rupeamaan hänen sijaisekseen, mutta Kama oli itsepäinen. Hän murahteli jotakin kiitollisuudesta ja siinä kaikki. Koiria Daylight kuitenkin vaihtoi ja jätti oman uupuneen valjakkonsa lepäämään siksi kunnes palaisi takaisin ja lähti matkaan kuudella uudella koiralla.

He olivat olleet taipaleella kello kymmeneen sinä yönä kun saapuivat Selkirkiin ja kello kuusi aamulla he jo lähtivät liikkeelle tuolle lähes viiden sadan peninkulman pituiselle erämaantaipaleelle, joka oli Selkirkin ja Dyean välillä. Sää muuttui taas kylmäksi, mutta olipa pakkanen tai suoja, oli tie yhtä kaikki ummessa. Kun lämpömittari oli laskeutunut viiteenkymmeneen asteeseen saakka, oli kulku vielä vaivaloisempaa, sillä ankaralla pakkasella olivat lumikristallit hiekkajyvästen kaltaisia, eivätkä reenjalakset niillä luistaneet. Koirien täytyi vetää lujemmin kuin olisi tarvinnut samalla lumella lämpömittarin osoittaessa kahtakymmentä tai kolmeakymmentä astetta kylmää. Daylight kohotti päivän työajan kolmeksitoista tunniksi. Hän säilytti huolellisesti saavuttamansa ylijäämän, sillä hän tiesi, että vaikeakulkuisia taipaleita oli edessä.

Ei ollut vielä keskitalvi käsissä, ja myrskyinen Fifty Mile-joki osoitti hänen arvelunsa oikeaksi. Se oli useissa kohdin sulana ja rantajäät molemmin puolin olivat hauraita. Monin paikoin, missä vesi loiski jyrkkiä syvävesisiä kalliorantoja vasten, oli rantajää mahdotonta kulkea. He kääntyivät ja kiertelivät milloin kulkien virran poikki, milloin palaten takaisin ja joskus täytyi heidän tehdä toistakymmentä yritystä ennenkuin löysivät tien erikoisen pahojen paikkojen poikki. Se oli hidasta kulkua. Jäälauttoja oli ensin koeteltava ja joko Daylight tai Kama kulki edellä lumikengät jalassa ja pitkä tanko poikittain kädessä. Jos maa petti, saattoivat he pitää kiinni tangosta, joka muodosti sillan heidän ruumiinsa tekemän aukon yli. Monta sellaista tapaturmaa sattui kumpaisellekin heistä. Viidenkymmenen asteen pakkasessa ei vyötäisiin saakka kastunut mies voi kulkea paleltumatta; siispä jokainen kylmä kylpy tiesi viivykettä. Niin pian kuin märkä mies oli päässyt varmalle jäälle, alkoi hän juosta edestakaisin, jottei olisi kohmettunut, sillä aikaa kuin kuiva toveri sytytti tulen. Tämän ääressä voitiin muuttaa vaatteet ja kuivata kastuneet vaatteet vastaisen tapaturman varalle.

Asioita pahensi vielä se seikka, ettei tällä vaarallisella joen jäällä voinut kulkea pimeässä ja heidän työpäivänsä supistui kuudeksi tunniksi, minkä puolihämärää kesti. Joka hetki oli kallis ja he koettivat toimia niin, ettei ainoaakaan hetkeä kulunut hukkaan. Ennenkuin harmaa päivä vielä kajastikaan, oli leiri purettu, reki laitettu matkakuntoon, koirat valjaissa ja molemmat miehet kyyröttivät nuotion ääressä. Eivätkä he pysähtyneet päivällistäkään syömään. Näin ollen oli heidän ennätyksensä paljon pienempi kuin Daylightin määräksi panema, sillä joka päivä he kuluttivat ylijäämää, jonka olivat aikaisemmin saavuttaneet. Oli päiviä, jolloin he ennättivät vain viisitoista peninkulmaa ja päiviä, jolloin he ennättivät kaksitoista. Ja muuatta pahaa, yhdeksän peninkulman taivalta kulkeakseen he tarvitsivat kaksi päivää, kun heidän oli pakko jättää joen jää ja kantaa rekensä ja tavaransa vuorien yli.

