Читать книгу Onnen suosikki: Romaani - Jack London - Страница 5

Sisällysluettelo

Oli hiljainen yö Tivolissa. Tarjoilupöytään, joka ulottui avaran, veistämättömistä hirsistä salvetun tuvan poikki, nojaili puolisen tusinaa miestä, joista kaksi keskusteli kuusenhavuteen ja kalkkijuoman suhteellisista eduista keripukin parannuskeinoina. He pohtivat asiaa alakuloisen näköisinä ja vaipuivat vähäväliä synkkään äänettömyyteen. Toiset tuskin kuuntelivat heitä. Vastakkaisella seinällä olivat pelipöydät rivissä. Crappöytä oli tyhjä. Yksi ainoa mies oli farao-pöydän ääressä, rulettihyrrä ei juhlapäivän aattona pyörinyt ja pelinhoitaja seisoi tulikuuman, räiskyvän uunin edessä jutellen nuoren tummasilmäisen, kauniskasvoisen ja kaunisvartaloisen naisen kera, joka Juneausta Fort Yukoniin saakka tunnettiin nimellä "Neito". Kolme miestä pelasi pokeria, mutta panokset olivat pienet, eikä pelaajissa ollut innostusta, kun ei ollut katsojiakaan. Perällä olevan tanssihuoneen lattialla tanssi kolme ikävystynyttä paria valssia viulun ja pianon soiton mukaan.

Circle City ei ollut autio, eikä rahaakaan ollut niukalti. Moosehide Creekin kaivostyömiehet olivat saapuvilla ja kullankaivuu lännessä ja kullanhuuhtelu kesällä oli ollut hyvätuloksista ja miesten pussit olivat raskaat kultahiekasta ja metallilohkareista. Klondikea ei oltu vielä löydetty, eivätkä Yukonin kaivostyömiehet olleet oppineet kaivamaan kultaa syvältä eivätkä puita polttamalla sulattamaan roudan jäädyttämää maata. Mitään työtä ei saanut talvella ja heillä oli tapana talvehtia Circle Cityn tapaisissa suurissa leireissä pitkän napaseudun yön kestäessä. Päivät olivat ikäviä, heidän pussinsa olivat hyvin täynnä ja ainoa ajanviete oli löydettävissä kapakoista. Mutta nyt oli Tivoli todellakin tyhjä ja Neito, joka seisoi uunin luona, haukotteli peittelemättä ja sanoi Charles Batesille:

"Ellei pian tapahdu jotakin, menen nukkumaan. Mikä leiriä vaivaa?

Ovatko kaikki kuolleet?"

Bates ei viitsinyt vastata, vaan rupesi kiertämään savuketta. Dan

MacDonald, Pohjois-Yukonin ensimäinen ravintoloitsija ja pelaaja,

Tivolin ja sen pelien omistaja, kulki yksin aution lattian poikki ja

liittyi pariin uunin luona.

"Onko joku kuollut?" kysyi Neito häneltä.

"Näyttää siltä kuin olisi", kuului vastaus.

"Sitten on koko leiri kuollut", päätti Neito ja haukotteli toisen kerran.

MacDonald nauraa virnisteli ja nyökkäsi ja avasi suunsa puhuakseen, kun samassa pääovi avautui ja muuan mies tuli huoneeseen. Kylmä ilmavirta muuttui huoneen lämpimässä usvaksi, joka leijaili hänen ympärillään polviin saakka ja virtasi lattian poikki vähitellen hälveten, kunnes se kahdentoista askeleen päässä uunista kokonaan haihtui. Vastatullut otti luudan ovipielen naulasta ja karisti lumen intiaanisaappaistaan ja pitkistä saksalaisista sääryksistään. Hän olisi näyttänyt kookkaalta mieheltä, ellei jättiläismäinen Canadan ranskalainen olisi tullut tarjoilupöydän äärestä puristamaan hänen kättään.

"Hoi Daylight!" tervehti tämä. "Tekee vanhoille silmilleni hyvää nähdä sinua."

