Читать книгу Onnen suosikki: Romaani - Jack London - Страница 11

Sisällysluettelo

Miesjoukko täytti Tivolin — sama seurue, joka oli nähnyt Daylightin lähdön kaksi kuukautta takaperin, sillä oli kuudennenkymmenennen ensimäisen päivän yö ja mielipiteet olivat eriäviä siitä, voisiko hän suorittaa tehtävänsä. Kello kymmenen lyötiin vielä vetoja, vaikka joka vedon jälkeen uskalsivat ne, jotka luottivat hänen epäonnistumiseensa, yhä suurempia summia vetoon. Sydämensä syvyydessä oli Neito varma siitä, että Daylight oli menettänyt vedon, mutta löi kuitenkin Charley Batesin kera vetoa kahdestakymmenestä unssista neljääkymmentä vastaan, että Daylight tulisi perille ennen puoltayötä.

Hän ensimäisenä kuuli koirien haukunnan.

"Kuulkaa!" huusi hän. "Se on Daylight!"

Kaikki hyökkäsivät yhtenä miehenä ovelle, mutta kun kaksoisovet saatiin auki, perääntyi joukko. He kuulivat koirien vinkunan, koiranruoskan läimäykset ja Daylightin äänen hänen huudellessaan rohkaisusanoja väsyneille eläimille, jotka komeasti päättivät työnsä vetämällä rekeä pitkin puista lattiaa huoneeseen. Ne tulivat pyrynä huoneeseen, ja niiden kera pakkanen, näkyvä valkea usva, jonka läpi ne häämöittivät valjaitaan kiristellessä, kunnes näytti siltä kuin olisivat ne uineet virrassa. Niiden jälestä tuli ohjaustankoa pitelevä Daylight, joka näytti kahlaavan polviin saakka ulottuvassa pakkasusvassa.

Hän oli entinen Daylight, vaikka olikin laiha ja silmät olivat kuopalla ja hänen mustat silmänsä säteilivät yhtä kirkkaasti kuin konsanaan ennen. Hänen parkansa huppukaulus oli vedetty pään yli kuin munkilla, ja viitan laskokset valuivat suorina poimuina polviin saakka. Leirisavun ja tulen tahrimana ja polttamana kertoi hänen pukunsa hänen matkansa tarinan. Kahden kuukauden vanha parta peitti hänen kasvonsa; ja parrassa taas oli jääpalasia, jotka hänen hengityksensä oli synnyttänyt pitkällä seitsemänkymmenen peninkulman taipaleella.

Hänen tulonsa huoneeseen oli vaikuttava kuin hyvä kuvaelma, ja hän tiesi sen. Tämä oli hänen elämäänsä, juuri hänen mielensä mukaista. Toveriensa keskuudessa oli hän suuri mies, napaseudun sankari. Hän oli ylpeä siitä, ja hänelle oli suuri hetki tulla suoraan kahdentuhannen peninkulman taipaleelta tähän tarjoiluhuoneeseen koirat, reki, posti, intiaani ja tavarat mukanaan. Hän oli suorittanut vielä yhden mainetyön, josta kerrottaisiin pitkin Yukonia — hän, Burning Daylight, erämaankulkijain ja koiranajajain kuningas.

Hän vavahti hämmästyksestä kuullessaan tervetuliaismelun ja nähdessään Tivolin jokaisen tutun yksityiskohdan — pitkän tarjoilupöydän ja pullorivit, pelipöydät, suuren uunin, punnitsijan vaakakuppeineen, soittoniekat, miehet ja naiset, Neidon, Celian ja Nellien, Dan MacDonaldin, Bettlesin, Billy Rawlinsin, Olaf Hendersonin, Doc Watsonin — kaikki heidät. Kaikki oli juuri niin kuin se oli ollut hänen lähtiessään, ja ulkonäöstä päättäen olisi tämä vallan hyvin saattanut olla sama päivä, jona hän oli lähtenyt. Nuo kuusikymmentä päivää yhtämittaista taivallusta valkeassa erämaassa olivat nyt äkkiä etäällä, näkymättömissä — niitä ei enää ollutkaan! Ne olivat olleet vain hetken häiveitä. Hän oli vaipunut äänettömyyden avaruuteen, oli sukeltanut seuraavassa hetkessä sieltä takaisin ja oli nyt taas Tivolin remussa ja hälinässä.

