Читать книгу Onnen suosikki: Romaani - Jack London - Страница 7

Sisällysluettelo

Tämä oli Daylightin yö. Hän oli remuavan juhlan keskipiste ja johtaja, väsymätön ilontuoja, joka tartutti kujeilunhalun muihinkin. Mikään kuje ei ollut liian hurja hänen tovereidensa mielestä, ja kaikki yhtyivät ilonpitoon, vaikka se vähitellen muuttuikin mielettömäksi hoilaamiseksi ja hurjaksi hihkumiseksi. Kenenkään ei tarvinnut olla huolissaan eikä kainostella. Yukonissa tiedettiin, että kun yö oli Burning Daylightin, niin viha ja murhe oli kiellettyä. Hänen yönään ei kukaan uskaltanut riidellä. Ennen sellaista joskus oli tapahtunut ja miehet olivat silloin oppineet, mitä kelpo tappelu on ja he olivat saaneet sellaisen löylytyksen, jonka ainoastaan Burning Daylight saattoi antaa. Hänen yönään täytyi nauraa ja olla onnellinen tai mennä kotiin.

Daylight oli väsymätön. Tanssien välillä hän maksoi velkansa Kearnsille antamalla kahdenkymmenen tuhannen arvosta kultahiekkaa ja siirtämällä hänelle oikeutensa Moosehiden valtauksiin. Samaten järjesti hän matkasopimuksensa Billy Rawlinsin kanssa ja ryhtyi lähtövalmisteluihin. Hän lähetti sananviejän kiireesti hakemaan Kamaa, koirain-ajajaansa, joka oli fananaw-intiaani ja oli joutunut kauas heimonsa asuinsijoilta valkoihoisten anastajain palvelukseen. Kama tuli Tivoliin, pitkänä, laihana, jäntevänä, turkit yllään, äänettömänä ja välittämättä juhlijoista, jotka remusivat hänen ympärillään Daylightin antaessa hänelle määräyksiään.

"Jaa", sanoi Kama, laskien sormillaan määräyksiä. "Saatava kirjeitä Rawlinsilta. Tavarat rekeen. Ruokaa Selkirkiin saakka — kai haluatte koiranruoan riittävän Selkirkiin saakka."

"Riittävästi koiranruokaa, Kama."

"Jaa. Laittaa reki kuntoon kello yhdeksäksi. Tuoda lumikengät. Ei tuoda telttaa. Entä mitä muuta?"

"Ei mitään", vastasi Daylight päättäväisesti.

"Paljon pakkasta."

"Luuletko työtämme helpoksi, vai? Viemme paljon kirjeitä sinne ja tuomme takaisin paljon kirjeitä. Olet voimakas mies. Paljon pakkasta, paljon työtä, kaikki hyvin."

"Ehdottomasti hyvin", murahti Kama alistuen kohtaloonsa. "Valmis kello yhdeksän."

Hän teki täyskäännöksen intiaanisaappaittensa koroilla ja lähti huoneesta, järkähtämättömänä, sfinxin kaltaisena, tervehtämättä ketään, katsahtamatta oikeaan tai vasempaan. Neito vei Daylightin syrjään muista.

"Kuulehan Daylight, sinulla on varmaankin matti kukkarossasi", sanoi hän hiljaa.

"En ole mikään kitupiikki."

"Minulla on kahdeksan tuhatta Macin kassakaapissa", alkoi hän.

Mutta Daylight keskeytti hänet. Esiliinannauha kangasti hyvin lähellä hänen mielikuvituksessaan ja hän arkaili kuin kesytön varsa.

"En tarvitse", sanoi hän, "Rahattomana tulin maailmaan, rahattomana lähden ja rahattomana olen kulkenut suurimman osan elämääni. Tule, menkäämme tanssimaan."

"Mutta kuulehan", suostutteli Neito. "Minä en tarvitse rahojani. Lainaisin ne sinulle — alkuun päästäksesi", lisäsi hän nopeasti nähdessään Daylightin käyvän levottomaksi.

"En huoli keltään apua", oli vastaus. "Tulen omillani toimeen. Ja kun sitten jolloinkin pääsen hyvälle saaliille, on se kokonaan minun. Ei kiitos, tyttöseni! Olen hyvin kiitollinen. Aijon nyt hankkia leipäni postinkuljetuksella."

