Читать книгу Martin Eden - Jack London - Страница 10

Sisällysluettelo

Koko viikko oli kulunut ankarassa lukemisen touhussa siitä, kun hän oli ensi kerran tavannut Ruth Morsen, eikä hän vieläkään uskaltanut mennä häntä tervehtimään. Kerta kerran perästä hän rohkaisi itsensä toteuttaakseen tuon toiveensa, mutta yhtä usein jäytävät epäilykset kumosivat hänen päätöksensä. Hän ei tiennyt, milloin parhaiten sopisi, keneltäkään ei voinut kysyä neuvoa, ja hän pelkäsi, että tekisi aivan auttamattoman tyhmyyden. Kun hän oli kokonaan vapautunut entisistä tovereistaan ja totutuista elämäntavoistaan eikä ollut hankkinut uusia ystäviä, ei hänelle jäänyt mitään muuta kuin lukeminen, ja ne pitkät tunnit, jotka hän vietti kirjojensa ääressä, olisivat turmelleet ainakin tusinan tavallisia silmäpareja. Mutta hänen silmänsä olivat lujat, ja erinomainen terveys ja ruumiinvoimat tukivat niitä. Sitä paitsi hänen ajatusmaailmansa oli viljelemätön. Se oli koko hänen elämänsä ajan ollut erämaana kirjojen abstraktisiin ajatuksiin nähden ja vihdoinkin valmistunut kylvölle. Sitä ei oltu koskaan uuvutettu opinnoilla, ja hän tarttui kirjojen tietoihin kynsin ja hampain eikä aikonut koskaan hellittää.

Viikon lopussa hänestä tuntui, että hän oli elänyt vuosisatoja, niin kauaksi oli jäänyt entinen elämä ja häipynyt entinen elämänkatsomus. Mutta alkeistietojen puute esti häntä. Hän koetti lukea kirjoja, jotka vaativat vuosikausien erikoistutkimuksia. Jonakin päivänä hän luki kirjan muinaisaikain filosofiasta ja jo seuraavana päivänä toisen, joka oli äärimmäisen uudenaikaista, niin että toisiansa vastustavat aatteet ja ajatus jaksot humisivat hänen päässään muodostuen järjettömäksi sekamelskaksi. Yhtä vaikeasti kävi kansantalouden opiskelu. Samalta kirjaston hyllyltä hän löysi Karl Marxin, Ricardon, Adam Smithin ja Millin, ja toisen vaikeatajuiset määritelmät eivät voineet häntä johtaa käsittämään, että toisen olivat vanhentuneet. Hän oli suunniltaan hämmästyksestä, ja kuitenkin hän tahtoi saada selvän. Eräänä päivänä hän oli tavattomasti innostunut kansantalouteen, teollisuuteen ja politiikkaan. Kulkiessaan kerran City Hall Parkin läpi hän huomasi miesjoukon, jonka keskellä oli puolisen tusinaa miehiä, jotka hehkuvin poskin ja kovaäänisesti väittelivät vakavasti keskenänsä. Hän liittyi kuuntelijoihin ja kuuli noiden kansanfilosofien käyttävän aivan uutta ja merkillistä kieltä. Yksi niistä oli maankiertäjä, toinen työväen agitaattori, kolmas rappiolle joutunut ylioppilas ja muut rehellisiä työmiehiä. Ensi kerran hän nyt kuuli sosialismista, anarkismista ja verotusjärjestelmistä ja oppi tietämään, että oli olemassa monenlaisia sosiaalisia oppisuuntia. Hän kuuli satoja ammattisanoja, jotka olivat hänelle aivan uusia, koska ne kuuluivat niille ajatusaloille, joihin hänen vähäinen lukemisensa ei ollut ulottunut. Sen vuoksi hän ei täydellisesti voinut käsittää väittelyn kulkua, vaan arvaili ja ihmetteli niitä aatteita, jotka olivat pukeutuneet tällaisiin outoihin lauseparsiin. Siellä oli vielä muuan mustasilmäinen tarjoilija, joka oli teosofi, leipuri, joka oli agnostikko, joku vanha mies, joka koetti eksyttää heitä kaikkia syvämielisellä väitöksellään kaikki, mikä tapahtuu, on oikein, ja vielä eräs ukkorahjus, joka lakkaamatta tyrkytti mielipiteitään maailman synnystä ja isä-atomista ja äiti-atomista. Martin Edenin pää oli aivan sekaisin, kun hän monen tunnin perästä lähti tiehensä ja kiiruhti kirjastoon etsiäkseen määritelmän tusinalle oudolle käsitteelle. Jättäessään sitten kirjaston hänellä oli kainalossaan neljä teosta: Madame Blavatskyn "Salattu Oppi", "Edistys ja Köyhyys", "Sosialismin ydin" ja "Uskonnon ja tieteen taistelu". Onnettomuudeksi hän sattui alkamaan "Salattua Oppia". Pitkät, monitavuiset sanat muodostivat jokaisen rivin, eikä hän voinut niitä ymmärtää. Hän istui vuoteessaan ja sanakirja oli hänen edessään useammin kuin itse luettava kirja. Hän etsi niin monta sanaa, että niiden tullessa uudestaan esiin hän oli ne jo unohtanut ja hän sai etsiä ne taas. Hän keksi kirjoittaa merkitykset vihkoon ja täytti luetteloilla sivun toisensa jälkeen. Mutta sittenkään hän ei voinut ymmärtää. Hän luki aina kello kolmeen aamulla, ja hänen aivoissansa kuohui ja kohisi, mutta hän ei ollut kuitenkaan saanut selville ainoatakaan kirjan perusajatusta. Hän nosti katseensa, ja hänestä tuntui, että huone kohosi, huojui ja sukelteli aivan kuin laiva merellä. Silloin hän heitti "Salatun Opin" kädestään, kirosi kiroamasta päästyäänkin huonettaan, käänsi kaasun sammuksiin ja asettui nukkumaan. Onni ei ollut paljon suotuisampi hänen alkaessaan näitä kolmea jäljellä olevaa kirjaa. Se ei juuri johtunut siitä, että hänen aivonsa olisivat olleet heikot ja kykenemättömät; ne olisivat voineet ajatella näitä asioita, ellei niiltä olisi puuttunut harjaannusta ajatella, ja jos hänen käytettävinään olisi ollut tarpeelliset ajatusvälineet ja ilmaisukeinot. Hän arvasi sen, ja siksi hän päätti, ettei toistaiseksi lukisi mitään muuta kuin sanakirjaa, kunnes osaisi siitä jokaikisen sanan.

