Читать книгу Onnen suosikki: Romaani - Jack London - Страница 9

Sisällysluettelo

Joenjäällä, missä oli tie tallattu ja missä lumikengät olivat tarpeettomat, kulkivat koirat kuusi peninkulmaa tunnissa. Pysyäkseen niiden tasalla, oli noiden kahden miehen pakko juosta. Daylight ja Kama pitelivät vuorotellen ohjaustankoa, sillä siinä oli ankarin työ, kun samalla piti ohjata kiitävää rekeä ja pysytellä sen edellä. Toinen mies tuli reen jälessä ja hyppäsi silloin tällöin rekeen levähtääkseen.

Se oli tiukkaa työtä, mutta se sai mielen virkeäksi.

He kulkivat juosten suurimman osan tallatusta tiestä. Heidän oli sitten vielä kuljettava tallaamatonta tietä, missä kolme peninkulmaa tunnissa oli hyvä ennätys. Sitten ei tullut enää kysymykseen reessä-ajo eikä levähtäminen eikä juoksu. Silloin olisi reen ohjaaminen helpompaa ja mies tuli siihen levähtämään, täytettyään ensin tehtävänsä kulkueen etunenässä, tallattuaan lumikengillä tietä koirille. Se työ oli kaikkea muuta kuin virkistävää. Ja sitten heillä vielä oli edessään taipaleita, missä oli peninkulmittain kuljettava pitkin rosoisia jääröykkiöitä, jolloin onnen ollessa suotuisa eteni vain pari peninkulmaa tunnissa. Olipa sellaisiakin välejä, lyhyitä tosin, mutta mahdottomia kiertää, missä oli rajusti ponnisteltava, jos mieli päästä peninkulman tunnissa.

Kama ja Daylight eivät puhelleet mitään. Heidän työnsä laatu esti heitä nyt puhelemasta eikä muutenkaan ollut heidän luonteensa mukaista rupatella työtä tehdessä. Silloin tällöin, kun oli välttämätöntä, he lausuivat jonkun yksitavuisen sanan, Kama enimmäkseen tyytyi vain murahtelemaan. Välistä joku koirista vinkasi tai ärähti, mutta ylimalkaan koira-valjakko juoksi ääntä päästämättä. Kuului vain reen jalasten kolkahtelua ja kitinää ja reen liitosten narinaa.

Aivankuin seinän läpi oli Daylight Tivolin surinasta ja melusta siirtynyt vallan toiseen maailmaan — äänettömyyden ja liikkumattomuuden maailmaan. Ei mikään liikkunut. Yukon uinaili kolmen jalan paksuisen jäävaippansa alla. Ei tuulen henkäyskään puhaltanut. Ei nestekään virrannut rannoilla kasvavien aarniokuusten ytimissä. Puut, joita painoi niin suuri lumitaakka kuin niiden oksat saattoivat kannattaa, olivat kuin kivettyneitä. Pieninkin vavahdus olisi saanut lumen putoamaan, mutta ei lumihiukkanenkaan pudonnut. Reki oli ainoa, missä oli liikettä ja elämää tässä juhlallisessa hiljaisuudessa ja jalasten korvia-viiltävä kitinä teki äänettömyyden vielä tuntuvammaksi.

Se oli kuollut maailma ja sitäpaitsi harmaa maailma. Sää oli kylmä ja kirkas; ilmassa ei ollut yhtään kosteutta eikä usvaa; taivas oli kuin harmaa vaippa. Tämä johtui siitä, että vaikkei ollut pilvenhattaraakaan taivaalla pimittämässä päivän kirkkautta, niin ei ollut aurinkoakaan valaisemassa. Kaukana etelässä kiipesi aurinko säännöllisesti puolipäivä-piiriin, mutta sen ja jäätyneen Yukonin välillä oli maapallon kaartuma. Yukon oli yön varjossa ja päiväkin oli todellisuudessa vain pitkä hämärä. Neljännestä vailla kaksitoista, kun joen laajassa polvekkeessa avautui näköala etelään, näkyi taivaanrannalla auringon ylimmäinen reuna. Mutta se ei noussut luotisuoraan. Sen sijaan nousi se viistoon ja oli puolipäivän hetkenä vain kohottanut himmeän reunansa näköpiirin yläpuolelle. Se oli heikko, kalpea aurinko. Sen säteissä ei ollut lämpöä, ja ihminen saattoi silmiään vahingoittamatta katsoa suoraan siihen. Ennenkuin se oli ennättänyt puolipäivänpiiriin, alkoi se kallistua takaisin näköpiirin alapuolelle ja neljännestä yli kaksitoista heitti maa jo varjonsa yli maiseman.