"Daylight", mutisi tyttö hellästi.

Ja taitavasti teeskennellen äkkinäistä hurjapäisyyttä Daylight vei tytön tanssihuoneeseen. Ja kun he liitelivät valssin pyörteissä, mietiskeli Neito sitä, miten kova sydän olikaan tuolla miehellä, joka vei häntä karkelossa ja vastusti kaikkia hänen houkutuksiaan.

Kello kuudelta aamulla, polttavasta paloviinasta huolimatta, Burning Daylight vielä täysissä voimissaan väänsi joka miehen käden tarjoilupöytään. Kädenvääntäminen tapahtui siten, että kaksi miestä asettui vastatusten, oikean käden kyynärpäät tarjoilupöydällä, ja tarttuivat kumpikin vastustajansa oikeaan käteen, koettaen sitten painaa vastustajansa kättä pöytään. Mies toisensa perästä tuli mittelemään voimiaan hänen kanssaan, mutta kukaan ei taivuttanut hänen kättään pöytään. Kookkaisuudestaan huolimatta joutuivat Olaf Henderson ja Ranskalais-Louis tappiolle. Kun he väittivät hänen saavan voitostaan kiittää salatemppuja ja erikoisesti harjoitelleen lihaksiaan tätä varten, haastoi hän heidät toisenlaisille kilpasille.

"Kuulkaa, te kaikki!" huusi hän. "Aijon tehdä kaksi temppua: ensin punnitsen kultahiekkapussini ja panen sitten sen veikkaan, että teidän kaikkien nostettua lattiasta niin monta jauhosäkkiä kuin kykenette, minä panen vielä kaksi säkkiä lisää ja nostan kaikkityyni pulskasti lattiasta."

"Minä suostun, hitto vie, vetoon!" jyrisi Ranskalais-Louisin ääni ylinnä muita.

"Maltahan!" huusi Olaf Henderson. "Kelvannen minäkin yhtä hyvin kuin sinäkin. Minä otan puolet vedosta."

Daylightin kultahiekkapussi punnittiin ja sen arvoksi tuli neljäsataa dollaria, ja Louis ja Olaf jakoivat keskenään vetomäärän. MacDonaldin varastosta haettiin viidenkymmenen naulan jauhosäkkejä. Muut miehet koettivat ensin voimiaan, He asettuivat kahdelle tuolille, jauhosäkit pantiin lattialle ja sidottiin yhteen köydellä. Useat saattoivat täten nostaa neljä tai viisisataa naulaa, kun taas muutamien onnistui nostaa kuusisataakin. Sitten kävivät nuo kaksi jättiläistä käsiksi säkkeihin, sitoen yhteen seitsemänsataa naulaa yhteensä painavat jauhosäkit. Ranskalais-Louis lisäsi vielä yhden säkin ja nosti seitsemänsataa ja viisikymmentä naulaa. Olaf lisäsi vielä yhden säkin, mutta kumpikaan ei voinut nostaa kahdeksaasataa naulaa. Kerran toisensa perästä he koettivat, hiki virtasi heidän otsaltaan ja heidän luunsa narskuivat. Kumpikin sai säkkiläjän liikkumaan, mutta he eivät saaneet sitä kohoamaan lattiasta.

"Hitto vie, Daylight, tässä vedonlyönnissä sinä suuresti erehdyit", sanoi Ranskalais-Louis ojentautuen ja nousten tuolilta. "Vain rautainen mies voi tehdä sen. Sata naulaa enemmän, mukamas! Ei kymmentäkään naulaa enempää."

Säkit tuotiin, mutta kun kaksi säkkiä oli lisätty, astui Kearns väliin.

"Vain yksi säkki on pantava lisää."

"Kaksi!" huusi joku. "Kaksi oli määrä vedossa."

"He eivät nostaneet viimeistä säkkiä", pani Kearns vastaan. "He nostivat vain seitsemänsataa ja viisikymmentä."

Mutta Daylight torjui jalomielisesti tämän välitysyrityksen.

"Mitä hyödyttävät kaikki teidän turhat puheenne? Mitä siitä, jos onkin yksi säkki liikaa. Jollen voi nostaa kolmea säkkiä lisää, en voi varmasti nostaa yhtäkään. Sitokaa ne yhteen."