Silmäys rekeen purjekankaaseen käärittyine postipusseineen oli tarpeen ennenkuin hän tuli vakuutetuksi noiden kuudenkymmenen päivän ja kahdentuhannen peninkulman taivalluksen todellisuudesta. Kuin unessa puristi hän tarjottuja käsiä. Hän oli haltioissaan. Elämä oli ihanaa. Hän rakasti sitä. Suuri ystävyyden ja toveruuden tunne tempasi hänet mukaansa. He olivat kaikki hänen tovereitaan, hänen kaltaisiaan. Se oli valtavaa, peloittavaa. Hän tunsi sydämensä sulavan ja hän olisi tahtonut puristaa heidät kaikki yhtaikaa rintaansa vasten hellään syleilyyn.

Hän hengähti syvään ja huusi: "Voittaja maksaa, ja minä olen voittaja, eikö totta? Tulkaa, te malemutit ja siwashit ja sanokaa mitä haluatte! Tässä on Dyean posti, suoraan meren rannalta tuotuna. Heittäkää purkaminen hiiteen ja tulkaa ryypylle!"

Kaksitoista paria kättä oli ryhtynyt purkamaan rekeä, kun nuori Le Bargen intiaani, joka halusi ryhtyä samaan työhön, äkkiä ja vaivaloisesti suoristihe. Hänen silmistään kuvastui suuri hämmästys. Hän katseli silmät suurina ympärilleen, sillä kaikki, mitä hän näki, oli uutta hänelle. Hän oli vallan ymmällä ja taas hän huomasi mitättömyytensä. Hän vapisi kuin olisi saanut äkillisen halvauskohtauksen, ja hänen polvensa pettivät. Hän vaipui hitaasti poikittain reen yli ja pyörtyi.

"Väsymystä", sanoi Daylight. "Nostakaa hänet reestä ja pankaa hänet vuoteeseen, joku teistä kaikista. Hän on kelpo intiaani."

"Daylight on oikeassa", oli Doc Watsonin tuomio hetkistä myöhemmin.

"Mies on vallan kuitti."

Posti avattiin, koirat ajettiin asuntoonsa ja ruokittiin, ja Bettles viritti laulun sassafras-juuresta heidän nojaillessaan pitkään tarjoilupöytään jutellen ja perien saataviaan vedoista.

Muutamia minuuttia myöhemmin pyöri Daylight tanssilattialla tanssien valssia Neidon kera. Hän oli vaihtanut parkan nahkalakkiinsa ja villahuopatakkiin, riisunut jäätyneet intiaanisaappaansa ja tanssi nyt sukkasillaan. Hän oli myöhään iltapäivällä kastunut polviin saakka, jatkanut matkaa jalkineita muuttamatta, ja hänen pitkät saksalaiset sukkansa olivat polviin saakka jäässä. Huoneen lämmössä alkoi jää sulaa ja murtua lohkareiksi, jotka takertuivat sukkiin. Nämät lohkareet kalisivat hänen tanssiessaan ja niitä putosi vähä väliä kolahtaen lattiaan ja toiset tanssijat liukastuivat niihin. Mutta kaikki antoivat Daylightille anteeksi. Hän, joka oli yksi niitä harvoja, jotka loivat lakia tässä kaukaisessa maassa, ja käytöksellään antoivat oikean ja väärän mittapuun, ei kuitenkaan kaikitenkaan ollut lain yläpuolella. Hän oli noita harvinaisia ja onnensuosimia kuolevaisia, jotka eivät voi tehdä mitään väärää. Mitä hän teki oli oikein, olipa muille sitten sallittua tai ei tehdä samoin. Luonnollisesti ovat sellaiset kuolevaiset poikkeusasemassa sen tosiasian perusteella, että melkein aina johdonmukaisesti tekevät oikein ja tekevät sen hienommin ja ylevämmin kuin muut ihmiset. Niinpä Daylightkin, joka oli vanhempi sankari tässä nuoressa maassa ja samalla nuorempi kuin useimmat heistä, liikkui kuin erikoisolento, kuin mies, joka oli päätään pitempi kaikkea muuta kansaa, oikea miesten mies. Eikä ollut ihme, että Neito tanssi tanssin toisensa jälkeen hänen kanssaan ja koko ajan raskain mielin tiesi, ettei hän Daylightin silmissä ollut mitään muuta kuin hyvä ystävä ja mainio tanssimaan. Oli pieni lohdutus tietää, ettei hän rakastanut ketään muutakaan naista. Hän oli sairas rakkaudesta Daylightiin ja tämä tanssi hänen kanssaan aivan yhtä kernaasti kuin olisi tanssinut kenen naisen kanssa tahansa, samaten kuin olisi tanssinut miehen kanssa, joka tanssi hyvin ja jonka käsivarren ympäri oli sidottu silkkinenäliina naisellisuuden merkiksi.