Miehet ja koirat kiiruhtivat eteenpäin. Daylight ja Kama olivat villi-ihmisiä. He saattoivat syödä epäsäännöllisesti, kun sattui ahmivat he aikalailla, ja kun sattui kulkivat he pitkiä taipaleita syömättä mitään. Samoinkuin koiratkin, söivät he vain kerran päivässä, ja harvoin enempää kuin naulan kuivattua kalaa mieheen. Heillä oli kova nälkä, ja kuitenkin olivat he erinomaisissa voimissa. Samoin kuin susienkin tapahtui heidänkin ruoansulatuksensa ankaran säästeliäästi ja täydellisesti. Ruoassa ei ollut mitään arvotonta. Viimeinenkin ruoanhiukkanen muuttui voimaksi. Kama ja Daylight olivat vallan susien kaltaisia. He polveutuivat sukupolvista, jotka olivat kärsineet ja kestäneet, ja hekin kestivät. He tunsivat yksinkertaisen, alkeellisen säästäväisyyden. Vähäiset ruoka-annokset muuttuivat suunnattomaksi voimaksi. Ei mitään mennyt hukkaan. Sivistyksen veltostuttama mies, joka istuu koulupöydän ääressä, olisi laihtunut ja tullut alakuloiseksi eläessään ruoalla ja juomalla, jolla Kama ja Daylight pysyivät täysissä ruumiinvoimissa. He tiesivät, mitä ei koulupöydän ääressä istuva mies milloinkaan tiedä, sen nimittäin, mitä on olla aina luonnollisesti nälissään, niin että voisi syödä joka tunti. Ruokahalua ei heiltä koskaan puuttunut, he purivat ahnaasti kaikkea, mitä vaan oli tarjolla, eivätkä tienneet mitään huonosta ruoansulatuksesta.

Kello kolmelta iltapäivällä muuttui pitkä hämärä yöksi. Tähdet syttyivät taivaalle, näyttäen hyvin läheisiltä ja kirkkailta ja niiden valossa taivalsivat vielä koirat ja miehet eteenpäin. He olivat väsymättömiä. Eikä tämä ollut yhden päivän saavutus, vaan ensimäinen kuudestakymmenestä sellaisesta päivästä. Vaikka Daylight oli viettänyt yön nukkumatta, tanssien ja juoden, ei se tuntunut jättäneen häneen mitään jälkiä. Tähän oli kaksi selitystä: ensiksikin hänen tavaton elinvoimansa, ja toiseksi se seikka, että sellaiset yöt olivat harvinaisia hänen elämässään. Koulupöydän miehen työkykyä olisi enemmän vahingoittanut kuppi kahvia ennen maatapanoa, kuin Daylightia vahingoitti kokonainen juoden ja remuten vietetty yö.

Daylight kulki ilman kelloa, hän tunsi ajan kulun. Kun kello hänen arvelunsa mukaan oli kuusi, rupesi hän katselemaan leirinpaikkaa. Eräässä joen polvekkeessa kulki tie joen poikki. Kun he eivät olleet löytäneet sopivaa paikkaa, pyrkivät he vastakkaiselle rantaäyräälle, joka oli penikulman päässä. Mutta puolitiessä oli heitä vastassa jääröykkiö, joka vaati yhden tunnin ankarat ponnistukset. Viimein keksi Daylight sen mitä etsi, kuivuneen puun rantaäyrään suojassa. Reki saatiin sinne ylös. Kama mutisi tyytyväisesti ja leirinteko alkoi.