Hän seisoi tuoleilla, kyyristyi ja taivutti hartiansa taaksepäin, kunnes sai köyden käsiensä väliin. Hän muutti hiukan jalkaansa, jännitti lihaksensa nostaakseen, ja antoi niiden sitten jälleen höltyä, ikäänkuin koetellen, millä tavoin parhaiden saisi taakan nousemaan lattialta.

Ranskalais-Louis, joka katseli epäuskoisena hänen yritystään, huusi:

"Päin mäntyä menee, Daylight!"

Daylightin lihakset jännittyivät toisen kerran ja nyt täydellä todella, kunnes hän oli pinnistänyt kaikki voimansa ja aivan huomaamatta, ilman äkillistä nykäystä tai ponnistusta, kohosi yhdeksänsadan naulan taakka lattiasta ja heilui edestakaisin hänen jalkojensa välissä.

Olaf huokasi kuuluvasti. Neito, joka oli tietämättään jännittänyt lihaksensa niin, että teki kipeää, nyt herpaantui. Ranskalais-Louis mutisi kunnioittavaisesti:

"Eläköön m'sieu Daylight! Minä olen suuri lapsi. Te olette suuri mies."

Daylight päästi taakkansa lattialle, hypähti tuolilta ja meni muiden edellä tarjoilupöydälle päin.

"Punnitkaa!" huusi hän työntäen pussinsa punnitsijalle, joka pani sinne neljänsadan dollarin arvosta kultahiekkaa vetonsa hävinneiden pusseista.

"Tulkaa kaikki mukaan!" sanoi Daylight kääntyen. "Juokaa mitä haluatte.

Voittaja maksaa."

"Tämä on minun yöni!" huusi hän kymmenen minuuttia myöhemmin. "Olen yksinäinen uros-susi ja olen nähnyt kolmekymmentä talvea. Tämä on syntymäpäiväni, minun ainoa päiväni vuodessa, ja minä voin juottaa joka miehen humalaan. Tulkaa kaikki ulos. Aijon heittää teidät kaikki lumeen. Tulkaa pihalle, te arkajalkaiset, uudet tulokkaat ja te entisajan miehet, niin minä kastan teidät."

Meluava joukko virtasi ulos ovista, kaikki muut paitsi viinurit ja pahimmat viinan jumalan palvelijat. MacDonaldissa heräsi yht'äkkiä oman arvon tunto, ja hän läheni Daylightia käsi ojona.

"Mitä? Tekö ensin?" sanoi Daylight nauraen ja puristi hänen kättään kuin tervehtiessä.

"Ei, ei", vastusti toinen kiireesti, "Aijoin vaan onnitella teitä syntymäpäivänne johdosta. Kohteliaisuudesta voitte paiskata minut lumeen. Mitä mahdollisuuksia on minulla pitää puoliani miestä vastaan, joka nostaa yhdeksänsataa naulaa?"

MacDonald painoi sata kahdeksankymmentä naulaa ja Daylight tarttui häneen vain toisella kädellään, sitten nosti hän ravintolanomistajan äkkiä maasta ja heitti hänet suin päin lumeen. Nopeasti lennätti hän sitten lähimmät puolitusinaa miestä lumeen. Vastarinta oli hyödytöntä. He lensivät suinpäin hänen käsistään, loukkaantumatta, kaikenlaisiin hullunkurisiin asentoihin pehmeään lumeen. Pian kävi vaikeaksi tähtien himmeässä välkkeessä eroittaa niitä, jotka jo oli heitetty lumeen ja niitä, jotka odottivat vuoroaan, ja Daylight rupesi tunnustelemaan heidän selkäänsä ja hartioitaan, päättäen heidän tilansa siitä, olivatko ne vai eivätkö olleet lumisia.

"Joko olette kastettu?" kuului hänen yksitoikkoinen kysymyksensä, kun hän ojensi hirveät kätensä.

Muutama kymmen virui jo lumessa pitkässä rivissä ja toiset polvistuivat teeskennellen nöyryyttä, ripottivat lunta päänsä päälle ja väittivät, että toimitus oli täytetty. Mutta viisi miestä seisoi pystyssä — Pohjois-Amerikan itäisten aarniometsien uutisasukkaita ja rajamaan miehiä, jotka olivat innokkaat kilpailemaan joka miehen syntymäpäivänä.