Runous virkisti ja lohdutti häntä kuitenkin, ja hän luki sitä paljon löytäen suurimman ilonsa yksinkertaisimmista säkeistä, joita oli helpompi ymmärtää. Hän rakasti kauneutta ja sieltä hän sitä löysi. Runous samoin kuin musiikkikin vaikutti voimakkaasti häneen, ja vaikka hän ei voinut sitä selittää eikä eritellä, se valmisti hänen mieltänsä niitä vaikeampia tehtäviä varten, jotka hän tulevaisuudessa saisi suorittaakseen. Sivut hänen tajuntansa kirjassa olivat tyhjiä, ja paljon siitä, mitä hän luki ja mikä häntä miellytti, jäi säe säkeeltä näihin lehtiin, kunnes hän suunnattomaksi iloksensa huomasi voivansa esittää ääneen tai kuiskata itsellensä, mikä musiikissa ja runoudessa hänestä oli ollut kaunista. Kerran hän sai käteensä Gayleyn "Klassilliset Myytit" ja Bullfinchin "Satujen ikäkaudet", jotka olivat kirjastossa olleet vierekkäin samalla hyllyllä. Oli kuin suurenmoinen, ihmeellinen valo olisi loistanut hänelle tietämättömyyden pimeään, ja hän luki runoja intohimoisemmin kuin koskaan ennen.

Kirjaston pöydän ääressä työskentelevä mies oli nähnyt Martinin niin usein tulevan kirjastoon, että hän oli oikein mieltynyt häneen, ja aina tervehti hymyllä ja nyökäyksellä, kun Martin astui sisään. Se sai aikaan, että Martin eräänä päivänä teki uskaliaan yrityksen. Hän pani muutamia kirjoja pöydälle, ja sillä aikaa kun mies leimasi kortit, hän virkahti:

"Kuulkaahan, on eräs asia, josta minä haluaisin kysyä teiltä."