Sellaisen miehen kera Daylight tanssikin tänä yönä. Vanhojen erämiesten keskuudessa oli aina ollut kestäväisyyden todistuksena tanssia toinen mies uuvuksiin, ja kun Ben Davis, farao-pelin pankinpitäjä, kirjava side käsivarressaan pyysi Daylightia skotlantilaiseen tanssiin, alkoi leikki. Tanssi alkoi ja kaikki perääntyivät katselemaan. Nuo kaksi miestä pyörivät ja pyörivät ja aina samaan suuntaan. Sanoma siitä kulki suureen tarjoiluhuoneeseen ja tarjoilu- ja pelipöydät jäivät tyhjiksi. Soittoniekat soittivat soittamistaan ja nuo kaksi miestä pyörivät pyörimistään. Davis oli harjaantunut tähän työhön ja Yukonissa hän oli voittanut painissa monen vahvankin miehen. Mutta muutaman minuutin kuluttua oltiin selvillä siitä, että hän, eikä Daylight, joutuisi tappiolle.

Vielä kotvan he pyörivät ympäri ja sitten Daylight äkkiä pysähtyi, päästi irti toverinsa ja etääntyi seinämälle hoiperrellen ja huitoen käsillään kuin ilmaa saadakseen. Mutta Davis, sekava hämmästyksen hymy kasvoilla, horjahti sivullepäin, kääntyi koettaessaan saavuttaa tasapainon ja syöksyi päistikkaa ovelle. Daylight hoiperteli ja huitoi ilmaa käsillään ja tarttui lähinnä seisovaan tyttöön alottaakseen hänen kanssaan valssin. Taas oli hän suorittanut suurtyön. Väsyneenä kahden tuhannen peninkulman matkasta jäätä pitkin ja juostuaan samana päivänä seitsemänkymmentä peninkulmaa, oli hän tanssinut täysissä voimissa olevan miehen uuvuksiin ja tämä mies oli Ben Davis.

Daylight rakasti kunniapaikkoja ja vaikka hänen maailmassaan oli sellaisia vähän, oli hän valloittanut korkeimman minkä tiesi. Suuri maailma ei ollut milloinkaan kuullut hänen nimeään, mutta aavassa, hiljaisessa Pohjolassa tunsivat sen joka paikassa valkoihoiset ja intiaanit ja eskimot, Beringin merestä soliin saakka, eteläisten jokien päähaaroilta aina Point Barrowin rannoilla oleville tuntureille saakka. Vallanhimo oli hänessä voimakas ja se ilmeni kaikessa, joko hän sitten kamppaili luonnonvoimien, toisten miesten tai pelionnen kera. Kaikki oli peliä, elämä ja kaikki sen yritykset. Hän pelasi koko sielullaan. Tappionuhka ja voitonmahdollisuudet olivat ruoka ja juoma. Tosin ei elämä ollut täydellisesti sokea, sillä se vaati tietoja, taitoa ja voimia; mutta sen takana oli ikuinen kohtalo, joka toisinaan rikkoi lupauksensa ja musersi viisaat ja siunasi hullut ja narrit — onni, jota kaikki etsivät ja jonka kaikki uneksivat voittavansa. Ja niin hänkin. Kaikissa vaiheissaan syvä elämä lauloi itse seireenilaulua omasta mahtavuudestaan, aina kuiskaten ja innokkaasti vakuuttaen hänelle, että hän kykenisi aikaansaamaan enemmän kuin muut miehet, voittamaan, missä he olivat joutuneet tappiolle, menestymään siinä, missä he olivat joutuneet surman omiksi. Se oli terveen ja voimakkaan elämän vaatimus, elämän, joka ei tuntenut heikkoutta eikä rappeutumista, ja joka juopuu ylpeästä tyytyväisyydestä ja ihastuu omaan toivehikkaisuuteensa. Aina, hiljaisimmassakin kuiskauksessa ja äänekkäimmässäkin torventoitotuksessa kuului sanoma, että joskus hän jossakin saavuttaisi kohtalon, valtaisi sen ja merkitsisi sen omakseen. Kun hän pelasi pokeria kuiskasi se neljästä ässästä ja loistavista sarjoista. Kun hän teki suunnitelmia, kuiski se nurmikosta löydettävästä kullasta, kullasta peruskalliossa ja kullasta joka paikassa. Taivaltaessaan pitkin intiaanipolkuja ja -virtoja ja nähdessään nälkää, kuului sanoma: toiset saattavat nääntyä, mutta hän pääsee voittajana perille. Se oli tuo vanhanvanha valhe elämästä, joka saa ihmisen muka tuntemaan itsensä, uskomaan olevansa kuolematon ja katoamaton, ja kykenevänsä hallitsemaan muitten elämää ja toteuttamaan kaikki sydämensä toivomukset.