Työnjako oli erinomainen. Kumpikin tiesi mitä hänen oli tehtävä. Daylight pilkkoi kirveellä kuivuneen männyn. Lumikengällä ja toisella kirveellä lapioi Kama kahden jalan paksuisen lumikerroksen Yukonin jäältä ja louhi jääpalasia keittämistä varten. Kuivalla koivuntuohella saatiin valkea syttymään ja Daylight ryhtyi ruoanvalmistushommiin, Kaman irroittaessa reen ja antaessa koirille näiden annoksen kuivattua kalaa. Ruokasäkin hän heitti korkealle puuhun, jott'eivät koirat ulottuisi siihen hyppäämällä. Sitten hän kaatoi nuoren kuusen ja karsi sen oksat. Aivan nuotion äärestä tallasi hän kovaksi pehmeän lumen ja peitti tallatun paikan oksilla. Tälle lattialle hän laski omansa ja Daylightin vaatesäkit, joissa oli kuivia sukkia ja alusvaatteita ja heidän makuuvaippansa. Kamalla kuitenkin oli kaksi jäniksennahkavaippaa, kun Daylightilla oli vain yksi.

He puuhasivat uutterasti, puhelematta, menettämättä yhtään aikaa turhaan. Kumpikin teki mitä tarvittiin, ajattelematta jättää toiselle pienintäkään sattuvaa tehtävää. Niinpä Kama näki, milloin tarvittiin lisää jäätä ja toimitti sitä, ja Daylight korjasi lumikengän, jonka koira oli telmiessään työntänyt pois paikaltaan. Silläaikaa kun kahvi kiehui, silava kärisi ja omenamunkkitaikina oli sekoitettu, ennätti Daylight panna tulelle suuren padallisen papuja. Kama tuli takaisin, istahti kuusenoksille ja ryhtyi odottaessaan paikkaamaan valjaita.

"Luulenpa, että Skookum ja Booga hankkivat tappelua", huomautti Kama heidän aterioidessaan.

"Pidä niitä silmällä", kuului Daylightin vastaus.

Ja tämä oli heidän ainoa keskustelunsa aterian aikana. Mutisten hampaittensa välistä kirouksen juoksi Kama yht'äkkiä kekäle kädessään koirien luo ja eroitti tappelevat elukat käyttämällä sitä aseenaan. Daylight pani syödessään jäälohkareita tinapannuun sulamaan. Aterian päätyttyä kohensi Kama tulta, pilkkoi lisää puita aamuksi ja palasi kuusenhavuvuoteelle ja rupesi taas valjaita korjaamaan. Daylight leikkasi silavasta suuria palasia ja pani ne porisevaan papupataan. Molempien intiaanisaappaat olivat märät ja ankaran pakkasen vioittamat; kun ei heidän enää tarvinnut jättää kuusenhavulavaansa, riisuivat he saappaansa ja ripustivat ne lyhyille oksille kuivamaan nuotion ääreen ja käänsivät niitä vähäväliä. Kun pavut olivat kypsyneet kaatoi Daylight osan niistä säkkikankaasta tehtyyn yhden ja puolen jalan pituiseen ja läpimitaten kolmen tuuman suuruiseen pussiin. Tämän hän sitten asetti lumeen jäätymään. Loput pavuista jätettiin pataan aamiaiseksi.

Kello oli yli yhdeksän ja he olivat valmiit käymään levolle. Koirien kiista ja tappelu oli aikoja sitten lakannut ja väsyneet eläimet makasivat kyyryssä lumessa, jokaisen kuono ja jalat yhdessä rykelmässä tuuhean sudenhännän peittämänä. Kama levitti makuuturkkinsa ja sytytti piippunsa. Daylight kiersi itselleen ruskeasta paperista savukkeen ja nyt syntyi illan toinen keskustelu.

"Luulen, että kuljimme lähes kuusikymmentä penikulmaa", sanoi Daylight.