Mies hymyili hänelle ystävällisesti.

"Jos te kohtaatte nuoren, hienon naisen, ja hän kutsuu teitä käymään luonaan, kuinka pian te voitte tuota kutsua noudattaa?"

Martin tunsi paitansa puristavan ja kohoavan hartioihin, niin voimaakysyvä oli tuo ponnistus ollut.

"Minä luulisin, kuinka pian tahansa", vastasi mies.

"Niin, mutta tämä on toinen asia", väitti Martin. "Hän… Minä… tuota, katsokaahan, minä ajattelen: Ehkei hän ole kotona. Hän käy yliopistossa."

"Sitten pitää mennä toisen kerran."

"Minä en sanonut juuri niin kuin tarkoitin", tunnusti Martin änkyttäen päättäen samalla voiton ja tappion uhallakin heittäytyä tuon miehen armoille. "Minä olen sangen hiomaton nuorukainen, enkä minä ole koskaan saanut aavistustakaan siitä, mikä soveltuu seuraelämässä. Tuo tyttö on kaikkea sitä, mitä minä en ole ja minä olen kaikkea sitä, mitä hän ei ole. Ette suinkaan luule, että minä olen aivan houkka, vai luuletteko?" hän kysyi äkkiä.

"Ei, ei; ei ollenkaan, sen vakuutan", väitti mies. "Teidän kysymyksenne ei kuulu suorastansa kirjaston selitysosastolle, mutta joka tapauksessa minä hyvin mielelläni palvelen teitä."

Martin katsahti ihaillen häntä.

"Jos minä voisin ratkaista kysymyksen tuolla tavalla, minä olisin tyytyväinen", hän sanoi.

"Anteeksi, millä tavoin?"

"Tarkoitan, jos minä voisin puhua noin vapaasti ja kohteliaasti ja niin edespäin."

"Oh!" virkahti toinen ymmärtäen.

"Milloin on sopivin aika? Iltapäivällä — ei aivan lähellä ruoka-aikaa?

Vai illalla? Vai sunnuntainako?"

"Minä sanon teille", sanoi kirjaston hoitaja kirkastunein ilmein.

"Teidän on parasta soittaa puhelimella hänelle ja sopia ajasta."

"Sen minä teen", hän virkahti, sieppasi kirjansa ja lähti. Hän kääntyi kuitenkin takaisin kysyen: "Kun te puhuttelette nuorta naista — sanokaamme esimerkiksi neiti Lizzie Smithiä — sanotteko te 'neiti Lizzie' tai 'neiti Smith?'"

"Sanotaan 'neiti Smith'", selitti kirjastonhoitaja asiantuntemuksella.

"Sanokaa 'neiti Smith' aina, kunnes tunnette hänet lähemmin."

Siten Martin Eden sai ratkaistuksi tämän pulman.

"Tulkaa milloin hyvänsä; minä olen kotona kaiket illat", oli Ruthin vastaus hänen änkyttävään kysymykseensä, koska hän voisi palauttaa lainaamansa kirjat.

Ruth otti itse hänet vastaan ovella, ja hänen naisellinen silmänsä heti huomasi silitetyt housut ja jonkinlaisen epämääräisen muutoksen hänessä itsessäänkin. Vieläpä hänen kasvonsakin hämmästyttivät häntä. Oli melkein rajua tuon miehen terveys, ja tyttö tunsi sen voimakkaana laineena vyöryvän itseensä. Taas valtasi hänet sama merkillinen halu nojautua tuohon mieheen ja saada lämpöä, ja taas hän ihmetteli sitä outoa tunnetta, jonka tuon miehen läsnäolo hänessä herätti. Martin puolestaan tajusi taas huumaavan autuuden tunteen valtaavan olemuksensa häntä kädestä tervehtiessään. Ero heidän välillään oli siinä, että Ruth oli kylmä ja hillitty, kun taas Martin sävähti punaiseksi hiusmartoa myöten. Yhtä kömpelönä kuin ennenkin hän seurasi tyttöä, ja hänen vartalonsa vaappui ja hänen olkapäänsä väännähtelivät aivan peloittavasti.