Viimein he pääsivät Fifty Mile-joelta ja tulivat Lake Le Bargen jäälle. Täällä ei ollut avantoja eikä jääröykkiöitä. Enemmän kuin kolmenkymmenen peninkulman laajuudelta oli jää tasaista kuin pöytä, lunta oli kolmen jalan paksuinen kerros ja se oli pehmoista kuin jauho. Kolme peninkulmaa tunnissa oli heidän paras ennätyksensä, mutta Daylight juhli Fifty Milelta lähtöä tekemällä työtä myöhään. Kello yhdeltätoista aamupäivällä he ennättivät järven rannalle. Kello kolme iltapäivällä, kun napaseudun yö on pimein, alkoivat he merkeistä päättäen lähetä toista rantaa, ja ensimäisten tähtien syttyessä olivat he selvillä asemasta. Kello kahdeksan illalla he jättivät järven taakseen ja ennättivät Lewes-joen suulle. Täällä pysähtyivät he puoleksi tunniksi lämmittääkseen papukeittoa ja antaakseen koirille ylimääräisen kala-annoksen. Sitten jatkoivat he kulkuaan virtaa pitkin kello yhteen yöllä, jolloin he rakensivat tavanmukaisen leirin.

He olivat sinä päivänä olleet taipaleella kuusitoista tuntia, koirat olivat liian uuvuksissa tapellakseen keskenään tai muristakseen edes, ja Kama oli viimeiset peninkulmat kulkenut miltei nilkuttaen; mutta Daylight oli seuraavana aamuna jo kello kuudelta liikkeellä. Kello yhdeltätoista oli hän White Horsen rannalla ja tänä yönä leiriytyi hän Box Canonin luo, viimeinen vaikeakulkuinen joenjäätaival takanaan ja edessään jono järviä. Ei ollut helppoa seurata häntä. He olivat taipaleella kaksitoista tuntia vuorokaudessa, kuusi tuntia puolihämärässä ja kuusi pimeässä. Kolme tuntia meni keittämiseen, valjaiden korjaamiseen, leirin tekoon ja purkamiseen ja loput yhdeksän tuntia nukkuivat koirat ja miehet kuin tukit. Kaman rautainen voima murtui. Päivä päivältä tämä hirveä kulku kalvoi hänen elinvoimaansa. Päivä päivältä hän kulutti varavoimaansa. Hänen liikkeensä tulivat hitaammiksi, hänen lihaksensa veltostuivat, ja hän ei enää kävellyt muuten kuin nilkuttaen. Mutta hän ponnisteli urheasti, ei milloinkaan laiminlyönyt tehtäviään, eikä milloinkaan pienimmälläkään tavalla valittanut. Daylight oli laiha ja uupunut. Hän näyttikin väsyneeltä, mutta tavalla tai toisella hän ihmeellisen ruumiinrakennuksensa avulla yhä kulki eteenpäin, armotta. Kaman silmissä ei hän milloinkaan ollut suuremmoisempi kuin noina viimeisinä päivinä heidän kulkiessaan etelärajan yli. Intiaani, jonka voimat alkoivat olla lopussa, näki hänen ponnistelevan eteenpäin innolla ja kestävyydellä sellaisella, ettei Kama ollut milloinkaan nähnyt tai uneksinut saavansa nähdä moista inhimillisessä olennossa.

Tuli aika, jolloin Kama ei voinut kulkea etunenässä tallaamassa tietä, ja kun hän antoi Daylightin koko päivän raataa lumikengissä, oli se todistus siitä, että hänen voimansa olivat vallan lopussa. Marshista Lindermaniin ulottuvan järvi jonon he kulkivat järvi järveltä ja alkoivat nousta Chilcootille. Oikeastaan piti Daylightin leiriytyä solan viimeiselle kukkulalle pimeän tultua, mutta hän jatkoi matkaa alas Sheep Campiin, sillä hänen takanaan raivosi lumimyrsky, joka olisi viivyttänyt häntä kaksikymmentäneljä tuntia.