He olivat käyneet oppia ja kasvaneet miehiksi mitä ankarimmassa koulussa, he olivat monien mellakoiden ja tappeluiden vanhoja sankareita, he olivat veren ja hien uupumattomia miehiä. Eikä heiltäkään puuttunut sitä, mitä Daylightillä oli niin suuressa määrin, nimittäin aivojen ja lihasten miltei täydellistä sopusuhtaisuutta. Heille ja heidän elämässään se oli luonnollista, eikä se Daylightillekaan ollut mikään ansio. Tämän lahjan hän oli jo saanut syntyessään. Hänen hermonsa olivat herkemmät kuin heidän, hänen sieluntoimintonsa, joista tahdon toiminta oli täydellisimmäksi kehittynyt, olivat nopeammat kuin heidän. Hänen lihaksensakin, vaikka ne ainekokoomukseltaan olivatkin samallaiset kuin heidän, tottelivat tahdon käskyjä nopeammin kuin heidän lihaksensa. Hän oli nyt sellainen. Hänen lihaksensa toimivat nopeasti ja rajusti kuin räjähdysaine. Hänen ruumiinsa oli vipu, joka toimi yhtä varmasti, oli kysymyksessä leikki tai tosi. Ja kaiken tämän lisäksi hänessä oli tuota yliluonnollista voimaa, jonka on saanut osakseen tuskin yksi ihminen miljoonista — voimaa, joka ei riipu ruumiin suuruudesta, vaan sen laadusta, elimistön erinomaisuudesta ja lihasten aineen verrattomuudesta. Hän pani lihaksensa toimimaan niin nopeasti, että ennenkuin toinen sen huomasi ja ryhtyi vastarintaan, lihasten toiminnan tarkoitus jo oli saavutettu. Ja hän puolestaan huomasi vastustajan aikoman otteen niin nopeasti, että hän joko kokonaan vapautui siitä, tai teki ajoissa vastaotteen.

"Vai olisi minun käytävä käsiksi kaikkiin teihinkin", Daylight virkkoi tuolle odottavalle ryhmälle. "Voitte tekin yhtä hyvin heittäytyä lumeen ja kastaa itsenne. Te saatatte voittaa minut jonakin muuna päivänä, mutta syntymäpäivänäni haluan tulla tunnustetuksi miesten parhaaksi. Pat Hanrahan näyttää kovin halukkaalta. Tulehan, Pat."

Pat Hanrahan, entinen ammatti-nyrkkeilijä ja suurtappelija, astui esiin. Nuo kaksi miestä kävivät toisiinsa käsiksi, mutta kohta alussa Daylight teki puoli-nelsonin ja lennätti armotta irlantilaisen pään ja hartiat lumihankeen. Joe Hines, entinen merimies, joutui samallaisella tempulla hankeen niin rajusti kuin olisi hän pudonnut kaksikerroksisen rakennuksen harjalta — ennenkuin hän vielä ennätti olla varuillaan, väitti hän.

Tämä kaikki ei vielä ollut uuvuttanut Daylightia. Hän ei edes ollut hengästynyt. Itse asiassa ei hänen ponnistuksiinsa ollutkaan kulunut aikaa. Hänen ruumiinsa toimi hetken äkisti ja rajusti ja sitten se seuraavana hetkenä jälleen vaipui lepoon. Niinpä Doc Watson, harmaapartainen, raudan-vankka mies, jonka menneisyydestä ei kukaan mitään tietänyt, pelätty tappelupukari, joutui hankeen sekunnin murto-osassa, ennenkuin hän ennätti tehdä tavallisen rajun hyökkäyksensä. Kun hän juuri kyyristyi hyökätäkseen, oli Daylight hänen kimpussaan ja lannisti hänet hirveällä vauhdilla täydellisesti. Olaf Henderson, joka otti oppia tästä, aikoi nujertaa Daylightin yllättämällä ja hyökkäsi hänen kimppuunsa sivulta, kun Daylight juuri ojensi kättään auttaakseen Watsonin pystyyn. Daylight kaatui kättensä varaan saaden kylkeensä aimo töytäyksen Olafin polvesta. Olaf itsekin kompastui Daylightiin. Ennenkuin hän ennätti nousta oli Daylight keikauttanut hänet selälleen ja pesi lumella hänen kasvojaan ja korviaan, pistäen muutaman kourallisen lunta hänen niskaansakin.