Kun he kerran olivat istahtaneet arkihuoneeseen, alkoi Martin tuntea itsensä rauhalliseksi — paljon rauhallisemmaksi kuin oli osannut odottaakaan. Ruth teki tilanteen hänelle helpoksi, ja se notkea ja henkevä tapa, jolla hän esiintyi, sai Martinin rakastamaan häntä hurjemmin kuin koskaan ennen. Aluksi he puhuivat noista lainatuista kirjoista, Swinburnesta, joka oli vallannut hänet, ja Browningista, jota hän ei ollut ymmärtänyt; ja Ruth johti keskustelua aiheesta toiseen ankarasti miettien, miten voisi häntä auttaa. Samaa hän oli ajatellut heidän ensimmäisestä kohtaamisestaan asti. Hän tahtoi auttaa häntä. Tuo mies vetosi hänen sääliinsä ja hellyyteensä voimakkaammin kuin kukaan ennen, eikä se johtunut niin paljon Martinin alhaisesta asemasta kuin jostain äidillisestä auttamishalusta. Tuo auttamishalu ei ollut mitään tavallista, koska se mies, johon se kohdistui, oli niin miehekäs, että kykeni herättämään hänessä naisellista pelkoa saaden hänen olemuksensa väreilemään ihmeellisistä tunteista ja ajatuksista. Tuossa kaulassa oli entinen tenho, ja ihanaa oli kuvitella, että saisi kiertää kätensä sen ympärille… Se tuntui hänestä yhä kevytmieliseltä päähänpistolta, mutta nyt hän oli siihen jo tavallansa tottunut. Hän ei voinut aavistaakaan, että herännyt rakkaus verhoutuisi sellaiseen valepukuun. Ei hän aavistanut sitäkään, että ne tunteet, joita Martin oli hänessä herättänyt, olivat rakkautta. Hän luuli, että Martin kiinnitti hänen mieltänsä siksi, että oli aivan erilainen kuin muut ja koska hänessä oli monia verrattomia ominaisuuksia, joita mahdollisesti saattaisi kehittää, ja niin noihin tunteihin liittyi vaarattomia ihmisystävällisiä ajatuksia.

Ruth ei tiennyt, että hän himoitsi häntä omakseen; mutta Martinin suhde oli aivan toinen. Hän tiesi, että hän rakasti häntä, ja hän halusi häntä omakseen kiihkeämmin kuin mitään muuta maailmassa. Hän oli rakastanut runoutta kauneuden vuoksi; mutta sen jälkeen kuin hän oli tavannut Ruthin, olivat rakkausrunouden portit avautuneet hänelle selko selälleen. Ruth oli opettanut häntä ymmärtämään paljon selvemmin kuin Bullfinch ja Gayley. Siellä oli säe, johon hän viikko sitten ei olisi kiinnittänyt mitään huomiota: "Autuaasti kuolla suudelman hurmaan", mutta joka nyt lakkaamatta askarteli hänen mielessään. Sen ihmeellinen todellisuus hämmästytti häntä; ja kun hän katseli häntä, hän tunsi, että ilolla kuolisi "suudelman hurmaan". Hän tunsi saaneensa rakkauden jumalaisen lahjan, eivätkä mitkään ritarikannukset olisi voineet tehdä häntä ylpeämmäksi. Ja niin hänelle selvisi elämän tarkoitus ja miksi hän oli syntynyt.