"Hoi, Louis, milloin olet oppinut noin koreasti puhumaan?" sanoi tulokas. "Tule ottamaan naukku ja kerro meille kaikki mikä koskee Bone Creekia. No, vanha veikko, puristahan kättäni vielä kerran. Missä on toverisi? Olen juuri häntä etsimässä."

Toinen harvinaisen kookas mies tuli tarjoilupöydän äärestä lyömään kättä. Olaf Henderson ja Ranskalais-Louis, molemmat Bone Creekin osakkaita, olivat seudun kookkaimmat miehet, ja vaikka he tuskin olivat puolta päätään pitemmät kuin äskentullut, näytti tämä heidän rinnallaan aivan pienikasvuiselta.

"Hoi Olaf, siinäpä kaipaamani mies", sanoi Daylightiksi nimitetty. "Huomenna on syntymäpäiväni ja aijon hankkia teille kaikille pääntäyteisen humalan — ymmärrättekö? Ja sinulle myös, Louis. Voittehan ottaa humalan minun syntymäpäivänäni — vai? Tule ottamaan ryyppy, Olaf, niin kerron sinulle kaikki."

Vastatullut oli nähtävästi tuonut lämpöaallon huoneeseen. "Sehän on Burning Daylight", huusi Neito, joka ensimäiseksi tunsi hänet hänen tullessaan valoon. Charles Batesin tiukat piirteet kävivät lauhkeammiksi, kun hän näki hänet, ja MacDonald liittyi noihin kolmeen tarjoilupöydän ääressä. Burning Daylightin tultua kävi koko huone äkkiä valoisammaksi ja hauskemmaksi. Viinurit ryhtyivät työhönsä. Puhelu tuli äänekkäämmäksi. Joku nauroi. Ja kun viulunsoittaja, joka kurkisti etuhuoneeseen, huomautti: "Se on Burning Daylight", vilkastui valssintahti huomattavasti, ja tanssijat, joihin yleinen mieliala tarttui, alkoivat pyöriä aivankuin olisivat todella olleet huvitetut tanssista. He tiesivät vanhastaan, ettei mikään ollut laimeata, kun Burning Daylight oli saapuvilla.

Hän kääntyi selin tarjoilupöytään ja näki naisen uunin luona ja sen innokkaan tervetulijaiskatseen, jonka tämä loi häneen.

"Terve, Neito, tyttöseni", huusi hän. "Terve Charley. Mikä teitä kaikkia vaivaa? Miksi näytätte siltä kuin maksaisivat ruumisarkut vain kolme unssia? Tulkaa kaikki juomaan. Tule sinäkin hautaamaton vainaja ja kerro, mikä sinua vaivaa. Tulkaa kaikki. Nyt on minun yöni ja aijon käyttää sitä. Huomenna täytän kolmekymmentä ja sitten olen jo vanha mies. Tämä on viimeinen nuoruuden hurjasteluni. Oletteko kaikki mukana? Siis toimeen! Juokaamme!"

"Malttakaahan, Davis", sanoi hän miehelle, joka jakoi kortit farao-pelissä, ja joka oli työntänyt tuolinsa taaksepäin. "Haluanpa nähdä, tarjoanko minä teille vai te meille muille."

Hän otti takkinsa taskusta raskaan kultahiekkapussin ja nimitti korttinsa.

"Viisikymmentä", sanoi hän.

Farao-pelin pankinpitäjä otti pakasta kaksi korttia. Burning Daylight voitti. Pankinpitäjä töhersi summan paperilapulle ja ravintolan punnitsija punnitsi viidenkymmenen dollarin arvosta kultahiekkaa vaakakupissa ja pani sen Daylightin pussiin. Kun valssi oli takahuoneessa päättynyt, keksi Daylightin silmä nuo kolme paria, joita pianon- ja viulunsoittaja ja ravintolanpitäjä olivat seuranneet.