"Hitto vie, olen minä mies siinä kuin Daylightkin", Olaf mutisi hangesta kömpiessään, "mutta kautta Jupiterin, en tosiaankaan ole ennen nähnyt sellaista heittoa."

Ranskalais-Louis oli viimeinen noista viidestä ja hän oli nähnyt tarpeeksi tietääkseen olla varuillaan. Hän kierteli ja kaarteli hyvän aikaa ennenkuin ryhtyi asiaan. Ja hyvän aikaa he sitten vielä ponnistelivat kummankaan saamatta voittoisaa otetta. Ja vihdoin, juuri kun kamppailu alkoi käydä jännittäväksi, Daylight teki yhden tavallisista salamannopeista liikkeistään. Hän muuttui pelkäksi joustavaksi vipuvoimaksi, ja sitten hänen lihaksensa äkkiä toimivat. Ranskalais-Louis rynnisteli niin että hänen suuret luunsa rutisivat ja kuitenkin hän joutui suin päin hankeen.

"Voittaja maksaa!" huudahti Daylight päästyään vastustajastaan ja rientäen ennen muita Tivoliin. "Tulkaa kaikki! Tätä tietä!"

He nojasivat pitkään tarjoilupöytään kaksi- tai kolmimiehisissä ryhmissä ja tömistelivät lämpimikseen intiaanisaappaitaan lattiaan — ulkona oli pakkasta enemmän kuin kuusikymmentä astetta [Fahrenheitin asteikon mukaan]. Bettles, vanhain miesten parhaimpia oli kyseessä työ tai vaara, lakkasi hoilaamasta laulua "sassafras-puun juuresta" ja hoiperteli Daylightia onnittelemaan. Mutta samassa hänen päähänsä pälkähti, että hänen oli pidettävä puhe, ja hän korotti äänensä kaikuvaan mahtiponteen:

"Sanon pojat teille, että minä ylpeilen siitä, että voin sanoa Daylightia ystäväkseni. Me kuljimme entiseen aikaan yhdessä tuntemattomia intiaani-polkuja, ja hän on, piru vie, kahdeksantoista-karaattista kultaa saappaista ylöspäin, senkin vanha syyhyinen koiraluuska, on totisesti. Hän oli poikakloppi, kun hän ensin tuli tälle seudulle. Hänen ijässään teillä, pojat, tuskin korvantaustat vielä olivat kuivat. Hän ei ole milloinkaan ollut kakara. Hän on syntynyt täysikasvuisena miehenä. Ja sanon teille, että siihen aikaan täytyikin miehen olla mies. Silloin ei täällä ollut veltostuttavaa sivistystä, niinkuin nyt jo alkaa olla." Bettles vaikeni niin kauvan, että ennätti kiertää käsivartensa Daylightin niskaan, pusertaen hänet karhumaiseen syleilyyn. "Kun minä ja sinä, Daylight, ajoimme koirillamme tänne Yukon'iin muinoin, niin ei taivaasta satanut lihalientä eikä kukaan antanut ryypyn paineeksi ilmaista ruokaa. Viritimme nuotiomme siihen, missä joku otus joutui saaliiksemme, ja enimmäkseen me elimme lohenperkkeillä ja kaniinien sisälmyksillä — enkö ole oikeassa?"

Mutta kuullessaan naurunrähäkän, jonka hänen viime sanansa synnyttivät, hän päästi Daylightin karhunsyleilystään ja kääntyi julmistuneena joukkoon päin.

"Naurakaa vain, räkänokat, naurakaa! Sanon teille suoraan, ettei teistä parhainkaan ole kelvollinen solmimaan Daylightin saapasvarsien pauloja. Eikö totta, Campbell? Eikö totta, Mac? Daylight on vanhaa kaartia, yksi vanhoja, rehtejä erämiehiä. Ja siihen aikaan ei ollut höyrylaivaa eikä postinkulkua, ja meidän oli hengenpitimiksi pureskeltava lohensuolia ja kaniinien perkkeitä."