Kun hän katseli häntä ja kuunteli, hänen ajatuksensa kävivät rohkeiksi. Hänet valtasi uudestaan sama villi ihastus, jota hän oli tuntenut ovella puristaessaan hänen kättään, ja hän himoitsi taas saada puristaa sitä. Hänen katseensa siirtyi usein hänen huuliinsa, ja hänen nälkäinen kaihonsa kiihtyi. Mutta tuossa kaihossa ei ollut mitään karkeaa eikä maallista. Tuotti tuskallista riemua joka hetki katsoa noiden huulten leikkiä, kun ne muodostelivat sanoja, joita hän lausui; eivätkä ne olleet tavalliset huulet, eivät sellaiset, jotka on jokaisella miehellä ja naisella. Ne eivät olleet samaa ainetta kuin tavalliset inhimilliset huulet. Ne olivat olemukseltaan puhtaasti henkiset, ja hänen himonsa niihin tuntui kerrassaan toisenlaiselta kuin se, joka oli vetänyt häntä muiden naisten huuliin. Hän saattaisi suudella hänen huuliaan, painaa huulensa niitä vasten, mutta se tapahtuisi pyhässä, juhlallisessa hartaudessa, aivan kuin suudellessa itse Jumalan viitan lievettä. Hän ei tietoisesti voinut tajuta sitä kaikkien arvojen arviointia, joka hänen mielensä oli vallannut, eikä hän aavistanut, että se hehku, joka loisti hänen silmistään katsellessaan Häntä, oli samaa joka loistaa kaikkien ihmisten silmistä silloin, kun rakkauden tuli niissä palaa. Hän ei voinut uneksiakaan, miten kuuma ja miehekäs hänen katseensa oli, eikä sitäkään, että tuo lämmin liekki ihmeellisellä tavalla saattoi sytyttää toisenkin. Ruthin vastustamaton neitseellisyys puhdisti ja verhosi hänen sielunsa tunteet, kohotti hänen ajatuksensa tähtiviileään kirkkauteen, ja hän olisi hämmästynyt, jos olisi saanut tietää, että hänen katseensa hehku sytytti samanlaisen liekin toisen koko olemuksessa vallaten hänen aatoksensa ja tunteensa. Se sai Ruthin hämilleen, ja useammin kuin kerran, vaikkei hän tiennyt miksi, katkaisivat ihanat suunnitelmat ajatusten ketjun ja pakottivat hänet pakenemaan sellaisten ajatusten turviin, joista jo osaksi oli puhuttu. Keskustelu oli hänelle aina helppoa, ja nämä keskeytykset olisivat saaneet hänet ymmälle, ellei hän olisi mielessään päättänyt, että se tapahtui keskustelutoverin harvinaisen erikoisuuden vuoksi. Hän oli hyvin altis vaikutteille, eikä siis ollut ihme, että se tuulahdus, joka tuli tämän toisen maailman matkalaisen mukana, luonnollisesti vaikutti häneen tällä tavalla.

Kaiken taustana hänen sielussaan kyti halu auttaa häntä, ja hän johti keskustelun siihen. Mutta Martin kuitenkin kosketti asiaa ensin.

"Minä arvelin, voisinkohan minä saada teiltä joitakin neuvoja", hän alkoi ja huomasi toisessa sellaista hyväntahtoista avuliaisuutta ja valmiutta, että hänen sydämensä sykki rajusti ja hillittömästi. "Te muistatte kai, että minä viime kerralla ollessani täällä sanoin, etten osaa puhua kirjoista enkä asioista, koska en tiennyt, miten sen tekisin. No niin, minä olen kuitenkin ajatellut yhtä ja toista sen jälkeen. Minä olen ollut kirjastossa aika paljon, mutta useimmat niistä kirjoista, joita käsiini sain, kävivät yli minun ymmärrykseni. Ehkä minun olisi parasta alkaa alusta. Minulla ei ole koskaan ollut sellaiseen tilaisuutta. Minä olen saanut tehdä aika lujasti työtä aina siitä asti kun olin pikkuinen nallikka, mutta sen jälkeen, kun minä olen käynyt kirjastossa ja katsellut kirjoja uusin silmin, ja katsellut uusia kirjoja myös, minä olen alkanut ajatella, etten ole lukenut oikeita kirjoja. Te tiedätte, että ne kirjat, joita tapaa paimenmajoilla ja merimieskapakoissa, eivät ole samoja kirjoja kuin ne, joita teillä on esimerkiksi tässä talossa. Se on kuitenkin sitä lajia, johon ainoastaan olen tottunut. Ja vielä, en minä suinkaan tahdo kerskua, minä olen ollut toisenlainen kuin ne ihmiset, joiden joukossa olen elänyt. Eipä silti, että olisin rahtuakaan parempi kuin häränajajat ja merimiehet, joiden kanssa olen elänyt, minä myös olen ollut häränajaja jonkin aikaa, mutta minä olen pitänyt kirjoista, lukenut, mitä olen käsiini saanut… no niin, luulenpa, että ajattelen aivan toisin kuin useimmat heistä.