Tämä viimeinen ankara ponnistus mursi Kaman kokonaan. Aamulla ei hän voinut enää tehdä työtä. Kun hän jännitettyään kaikki voimansa pääsi istumaan, ähkyi hän ja vaipui takaisin makuulle. Daylight suoritti molempien työn purkaen leirin, valjastaen koirat, ja kun kaikki oli kunnossa, kääri hän kaikki makuuvaipat avuttoman intiaanin ympärille ja laski hänet kuorman päälle. Kulku luisti hyvin, viimeinen taival oli menossa. Hän ajoi koirat Dyea Canonin halki ja pitkin kovaksi tallattua tietä, joka vei Dyea Postiin. Ja Kaman ähkyessä kuormalla ja Daylightin juostessa ohjaustangosta pidellen välttäen joutumasta kiitävän reen jalasten alle, saapuivat he Dyeaan meren rannalle.

Uskollisena lupaukselleen ei Daylight pysähtynyt tänne. Tunnin kuluessa oli hän kuormittanut rekeen postipussit ja koiranruoan, valjastanut uudet koirat ja hankkinut uuden intiaanin Kaman sijaan. Kama ei ollut hiiskunut sanaakaan tulohetkestä siihen hetkeen, kun Daylight lähtövalmiina seisoi hänen vieressään jättääkseen hyvästit. He puristivat toistensa kättä.

"Te näännytätte tuon intiaanin", sanoi Kama. "Eikö totta, Daylight? Te näännytätte hänet."

"Vieläpä mitä", sanoi Daylight irvistellen.

Kama ravisti epäillen päätään ja kääntyi selin, kun Daylight lähti.

Daylight ennätti Chilcootin yli samana päivänä ja pimeässä ja lumipyryssä hän kulki nuo viisisataa jalkaa alas Crater Lakeen, mihin leiriytyi. Kaukana puurajan yläpuolella oli leiri "kylmä", sillä hänellä ei ollut polttopuita mukana. Tänä yönä peitti heidät kolmen jalan paksuinen lumikerros ja kun he pimeänä aamuna kaivautuivat esille lumesta, yritti intiaani karata. Hän oli saanut tarpeensa taivaltamisesta miehen kera, jota hän piti mielipuolena. Mutta Daylight pakoitti hänet ankaruudellaan pysymään paikallaan ja he kulkivat poikki Deep Laken ja Long Laken, ja poikki Lake Lindermanin tasaisen jään. Paluumatka oli yhtä näännyttävää ponnistelua kuin menomatkakin, eikä tämä intiaani kestänyt sitä yhtä hyvin kuin Kama. Ei hänkään valittanut. Eikä koettanut toistamiseen karata. Hän raatoi ja teki parhaansa samalla kun hän uudisti päästöksensä välttää vastaisuudessa Daylightia. Päivät kuluivat yön ja hämärän vaihdellessa, milloin satoi lunta, milloin oli hyytävä pakkanen, ja koko ajan, tuntien verkkaan kuluessa, jättivät he taakseen peninkulmittain taivalta.

Mutta Fifty Milessa sattui heille onnettomuus. Heidän kulkiessaan jäälautan yli, murtui jää koirien alta ja virta vei ne jään alle. Hihnat, jotka yhdistivät valjakon rekeä lähinnä olevaan koiraan, katkesivat, ja virta vei valjakon näkyvistä. Vain rekeä lähinnä oleva koira jäi, ja Daylight pani intiaanin valjaisiin, ruveten itsekin rekeä vetämään. Mutta mies ei tällaisessa työssä vastaa edes yhtä koiraa ja nyt oli kahden miehen suoritettava viiden koiran työ. Ensimäisen tunnin kuluttua Daylight jo vähensi kuormaa reestä. Koiran ruoka, tarpeettomat kapineet ja varakirves heitettiin nyt tien oheen. Seuraavana päivänä koiralta tässä ankarassa ponnistuksessa katkesi jalkasuoni. Koiraa ei voinut auttaa, Daylight ampui sen ja hylkäsi reen. Hän otti selkäänsä 160 naulaa postia ja ruokavaroja, ja sälytti intiaanin selkään 125 naulaa. Tarvekalujen kulettaminen olisi ollut itsekidutusta. Indiaani kauhistui nähdessään, että jokainen naula arvotonta postia säilytettiin, kun taas pavut, juoma-astiat, sangot ruoka-astiat ja varavaatteet heitettiin kinokseen. Mukaan otettiin vain vaippa mieheen, yksi kirves, tina-astia ja niukalti silavaa ja jauhoja. Silavan saattoi syödä raakana ja jauhoista sai kuumaan veteen sekoittamalla vesivelliä, jolla mies pysyi jalkeilla. Rihlapyssy ja sen ampumavarat hylättiin niinikään.