Hän katsahti voitonriemuisana ympärilleen ja hänen puhettaan seuranneiden hyvä-huutojen joukosta kuului kehoituksia, että Daylight nousisi puhumaan. Tämä ilmoittikin suostuvansa. Haettiin tuoli ja hänet autettiin sille seisomaan. Hän ei ollut selvempi rähisevää joukkoa, jonka yläpuolelle hänet oli korotettu — hurjaa, karkeavaatteista joukkoa, missä joka miehellä oli jalassaan intiaanisaappaat tai eskimolais-kengät. Rukkaset riippuivat joka miehen kaulalla, ja nahkaset korvalaput oli nostettu ylös, joten ne muistuttivat muinaisten viikinkien kypäränsiipiä. Daylightin tummat silmät välähtivät ja väkevät juomat olivat tummentaneet hänen poskiensa pronssivärin. Häntä tervehtivät joka taholta innokkaat huudot, jotka saivat hänen silmänsä kosteiksi epäilyttävällä tavalla, vaikka useat äänet olivatkin sammaltavia, humalan sotkemia. Niin, siten ovat miehet käyttäytyneet, juhlineet, tapelleet ja reuhanneet joko pimeissä luolissa tai nuotion ääressä kyyröttäen, Rooman keisaripalatseissa ja ryöväriritarien kalliolinnoissa, tai nykyajan pilvenpiirtäjissä ja merikaupunkien tillikoissa. Juuri sellaisia olivat nämäkin miehet, jotka napaseudun yössä loivat valtiota, suurisuisia, juopuneita ja räyhääviä, leväten muutamina hurjina unhotuksen hetkinä sankarillisen kamppailunsa julmasta todellisuudesta. He olivat nykyajan sankareita, eivätkä olleet missään suhteessa huonompia kuin muinaisajan.

"Noh, pojat, en oikeastaan tiedä, mitä sanoisin", alkoi Daylight verkkaan ja hiljaisesti puhua, järjestellen sekavia ajatuksiaan ja tunteitaan. "Kerronpa teille pienen kaskun. Minulla oli alhaalla Juneaussa yhtiömies. Hän oli kotoisin Pohjois-Carolinasta ja hänellä oli tapana kertoa minulle tämä sama juttu. Se tapahtui vuoristossa hänen kotiseudullaan, ja silloin oli häät. Saapuvilla olivat koko perhe ja kaikki ystävät. Pappi oli juuri pääsemässä loppuun ja sanoi: 'Ne jotka Jumala on yhteen laittanut, niitä ei ihmisten pidä eroittaman'.

"'Pastori', sanoi sulhanen, 'minusta sananne eivät sattuneet muodollisesti vallan oikein. Haluan, että vihkimiseni tapahtuu moitteettomasti.'

"Kun savu oli hälvennyt, katsoi morsian ympärilleen ja näki kuolleen sulhasen, kuolleen papin, kuolleen veljen, kaksi kuollutta enoa ja viisi kuollutta häävierasta.

"Silloin huokasi hän syvään ja lausui: 'Luulenpa uudenaikaisten, nopeasti laukeavien revolverien vieneen hiiteen tulevaisuudentoiveeni.'

"Ja niin sanon minäkin teille kaikille", lisäsi Daylight, kun naurunrähäkkä oli hiljentynyt, "Jack Kearnsin neljä kuningasta ovat vieneet hiiteen tulevaisuudentoiveeni. Minulla on matti kukkarossani ja minun on taivallettava Dyeaan —"

"Aijotko lähteä karkuun?" joku kysyi.

Hänen kasvonsa vääntyivät lyhyen silmänräpäyksen ajaksi vihasta, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hänen hyvä tuulensa palannut.

"Tiedän, että vain leikillänne pistätte nenänne asiaan, joka ei teille ensinkään kuulu", hän sanoi hymyillen. "Tietenkään minä en aijo karata näiltä mailta."

"Vannomatta paras, Daylight", sanoi sama ääni.