"Niin luulen minäkin", sanoi Kama.

He kääriytyivät vaippoihinsa riisuutumatta, kumpaisellakin yllään villainen Mackinaw-takki parkan [parka: kevyt, hiippaniekka, hameen tapainen puuvillapuku] asemasta, jota he ennen olivat käyttäneet. Nopeasti, melkein samassa kuin olivat sulkeneet silmänsä, vaipuivat he uneen. Tähdet karkeloivat hyisessä avaruudessa ja revontulet loimusivat.

Daylight heräsi pimeässä ja herätti Kaman. Vaikka revontulet vielä loimusivatkin, oli uusi päivä jo alkanut. Aamiaiseksi oli heillä lämmitettyjä omenamunkkeja, lämmitettyjä papuja, kuivattua silavaa ja kahvia. Koirat eivät saaneet mitään, vaikka ne etäämmällä ahnaina kärkkyivät istuen lumessa, häntä kietoutuneena käpälien ympärille. Herkeämättä ne vähä väliä nostivat vuoroon toista, vuoroon toista etukäpäläänsä, aivankuin olisi pakkanen niitä nipistellyt. Pakkanen oli pureva. Kylmää oli vähintään 65 astetta ja kun Kama paljain käsin valjasti koiria täytyi hänen usean kerran mennä nuotion ääreen lämmittelemään kohmettuneita, sormiaan. Miehet laittoivat yhdessä reen matkakuntoon. He lämmittelivät käsiään viimeisen kerran, vetivät kintaat käsiinsä ja ajoivat koirat rantatörmältä jokitielle. Daylightin arvelun mukaan oli kello seitsemän tienoissa, mutta tähdet karkeloivat vielä yhtä loistavina avaruudessa vihertävien revontulten liekehtivien säteitten himmeästi kajastaessa taivaanlaella.

Kaksi tuntia myöhemmin tuli äkkiä pimeä — niin pimeä, että he saattoivat pysytellä tiellä vain etupäässä vaistonsa avulla; ja Daylight tiesi nyt, että hänen ajanarvioimisensa oli ollut oikea. Se oli aamunkoittoa ennustava pimeys, joka ei missään ole sen tuntuvampi kuin Alaskassa talvella. Hitaasti, kuin varkain, tunkeutui harmaa valo läpi pimeyden, ensin tuskin huomattavasti, niin että he miltei hämmästyen huomasivat tien häämöittävän jalkojensa alla. Sitten saattoivat he nähdä rekeä lähinnä olevan koiran ja vähitellen vihdoin koko valjakon ja lumiaavikot kummallakin puolen tietä. Sitten kangasti lähin rantaäyräs hetkisen jälleen hävitäkseen näkyvistä, kangasti vielä toisen kerran ja jäi vihdoin näkyviin. Muutaman minuutin kuluttua tuli etäisempikin ranta, joka oli noin peninkulman päässä, vaatimattomasti näkyviin ja edessä ja takana saattoi nähdä koko jäätyneen virran ja vasemmalla jonon teräväpiirteisiä, lumipeittoisia vuoria. Ja siinä kaikki. Aurinko ei noussut. Hämärä pysyi hämäränä.

Kerran juoksi ilves tien poikki juuri etumaisen koiran kuonon alitse ja katosi valkeaan metsään. Koirissa heräsivät metsänelävän vaistot. Ne päästivät metsästysulvonnan, ravistelivat kaulanauhojaan ja kääntyivät tieltä lähteäkseen ajamaan ilvestä. Daylight huudahti kimakasti, ponnisteli ohjaustangosta pidellen ja sai reen kaatumaan pehmeään lumeen. Koirat pysähtyivät, reki käännettiin pystyyn ja viisi minuuttia myöhemmin kiitivät he taas eteenpäin kovaksi tallatulla tiellä. Ilves oli ainoa elonmerkki, mitä he olivat kahteen päivään nähneet ja sekin juostessaan pehmeästi ja äänettömästi ja pian kadoten näkyvistä oli aaveen kaltainen.