Ja tällä tavoin kulkivat he nuo kaksisataa peninkulmaa Selkirkiin. Daylight oli taipaleella myöhään ja varhain, koska tunnit, jotka ennen olivat kuluneet leiri-valmistuksiin ja koirien valjastukseen, nyt käytettiin kulkuun. Yöllä kyyröttivät he pienen nuotion ääressä vaippoihinsa kääriytyneinä, söivät jauhovelliä ja paistoivat silavaa tikun käressä; ja aamupimeässä he nousivat sanaakaan vaihettamatta, sälyttivät taakat selkäänsä, korjasivat kantohihnoja ja läksivät taipaleelle. Viimeiset peninkulmat Selkirkiin ajoi Daylight eteenpäin kuin juhtaa intiaania, kuoppaposkista ja -silmäistä haamua, joka muutoin olisi paneutunut kinokseen nukkumaan ja heittänyt taakkansa maahan.

Selkirkissa valjastettiin vanha koiravaljakko, joka oli levännyt ja nyt oli hyvissä voimissa. Ja samana päivänä ponnisteli Daylight eteenpäin hoitaen ohjaustankoa vuorotellen Le Bargen intiaanin kanssa, joka oli vapaaehtoisesti tarjoutunut toimeen menomatkalla. Daylight oli kuluttanut kaksi päivää enemmän kuin hän alkuaan oli laskenut ja lumisade ja umpitie pitivät hänet kaksi päivää jälessä koko matkan Forty Mileen. Ja täällä ilma suosi häntä. Oli tulossa ankara pakkanen ja luottaen siihen vähensi Daylight koirain ja miesten ruokavaroja. Forty Milen miehet ravistivat pahaaennustavasti päätään ja tahtoivat tietää, mitä hän tekisi, jos lumisadetta yhä jatkuisi.

"Pakkanen tulee varmasti", nauroi Daylight ja läksi taipaleelle.

Monta rekeä oli jo tänä talvena kulkenut Forty Milen ja Circle Cityn väliä ja tie oli poljettu kovaksi. Ja ankara pakkanen tuli ja pysyi ja Circle City oli vain kahdensadan peninkulman päässä. Le Bargen intiaani oli nuori mies, jonka kokemuspiiri oli vielä rajoitettu ja joka oli hyvin ylpeä. Hän lähti ilomielin taipaleelle Daylightin kera ja kuvittelipa ensin voivansa uuvuttaa valkoisen miehen. Ensimäisiä sataa peninkulmaa kuljettaessa hän etsi Daylightista heikontumisen oireita ja ihmetteli, kun ei niitä nähnytkään. Toisia sataa peninkulmaa taivallettaessa huomasi hän heikkouden oireita itsessään ja puri hammasta ja kesti. Ja Daylight oli väsymätön, hän milloin juoksi ohjaustangon ääressä, milloin lepäsi vuorollaan kiitävässä reessä. Viimeisenä päivänä, jolloin oli kylmempi ja kirkkaampi kuin milloinkaan, oli keli mainio, ja he taivalsivat seitsemänkymmentä peninkulmaa. Kello oli kymmenen illalla kun he nousivat ylös rantaäyrästä ja huimaa vauhtia kiitivät piikin Circle Cityn pääkatua; ja nuori intiaani juoksi reen perässä, vaikka oli oikeastaan hänen vuoronsa olla ohjaustangossa. Tämä oli kunnioitettavaa ylvästelyä, sillä hän oli matkalla huomannut voimainsa rajan ja vain vaivoin pysynyt mukana. Nyt hän korskasti juoksi leiriin.