"Tulkaa kaikki mukaan!" huusi hän. "Juokaamme! Tämä on minun yöni ja yö sellainen, jollaisia ei usein tulekaan. Juokaa, te siwashit ja lohensyöjät. Nyt on minun yöni, tietäkää se —"

"Sydäntä kutkuttava, oikein syyhyttävä yö", pisti Charley Bates väliin.

"Olet oikeassa, poikani", sanoi Burning Daylight iloisesti. "Syyhyinen yö, mutta se on nähkääs minun yöni. Olen vanha, syyhyinen uros-susi. Kuunnelkaa ulvontaani."

Ja hän ulvoi kuin yksinäinen harmaa susi metsässä, kunnes Neito pisti sievät sormensa korviinsa ja rupesi värisemään. Hetkistä myöhemmin liiteli Neito hänen käsivarttensa tukemana tanssilattialla, missä kohta oli käymässä vilkas skotlantilainen tanssi, johon nuo kolme muuta naista ja heidän toverinsa yhtyivät. Miehet ja naiset tanssivat intiaanisaappaissa ja huoneessa vallitsi kohta kova melu, Burning Daylight oli sen keskus ja eloa-antava kipinä, joka leikinlaskuin ja pistopuhein ja teeskentelemättömällä iloisuudellaan herätti heidät siitä apeudesta, johon he olivat vaipuneet ennen hänen tuloaan.

Ilma huoneessa muuttui hänen tultuaan. Hän näytti täyttävän sen tavattomalla elinvoimallaan. Miehet, jotka tulivat kadulta, tunsivat sen heti, ja vastaukseksi heidän kysymyksiinsä nyökähyttivät viinurit takahuoneeseen päin ja sanoivat, asian tyhjentävästi selittäen: "Burning Daylight on hurjalla päällä." Ja tulijat jäivät ja viinurit saivat työtä heitä palvellessaan. Pelaajat innostuivat ja pian olivat pöydät miehiä täynnä, kortit läiskähtivät pöytiin ja rulettihyrrän surina kuului yksitoikkoisena ja voitokkaana käheiden miesäänten ja heidän kiroustensa ja naurunsa ylitse.

Harvat tunsivat Elam Hamishia muulla nimellä kuin Burning Daylightin. Tämä nimi oli entisinä aikoina annettu hänelle sen johdosta, että hänellä oli tapana aamuisin penkoa toverinsa esiin heidän villahuovistaan ja valittaa, että päivä jo on palava: "burning daylight". Häntä pidettiin vanhimpana uutisasukkaana kaukaisen napaseudun erämaassa, jossa kaikki miehet ovat uutisasukkaita, tienraivaajia. Miehet sellaiset kuin Al Mayo ja Jack McQuestion olivat olleet ennen häntä; mutta ne olivat tulleet maahan Rockien poikki, Hudson Baymaasta idässä. Hän sitä vastoin oli ensimäisenä kulkenut Chilcootin ja Chilcatin poikki. Keväällä 1883, kaksitoista vuotta aikaisemmin oli hän kahdeksantoistavuotiaana nuorukaisena kulkenut viiden toverin kera Chilcootin poikki. Hän oli palannut takaisin yhden kera. Neljä oli kuollut tapaturmaisesti valkeaan, kartoittamattomaan erämaahan. Ja kaksitoista vuotta oli Elam Hamish yhä kaivanut kultaa, väliin napaseudun pimeässäkin.

Eikä kukaan ollut kaivanut niin itsepintaisesti ja kestävästi. Hän oli kasvanut mieheksi maan keralla. Hän ei tuntenut mitään muuta maata. Sivistys oli unelma jostakin entisestä elämästä. Forty Milen ja Circle Cityn kaltaiset leirit olivat hänen mielestään pääkaupunkeja. Eikä hän ollut ainoastaan kasvanut maan keralla, vaan hän oli auttanut sen luomisessa, muokkaamaton kun se oli. Hän oli tehnyt historiaa ja maantiedettä ja ne, jotka seurasivat häntä, kirjoittivat hänen vastoinkäymisistään ja kartoittivat ne jäljet, jotka hänen jalkansa olivat polkeneet.