"Pysyn sanassani. Tulin ensimäisenä Chilcootin poikki vuonna 83. Kuljin solassa lumimyrskyssä, paita riekaleina ja eväinäni kupponen jauhoja. Sain sinä talvena elantoni Juneaussa ja keväällä kuljin vielä kerran solan poikki. Ja sitten vielä kerran pakoitti nälänhätä minut lähtemään. Seuraavana keväänä palasin ja vannoin, etten milloinkaan poistuisi täältä ennenkuin olin päässyt varakkaaksi. Ja täällä olen pysynyt ja täällä minä nyt olen enkä aijo lähteä täältä. Vien postin ja palaan rehellisesti. En pysähdy yöksikään Dyeaan. Ennätän Chilicootiin pian, vaihdan koiria ja otan postin ja koiranruokaa. Ja vannon vielä kerran kautta helvetin tulen ja Johannes Kastajan pään, etten pötki paremmille markkinoille ennenkuin olen täällä koonnut omaisuuden. Ja sanon teille, ettei se saakaan olla mikään tavallinen omaisuus."

"Mikä sinusta on rikkaus?" kysyi Bettles alhaalta, hellästi hyväillen

Daylightin jalkoja.

"Niin, kuinka paljon? Mikä on teidän mielestänne rikkaus?" huusivat toiset.

Daylight mietiskeli hetkisen tiukkaan.

"Neljä tai viisi miljoonaa" sanoi hän hitaasti kohottaen kättään, vaatien hiljaisuutta, kun hänen ilmoittamansa määrä otettiin vastaan ivahuudoin, "Niin, minä olen itsepäinen ja panen alkumääräksi miljoonan. Enkä lähde maasta unssiakaan vähemmällä."

Taas kuului ivahuutoja. Koko Yukonista ei siihen mennessä vielä oltu saatu edes yhteensä viiden miljoonan edestä kultaa eikä kukaan ollut tehnyt sadantuhannen löytöä, miljoonista puhumattakaan.

"Kuulkaa kaikki. Olette nähneet Jack Kearnsin voiton tänä yönä. Näitte hänen epäröivän, ennenkuin hän osti uudet kortit. Hänen kolme kuningastaan eivät riittäneet. Mutta hän tiesi, että hän vielä saattoi saada yhden kuninkaan, se oli hänen voittomahdollisuutensa — ja hän sai tuon kuninkaansa. Ja vakuutan teille, että minullakin on kortit ja voittomahdollisuuteni. Yukonissa löydetään kohta oikea kulta-aarre. En tarkoita tavallisia Moosehiden ja Birch Creekin kaltaisia kultasuonia. Tarkoitan oikein huikeata kullanrunsautta. Sanon teille, että se synnyttää kansanvaelluksen, jota ei mikään voi estää. Sinne saatte seurata intiaanisaappaitteni jälkiä lähimmässä tulevaisuudessa, jos mielitte löytää minut — jossakin Stewart-joen, Indianjoen ja Klondike-joen seutuvilla. Kun olen tuonut postin takaisin, lähden sinne niin nopeasti, että lumi vaan tuiskuaa ympärilläni. Kultaa tulee, toverit, kultaa pelkästä ruohikostakin, sata dollaria yhdestä huuhdontakattilasta. Te luulette, että helvetti on irti, kun tämä kultalöytö on tehty."

Hän kohotti lasinsa huulilleen.

"Toivon, että te kaikki silloin tulette upporikkaiksi."

Hän joi ja astui alas tuolilta, joutuen toisen kerran Bettlesin karhunsyleilyyn.

"Jos olisin teidän sijassanne, Daylight, en lähtisi tänään", neuvoi Joe Hines, käytyään katsomassa oven ulkopuolella olevaa väkiviina-lämpömittaria. "Nyt on oikein paukkuva pakkanen. Nyt on kuusikymmentä kaksi astetta kylmää ja lämpömittari vielä alenee. On parempi odottaa ilmanmuutosta."

Daylight nauroi ja vanhat erämiehet hänen ympärillään nauroivat.

"On juuri teidän keltanokkien tapaista", sanoi Bettles, "pelätä pientä pakkasta. Ja anteeksiantamattoman vähän te tunnette Daylightia, jos luulette, että pakkanen häntä pidättää."

"Voi ainakin jäädyttää hänen keuhkonsa, jos hän nyt lähtee matkaan", kuului vastaus.

"Jäädyttää paperia ja siirappikaramellia! Kuulkaahan, Hines, olette ollut näillä mailla kolme vuotta. Ette ole vielä tottunut ilmanalaan. Olen nähnyt Daylightin taivaltavan yhdessä päivässä viisikymmentä penikulmaa Koyokukia pitkin, kun lämpömittari näytti seitsemääkymmentäneljää."