Ja niin Daylight valssin pyörteissä karkoitti pyörtymyksensä ja vei seurueen juomapöytään. Mutta nyt kohosi yksimielinen vastalause. Ei enää hyväksytty hänen mielilausettaan, että voittaja maksaa. Se oli hyväin tapain ja toverihengen vastaista, ja vaikka tuo mielilause perustui hyvään toveruuteen, ei sitä juuri hyvän toveruuden vuoksi voitu enää noudattaa. Nyt oli Ben Davis'en asia tarjota ja hänen täytyi tarjota. Sitä paitsi oltiin sitä mieltä, että Daylightin piti saada ilmaiseksi, talon puolesta, mitä vaan halusi. Bettles puhui muiden puolesta ja hänen todisteensa olivat selvät ja siinä maassa tehoavat, ja ne hyväksyttiin epäilyittä.

Daylight irvisti, astui rulettipöydän luo ja osti kasan keltaisia pelimerkkejä. Kymmenen minuutin kuluttua hän meni punnitsijan luo ja sai kahden tuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa. Onni hänellä oli, vaikka tuo onni olikin pelottava. Hän kävi yhä ylimielisemmäksi. Nyt hän eli ja tämä yö oli hänen. Hän kääntyi päin hyväätarkoittavia arvostelijoitaan.

"Nyt kai voittaja varmasti saa maksaa", sanoi hän.

Ja he suostuivat. Ei auttanut vastustella Daylightia, kun hän herkesi hurjalle päälleen ja ryhtyi komeilemaan.

Kello yksi aamulla hän näki Elijah Davis'in, Henry Finnin ja Joe

Hines'in yhdessä ryhelmässä seisovan ovella. Daylight ehätti väliin.

"Minne olette kaikki menossa?" kysyi Daylight koettaen vetää heitä takaisin tarjoilupöydän luo.

"Nukkumaan", vastasi Elijah Davis.

Hän oli laiha, tupakkaa pureskeleva Uuden Englannin mies, perheensä ainoa uskalikko, joka oli kuullut ja noudattanut Lännestä, Mount Desertin laidunmaiden ja salojen takaa kuuluvaa kutsua.

"Mennä levolle", lisäsi Joe Hines anteeksipyytäen. "Aijomme aamulla suoriutua taipaleelle."

Daylight pidätti heitä vielä.

"Minne? Onko tehty uusi löytö?"

"Ei mitään uutta löytöä", selitti Elijah. "Aijommepa vain hiukan yrittää ja käydä käsiksi Ylämaahan. Haluatko tulla mukaan?"

"Haluanpa tietenkin", vahvisti Daylight.

Mutta kysymys oli tehty leikillä eikä Elijah ollut kuulevinaan myöntymystä.

"Aijomme käydä käsiksi Stewart-jokeen", jatkoi hän. "Al Mayo kertoi minulle ensi kerran kulkiessaan Stewartia alas nähneensä joitakin matalikon tapaisia ja me aijomme tutkia niitä joen vielä ollessa jäässä. Sinä kuulet, Daylight, ja muista sanoneeni: kohta tulee aika, jolloin kullankaivuu on käynnissä talvella. Silloin nauravat miehet meidän talviuntamme."