Sankareille annetaan harvoin sankarin arvo, mutta tämän nuoren maan — yhtä nuoren kuin hän — sankareista pidettiin häntä vanhimpana. Ijältään oli hän heitä edellä. Teoissa oli hän heitä etevämpi. Kun kestävyyttä kysyttiin, tiedettiin hänen voivan uuvuttaa vahvimmankin heistä. Sitäpaitsi pidettiin häntä voimakkaana, rehellisenä ja moitteettomana miehenä.

Joka maassa, missä elämä on sattuman varassa, jonka kanssa on helppo leikitellä ja joka on helppo heittää hukkaan, muuttuvat miehet huvin ja vaihtelun tarpeen vuoksi miltei tahtomattaan pelaajiksi. Yukonissa panivat miehet kultaa etsiessään elämänsä alttiiksi ja ne, jotka löysivät kultaa maasta, pelasivat siitä toisten kanssa. Eikä Elam Hamish ollut mikään poikkeus. Hän oli ennenkaikkea oikea miesten mies ja vaisto pelata elämän uhkapeliä oli hänessä voimakas. Ympäristö oli ratkaissut minkä muodon tämä peli saisi. Hän oli syntynyt maatilalla Iowassa ja hänen isänsä oli muuttanut Länsi-Oregoniin, millä kaivosalueella Elam vietti poikavuotensa. Hän ei ollut oppinut tuntemaan mitään muuta kuin uhkapelin, jossa oli suuret panokset. Rohkeus ja kestävyys auttoivat siinä pelissä, mutta suuri hyvä kohtalo jakoi kortit. Rehellistä työtä varman, vaikka niukan voiton eteen, ei pidetty minkäänarvoisena. Mies pelasi korkeata peliä. Hän pani alttiiksi kaikki ja jos hän sai vähemmin kuin oli odottanut, hävisi hän pelin. Siispä oli Elam Hamish kaksitoista vuotta hävinnyt. Hän oli nostanut edellisenä kesänä rehellisesti ansaitsemansa kaksikymmentätuhatta dollaria ja jättänyt jälelle toiset kaksikymmentätuhatta. Mutta, kuten hän itse vakuutti, siinä ei ollut enempää kuin että sillä saattoi hankkia hyvän humalan. Hän oli ahertanut kaksitoista vuotta ja neljäkymmentätuhatta oli pienoinen voitto siitä panoksesta — sillä saattoi kustantaa ryypyn ja tanssin Tivolissa, yhden talven vetelehtimisen Circle Cityssä.

Yukonin miehet muuttivat vanhan säännön sananparreksi: vaivoin hankittu on helposti menetetty. Skotlantilaisen tanssin päätyttyä tarjosi Elam Hamish taas kaikille. Juomat maksoivat dollarin lasilta, kullan arvoksi oli laskettu kuusitoista dollaria unssilta, läsnä oli kolmekymmentä henkeä, jotka noudattivat hänen kutsuansa ja joka tanssin välillä olivat kaikki läsnäolijat Elamin vieraina. Tämä oli hänen yönsä eikä kenenkään muun sallittu maksaa mistään. Eipä silti, että Elam Hamish olisi ollut juomari. Hän ei pitänyt whiskystä. Hän oli liian elinvoimainen ja voimakas, liian terve sielultaan ja ruumiiltaan vajotakseen alkoholin orjuuteen. Samoillessaan intiaanien teitä ja virtoja pitkin vietti hän kuukausia yhteenmenoon nauttimatta mitään kahvia väkevämpää, olipa hän ollut vuoden yhteen menoon juomatta kahvia iltaisin. Mutta hän piti seurasta ja koska Yukonissa ainoan seuran tuottaman huvituksen saattoi löytää ravintolasta, taipui hän käyttämään tätä keinoa. Hänen poikavuosinaan olivat kaikki miehet Lännen kaivosalueella tehneet niin. Hänestä se oli sopiva tapa miehelle hankkia seuraa ja huvitusta. Hän ei tuntenut mitään muuta keinoa.