Kello kahdeltatoista, kun aurinko pilkisti esiin maapallonkaartuman takaa, he pysähtyivät ja laittoivat pienen nuotion jäälle. Daylight hakkasi kirveellä palasia jäätyneestä papukeitosta. Sulatettuna ja lämmitettynä oli tämä heidän koko ateriansa. He eivät keittäneet kahvia. Daylight ei sanonut tarvitsevansa päivän paistaessa sellaista ylellisyyttä. Koirat tappelivat keskenään ja katselivat halukkaasti miesten aterioimista. Vain yöksi saivat ne kalanaulansa. Väliaikana ne saivat vain raataa.

Ankaraa kylmyyttä yhä jatkui. Vain rautaiset miehet kestävät taivaltamista sellaisessa kylmyydessä ja Kama ja Daylight olivat rotunsa parhaimpia. Mutta Kama tiesi, että toinen oli häntä voimakkaampi, ja lähtöhetkestä alkaen hän oli tiennyt joutuvansa tappiolle. Eipä silti, että hän olisi pienimmässäkään määrässä vähentänyt ponnistuksiaan tai auliuttaan, mutta häntä heikensi kuorma, jota hän kantoi mielessään. Hänen käytöksensä Daylightia kohtaan oli kunnioittava. Ollen järkähtämätön, vaitelias ja ylpeä ruumiinvoimistaan, näki hän kaikki nämät ominaisuudet ruumiillistuneina valkoihoisessa toverissaan. Siinä oli mies, joka oli etevä seikoissa, joissa kannattaa olla etevä, eikä Kama voinut olla häntä kunnioittamatta, — vaikkei hän millään tavalla osoittanut sitä. Ei ollut kumma, että valkoisen miehen rotu voitti, ajatteli hän, kun se synnytti tämänkaltaisia miehiä. Mitä voitonmahdollisuuksia oli intiaaneilla niin kestävän ja jäntevän rodun rinnalla? Ei intiaanikaan taivaltanut niin kylmällä säällä, ja heillä oli kuitenkin takanaan tuhansien sukupolvien kokemus; mutta nytpä olikin tuo veltosta Etelästä tullut Daylight heitä etevämpi, hän, joka vain nauroi heidän pelolleen ja taivalsi kymmenen ja kaksitoista tuntia vuorokaudessa. Ja Daylight luuli voivansa kestää kolmenkymmenenkolmen penikulman päivämatkoja kuusikymmentä päivää. Odottakoonpa vain kunnes tuli lumipyry tai kunnes pääsivät umpiteille tai hauraalle rantajäälle, joka reunusti sulia paikkoja.

Siihen mennessä pani Kama parastaan, ei milloinkaan nurkunut eikä milloinkaan koettanut päästä tehtäviään täyttämästä. Lämpömittarin näyttäessä kuuttakymmentäviittä astetta nolla-asteen alapuolella on hyvin kylmä. Koska vesi jäätyy lämpömittarin näyttäessä kolmeakymmentäkahta astetta nolla-asteen yläpuolella, on siis kuusikymmentäviisi astetta kylmää yhdeksänkymmentäseitsemän astetta jäätymäpisteen alapuolella. Jonkinlaisen käsityksen tämän merkityksestä voi saada kuvittelemalla samanlaista lämpömäärän eroa päinvastaiseen suuntaan. Lämpömittarin näyttäessä sataa kahtakymmentä yhdeksää lämpöastetta, on polttavan kuuma päivä, ja kuitenkin tämä lämpömäärä on vain yhdeksänkymmentä seitsemän astetta jäätymispisteen yläpuolella. Kun kaksinkertaistuttaa tämän eroituksen, saa jonkunlaisen käsityksen pakkasesta, jossa Kama ja Daylight taivalsivat pimeän ja pimeän välillä ja yön pimeässäkin.