Hines ravisti päätään murheellisena.

"Keuhkot siellä jäätyy", valitti hän. "Jos Daylight lähtee taipaleelle ennenkuin tulee ilmanmuutos, ei hän ikinä pääse perille — ja hänen on taivallettava levähtämättä."

"Dyeaan on tuhat penikulmaa", ilmoitti Bettles kiiveten tuolille ja tukien huojuvaa ruumistaan kiertämällä kätensä Daylightin kaulaan. "Sanon, että sinne on tuhat penikulmaa ja suurin osa tiestä on ummessa, mutta lyön vetoa, että Daylight ennättää Dyeaan kolmessakymmenessä päivässä."

"Se on keskimäärin kolmekymmentäkolme penikulmaa päivässä", varoitti

Doc Watson, "ja olen toki itsekin ollut taipaleella. Lumimyrsky

Chilcootissa tukkeisi häneltä tien viikoksi."

"Mitä vielä", vastasi Bettles, "Daylight suorittaa vielä paluumatkankin kolmessakymmenessä päivässä ja minä lyön vetoa viisi sataa dollaria, että niin käy kuin sanon lumimyrskyistä huolimatta."

Sanojensa vahvikkeeksi otti hän esiin aimo makkaran kokoisen kultahiekkapussin ja löi sen tarjoilupöytään. Doc Watson paiskasi pussinsa viereen.

"Malttakaahan!" huusi Daylight. "Bettles on oikeassa ja minäkin haluan olla vedossa mukana. Lyön vetoa viisi sataa dollaria siitä, että olen kuudenkymmenen päivän kuluttua tästä päivästä Tivolin ovella Dyean posti mukanani."

Kuului epäluuloista murinaa ja tusina miehiä otti esiin pussinsa. Jack

Kearns tunkeutui joukkoon ja vaati puheenvuoroa.

"Minä yhdyn vetoon, Daylight", huusi hän, "Kaksi yhtä vastaan, ettette tee sitä — seitsemässäkymmenessä päivässä."

"Ei mitään almuja, Jack", kuului vastaus. "Vetosumma on sama kummallakin puolen ja aika on kuusikymmentä päivää."

"Seitsemänkymmentäviisi päivää ja kaksi yhtä vastaan, ettette tee sitä", intti Kearns. "Rantajää on haurasta."

"Mitä minulta voitatte, on teidän", sanoi Daylight. "Ette, piru vieköön, saakaan sitä tällä tavalla annetuksi minulle takaisin. En tahdo lyödä vetoa kanssanne. Te koetatte antaa minulle rahaa. Mutta sanonpa teille jotakin, Jack, minulla on vielä muita mahdollisuuksia. Voitan sen takaisin lähipäivinä. Odottakaahan vaan, kunnes suuri kultasuoni löytyy. Silloin pelaamme me, te ja minä, sellaista peliä, jota ei miehen tarvitse hävetä."

He puristivat toistensa kättä.

"Luonnollisesti tekee hän sen", kuiskasi Kearns Bettlesin korvaan. "Ja minä lyön vetoa, että Daylight on saapunut takaisin kuudenkymmenen päivän kuluessa."

Billy Rawlins päätti vedon ja Bettles syleili Kearnsia innoissaan.

"Kautta Jupiterin, tahtoisinpa minäkin olla mukana tässä vedossa", sanoi Olaf Henderson, vetäen Daylightin pois Bettlesin ja Kearnsin luota.

"Voittaja maksaa!" huusi Daylight, päättäen vedon. "Ja minä tulen varmasti voittamaan, ja kuusikymmentä päivää on pitkä ryyppyjen väli, joten minä maksan nyt. Sanokaa mitä juomia haluatte!"

Whisky-lasi kädessä kiipesi Bettles takaisin tuolilleen ja keinuen edestakaisin lauloi ainoaa taitamaansa laulua: —

Pyhäkoulun peruukeitten Kera Henry Ward Beecher on, käy sassafras-juuresta juttu. Mutt' kielellä paatuneitten sanan selvitys ei lie mahdoton: mehu kielletyn puun on tuttu.