Hän oli mies, jonka erotti joukosta, vaikka hänen pukunsa oli samanlainen kuin kaikkien muitten miesten Tivolissa. Hänellä oli jalassa pehmeät, ruskeat hirvennahkaiset intiaanisaappaat, jotka olivat intiaanien tapaan kirjaillut helmillä. Hänen avarat housunsa olivat vallan tavallista mallia, hänen takkinsa oli tehty villahuovasta. Pitkät villalla vuoratut nahkahansikkaat riippuivat hänen kupeellaan. Ne riippuivat Yukonin tavan mukaan nahkahihnasta, joka kulki kaulan ympäri ja ristiin hartioilta. Hänen päässään oli turkislakki, jonka korvalaput oli työnnetty ylös ja jonka leukanauhat riippuivat irrallaan. Hänen laihat ja pitkähköt kasvonsa muistuttivat poskiluitten alla olevien kuoppien takia intiaania. Päivän polttama hipiä ja mustat, terävät silmät lisäsivät tätä vaikutusta, vaikka ihon pronssiväri ja silmien muoto olivat valkean miehen. Hän näytti vanhemmalta kuin kolmenkymmenenvuotiaalta ja kuitenkin oli hän paljaiksi ajeltuine ja rypyttömine kasvoineen miltei poikamainen. Tämä ikämiehen ulkonäkö perustui johonkin, jota ei voinut tarkoin määritellä. Se tuli miehen suorittamista maineteoista, siitä, mitä hän oli kestänyt ja kokenut, ja mikä oli kätkettynä arki-ihmisen olemuksen taa. Hän oli elänyt seikkailurikasta elämää, täynnä jännitystä, ja jotakin kaikesta tästä välähteli hänen silmissään, värähteli hänen äänessään, ja näytti alati kuiskivan hänen huuliltaan.

Hänen huulensa olivat ohuet ja taipuvaiset sulkeutumaan tiiviisti tasaisten valkoisten hampaiden eteen. Mutta niiden tylyyttä lievensivät suupielten kaartumat ylöspäin. Nämä kaartumat tekivät hänet lempeän näköiseksi samoinkuin silmäkulmien pienet rypyt tekivät hänen kasvonsa iloisiksi ja nauraviksi. Nämät miellyttävät pikkupiirteet pelastivat hänet luonnonlaadusta, joka pohjaltaan oli kesyttämätön ja joka muussa tapauksessa olisi ollut julma ja kova. Nenä oli laiha, suurisieraiminen, sirorakenteinen ja suuruudeltaan sopusoinnussa kasvojen kanssa; korkea otsa oli kaunis ja sopusuhtainen, ikäänkuin korvatakseen kapeutensa. Intiaania muistuttivat vielä hänen hiuksensa, jotka olivat hyvin suorat ja hyvin mustat, ja niiden kiilto, jonka vain hyvä terveys saattoi lahjoittaa.

"Palavan päivän palavat kynttilät", sanoi nauraen Dan MacDonald kuullessaan ilon remahduksen tanssihuoneesta.

"Ja hänessä on miestä sytyttämään ne, vai mitä, Louis?", sanoi Olaf

Henderson.

"Kyllä, voit lyödä vetoa siitä", sanoi Ranskalais-Louis. "Se poika on silkkaa kultaa — —"

"Ja kun Jumala kaikkivaltias huuhtoo esille Daylightin sielua viimeisenä suurena huuhdontapäivänä", keskeytti MacDonald, "täytyy Jumalan kaikkivaltiaan rakentaa vesipato, tavallinen huuhdontakattila ei sellaisessa kullan paljoudessa riitä."

"Hyvä", mutisi Olaf Henderson katsoen vanhaan pelaajaan syvästi ihaillen.

"Oikein hyvä", vahvisti Ranskalais-Louis. "Luulenpa, että otamme naukun sen päälle, vai?"