Kaman posket paleltuivat ahkerasta hieromisesta huolimatta ja liha muuttui mustaksi ja sierottuneeksi. Niinikään paleltuivat lievästi hänen keuhkokudoksensa — vaarallinen juttu ja selvä syy siihen, miksi ihmisen ei tule kuudenkymmenen viiden asteen pakkasessa tarpeettomasti ponnistella ulkoilmassa. Mutta Kama ei milloinkaan valittanut ja Daylightilla oli lämmityslaitos ruumiissaan, hän kun nukkui yhtä lämpimästi kuuden naulan jäniksennahkojen alla kuin Kama kahdentoista naulan.

Toisena yönä, viidenkymmenen peninkulman matkan jälkeen leiriytyivät he lähellä Alaskan ja Luoteisalueen rajaa. Paitsi viimeistä lyhyttä taivalta Dyeaan oli loppumatkalla kuljettava Kanadan aluetta pitkin. Tien ollessa kovaa ja kun ei pitkään aikaan ollut satanut lunta, laski Daylight ennättävänsä Forty Mile'en neljäntenä yönä. Hän ilmoitti sen Kamalle, mutta kolmantena päivänä alkoi lämpömittari nousta ja he tiesivät, että lunta oli odotettavissa; sillä Yukonissa seuraa lauhkeaa ilmaa aina lumisade. Tänä päivänä he tapasivat kymmenen penikulman laajuisia jääröykkiöitä, missä heidän oli käsivoimillaan nostettava reki tavaroineen päivineen suurten jäälohkareitten yli ja laskettava se taas alas. Koirat olivat tässä hyödyttömät ja sekä ne että miehet väsyivät kovin epätasaista tietä pitkin ponnistellessaan. Yhden tunnin ylimääräinen juoksu korvasi vain osan menetetystä ajasta.

Kun he aamulla heräsivät oli heidän vaippojensa päällä kymmenen tuuman paksuinen lumikerros. Koirat olivat hautaantuneet sen alle eivätkä mielisuosiolla nousseet mukavasta pesästään. Tämä uusi lumi tiesi vaivaloista kulkua. Reen jalakset eivät luistaneet hyvin ja yhden miehistä täytyi kävellä koirien edellä ja tallata tie kovaksi lumikengillä. Lumi oli aivan erilaista kuin se, minkä etelässä asuvat tuntevat. Se oli kovaa ja hienoa ja kuivaa. Se muistutti lähinnä sokeria. Jos potkaisi sitä, niin se lensi suhisten kuin hiekka. Hiukkasten välillä ei ollut mitään vetovoimaa, eikä sitä voinut puristaa lumipalloksi. Se ei ollut muodostunut hiutaleista, vaan kristalleista — pienistä säännöllisistä huurre-kristalleista. Se ei itse asiassa ollutkaan lunta vaan huurretta.

Sää oli suoja, vain kaksikymmentä astetta jäätymispisteen alapuolella ja molemmat miehet, jotka olivat nostaneet ylös korvalappunsa ja riisuneet kintaansa, hikoilivat eteenpäin ponnistellessaan. He eivät ennättäneet sinä yönä Forty Mileen, ja kun he seuraavana päivänä sivuuttivat tämän leirin, pysähtyi Daylight vain jättääkseen postin ja ottaakseen lisää koiranruokaa. Seuraavan päivän illalla leiriytyivät he Klondike-joen suulle. He eivät olleet tavanneet ristinsieluakaan Forty Milesta lähdettyään ja he olivat tallanneet tien itselleen. Nyt talvella ei kukaan ollut kulkenut joenjäätä pitkin Forty Milesta etelään ja koko talven aikana tulisivat he olemaan ainoat, jotka siitä olivat kulkeneet. Siihen aikaan oli Yukon autio maa. Klondike-joen ja valtameren välillä oli kuusi sataa peninkulmaa lumenpeittämiä erämaita ja koko tällä alalla oli vain kaksi paikkaa, joissa Daylight saattoi odottaa näkevänsä ihmisiä. Molemmat olivat eristettyjä postiasemia, Sixty Mile ja Fort Selkirk. Kesällä saattoi kohdata intiaaneja Stewart- ja White-joen suulla, Big ja Little Salmonin varrella ja Lake Le Bargessa, mutta talvella olivat nämätkin, sen hän hyvin tiesi, seuranneet hirvilaumojen jälkiä vuoristoon.