Tähän aikaan oli kullankaivuu talvella tuntematon asia Yukonissa. Maa oli jäässä sammaleesta ja ruohosta aina peruskallioon saakka ja jäätynyt sora, kova kuin graniitti, oli kuokan ja lapion tiellä. Kesällä miehet kaivoivat maata, mikäli aurinko sitä sulatti. Sitten ryhtyivät he kullankaivuuseen. Talvella he kuljettivat varastonsa, kävivät hirvenä jossa, laittoivat kaikki valmiiksi kesän työtä varten ja vetelehtivät sitten kylmät, pimeät kuukaudet läpeensä Circle Cityn ja Forty Milen tapaisissa suurissa keskusleireissä.

"Talvikaivuuseen ryhdytään vielä varmasti", sanoi Daylight. "Malttakaahan kunnes tuo suuri kultalöytö tehdään virran yläpäässä. Silloin saatte nähdä uudenlaista kaivostyötä. Mikä estää polttamasta puita ja syventämästä kuiluja ja kaivamasta kuljetuskujia pitkin peruskallioita? Jäätynyt maa ja sora pysyy jäässä siksi kuin itse helvetti on jäätynyt ja sen myllyvesi muuttunut jääksi. Tulevaisuudessa kaivetaan malmisuonia sadan jalan syvyydessä. Tulen varmasti mukaan, Elijah."

Elijah nauroi, kokosi toverinsa ja aikoi toisen kerran lähteä ovelle.

"Malttakaa", huusi Daylight, "Puhun kuin puhunkin tosissani."

Nuo kolme miestä kääntyivät äkkiä katsomaan häntä, kasvoillaan hämmästystä, mielihyvää ja epäuskoa.

"Olette mieletön", sanoi Finn, hiljainen, vakaa Wisconsinin mies.

"Koirani ja rekeni ovat valmiina", vastasi Daylight. "Siinä on kaksi valjakkoa ja puoli kuormaa, vaikka meidän täytyy vuorollamme olla helpommalla, sillä koirat ovat tietenkin uuvuksissa."

Nuo kolme miestä olivat hyvin mielissään, mutta vielä hiukan epäilevällä kannalla.

"Kuulkaapas nyt Daylight", sanoi Joe Hines ajattelemattomasti. "Meillä on mielessä tosityö. Tuletteko mukaan?"

Daylight ojensi kätensä ja puristi hänen kättään.

"Silloin on teidän parasta panna levolle", neuvoi Elijah. "Aijomme lähteä liikkeelle kello kuudelta, eikä neljänkään tunnin uni ole pitkä."

"Eiköhän meidän pitäisi siirtää matkaamme yhden päivän ja antaa hänen levätä", ehdotti Finn.

Daylightin ylpeyttä oli loukattu.

"Älkää tehkö sitä", huusi hän. "Lähdemme kello kuudelta. Mihin aikaan haluatte nousta? Kello viisi? Hyvä, minä herätän teidät kello viisi."

"Teidän pitäisi nukkua hiukan", neuvoi Elijah vakavasti. "Ette voi yhtämittaa olla taipaleella."

Daylight oli loukkaantunut, syvästi loukkaantunut. Hänenkin rautainen ruumiinsa tunsi väsymystä. Hänen jokainen lihaksensa kaipasi lepoa, kauhistui jatkuvia ponnistuksia ja ajatusta, että oli taas lähdettävä taipaleelle. Hänen ruumiinsa vastalause herätti kapinan hänen aivoissaan. Mutta syvimpänä oli ylenkatseellisena ja epäilevänä elämä itse, sen oleellinen tuli, ja se kuiskasi, että kaikki Daylightin toverit odottivat, että nyt oli aika himmentää uudella mainetyöllä entiset, kerskailla voimistaan muiden voimien rinnalla. Siinä oli taas elämä kuiskaamassa vanhoja valheitaan. Ja liitossa sen kanssa oli whisky, joka nosti rohkeuden ja turhamaisuuden ylimmilleen.

"Luuletteko te, että minä olen sylivauva?" kysyi Daylight. "Kahteen kuukauteen en ole juonut tippaakaan, enkä tanssinut askeltakaan, enkä ollut ihmisten parissa. Menkää te levolle. Herätän teidät kello viisi."

Ja loppuyön hän tanssi sukkasillaan ja kello viisi aamulla koputtaa jyristi hän uusien toveriensa majan ovelle ja lauloi laulua, josta hän oli saanut nimensä:

"Päivä koittaa, kaikki te Stewart-joen kullanetsijät! Päivä jo koittaa!

Päivä jo koittaa! Päivä jo koittaa!"