Tänä yönä, heidän leiriytyessään Klondike-joen suulla, ei Daylight pannut levolle kun illan tehtävät oli suoritettu. Jos joku valkoinen mies olisi ollut saapuvilla, olisi Daylight huomauttanut, että kultakuume häntä poltti. Näin ollen sitoi hän lumikengät jalkaansa, jätti lumeen kyyristyneet koirat ja raskaasti hengittävän Kaman jäniksennahkojensa alle ja kiipesi lakealle paikalle korkean rantaäyrään yläpuolella. Mutta tuuheat kuuset peittivät häneltä näköalan ja hän raivasi itselleen tien lakean paikan poikki ylös ensimäiselle jyrkästi viettävälle vuorelle. Täältä saattoi hän nähdä idästä suorassa kulmassa virtaavan Klondiken ja etelästä laajasti kaartuvan Yukonin.

Vasemmalla myötävirtaan katsottuna näkyi selvästi tähtien tuikkeessa Moosehide Mountain. Luutnantti Schwatka oli antanut sille nimen, mutta hän, Daylight, oli ensimäisenä nähnyt sen kauvan ennemmin kuin tuo peloton tutkimusmatkailija oli kulkenut Chilcootin poikki ja lautalla Yukonia alas.

Mutta vuori kiinnitti vain ohimennen hänen huomiotansa. Daylightin mielenkiinto kohdistui suureen lakeuteen, jonka rannoilla oli runsaasti syviä paikkoja laivojen laskea maihin.

"Varmasti sopiva kaupunginpaikka", mutisi hän. "Tilaa neljänkymmenentuhannen miehen leirille. Tarvitaan vain kultasuoni ennenkuin siitä mitään syntyy". Hän mietti hetkisen. "Kymmenen dollaria saa kerralla huuhtelukattilasta ja siitä tulee suurin kansanvaellus, mitä Alaskassa on milloinkaan nähty. Ja jollei se ole täällä, niin on se jossakin täällä lähellä. On varmaan hyvä ajatus matkan varrella pitää silmällä kaupunginpaikkoja."

Hän seisoi vielä hetkisen katsellen autiota tasankoa ja kuvitellen mielessään, miltä seutu näyttäisi kansanvaelluksen päivinä. Mielikuvituksessaan hän sijoitti sahat, suuret varastohuoneet, ravintolat ja tanssisalit, ja pitkät kadut, joiden varsilla olivat kullankaivajien hökkelit. Ja näitä katuja näki hän tuhansien miehien kulkevan edestakaisin ja varastohuoneitten edustalla oli raskaita kuormarekiä, joiden eteen oli valjastettu pitkät rivit koiria. Niinikään hän näki toimeliaitten tavaranvälittäjien kulkevan alas pääkatua Klondiken jäälle lähelle sitä kuviteltua paikkaa, missä huuhdontalaitosten piti olla.

Hän nauroi ja karkoitti näyn silmistään, laskeutui alas ja kulki tasaisen paikan yli leiriin. Viisi minuuttia sen jälkeen kun hän oli kääriytynyt vaippaansa, avasi hän silmänsä ja nousi istumaan ihmetellen sitä, ettei ollut vielä vaipunut uneen. Hän vilkaisi vieressään nukkuvaan intiaaniin, hiipuvaan nuotioon, noihin viiteen koiraan, jotka makasivat sudenhäntä kuonon ympärille kiedottuna ja noita neljää lumessa törröttävää lumikenkää.

"Kylläpä tämä tuottaa minulle päänvaivaa", mutisi hän. Hänen mieleensä johtui poker-peli. "Neljä kuningasta!" Hän irvisteli tätä ajatellessaan. "Se oli peliä, se!"

Hän laskeusi jälleen levolle, veti vaippansa liepeen niskaansa ja korvalappujensa päälle, sulki silmänsä ja vaipui tällä kertaa uneen.