"Niin, tullakseni siihen, mitä ajattelin. Minä en milloinkaan ole ollut sellaisessa talossa kuin tämä. Kun viikko sitten tulin tänne ja näin kaiken tämän, teidät, teidän äitinne ja veljenne ja kaikki — niin, minä pidin siitä. Minä olin kuullut jotakin puhuttavan ja lukenut sellaisista kirjoistakin, ja kun minä tulin teidän kotiinne — niin, kirjat muuttuivat todeksi. Mutta mitä minä tällä tahdoin sanoa oli, että minä pidin siitä. Minä kaipasin sellaista omakseni ja minä kaipaan sitä yhä. Minä tahdon hengittää samanlaista ilmaa, kun teillä on tässä talossa — ilmaa, joka on täynnä kirjoja ja tauluja ja kauniita esineitä, jossa ihmiset puhuvat hillityllä äänellä ja ovat puhtaita ja heidän ajatuksensa ovat puhtaat. Se ilma, jota minä aina olen hengittänyt, on ollut täynnä likaa, vuokrakasarmeja, tappelua ja viinaa, ja siinä oli myös heidän puheensa aiheet. Kun minä silloin näin teidän suutelevan äitiänne, minä ajattelin, että se oli kauneinta, mitä minä olin koskaan nähnyt. Minä olen nähnyt aika paljon elämässäni ja nähnyt tavallaan enemmän kuin useimmat niistä, jotka ovat olleet minun kanssani. Minusta on hauskaa nähdä, ja minä tahdon nähdä yhä enemmän, ja minä haluan nähdä kaikki toisella tavalla.

"Mutta minä en ole tullut vielä asiaan. Näin se on: minä tahdon muodostaa elämäni sellaiseksi jota vietätte tässä talossa. Elämä on jotakin muutakin kuin kovaa raatamista, viinaa ja turhaa touhua ja torailua. Mutta kuinka minä voin sen tehdä? Miten minun on aloitettava ja tartuttava kiinni? Minä voin tehdä työtä kuinka paljon hyvänsä, uskotteko, ja jos on kovasta työstä kysymys, niin tulkoon kilpasille kuka hyvänsä. Kun vain pääsisin alkuun, voisin työskennellä yötä päivää. Ehkä ajattelette, että minun on hullua kysyä tätä teiltä. Tiedän kyllä, että te olette viimeinen ihminen maailmassa, jolta minun pitäisi kysyä, mutta en tunne ketään muutakaan … lukuunottamatta Arthuria. Ehkä minun pitäisi kysyä häneltä. Jos minä olisin…"

Hänen äänensä vaikeni. Hänen varma suunnitelmansa ja toiveensa tuntui menneen pirstaleiksi, kun hän huomasi, että hän olisi voinut kysyä Arthurilta ja oli nyt käyttäytynyt tyhmästi ja naurettavasti. Ruth ei puhunut heti. Hän koetti ajatuksissaan sovittaa yhteen, mitä oli käsittänyt hänen änkyttävistä, virheellisistä lauseistaan ja mitä huomasi hänen kasvoillaan. Hän ei ollut koskaan katsonut silmiin, jotka olisivat ilmaisseet suurempaa voimaa. Tuossa on mies, joka kykenee suorittamaan jotakin, oli hänen varma vakaumuksensa, jonka hän sai hänen silmistään, mutta se sopi huonosti yhteen, jos vertasi sitä hänen heikosti lausumiinsa ajatuksiin. Mutta niin mutkallinen ja vilkas oli vieraan mielikuvitus, ettei hän voinut tehdä sitä johtopäätöstä, että lausuja oli yksinkertainen, vaan päinvastoin tuli yhä varmemmin vakuutetuksi hänen tavattomista voimistaan. Hänestä tuo mies oli kuin jättiläinen, joka kiemurteli ja tuskitteli epätoivoissaan koettaen päästä irti kahleista, joihin oli sidottu. Lämmin osanotto kuvastui hänen kasvoillaan, kun hän alkoi puhua.

"Mitä te tarvitsette, sen te itse näytätte tajuavan, ja se on kasvatus. Teidän pitäisi palata takaisin alkuun ja lopettaa kansakoulu ja käydä sitten joku ylempi oppikoulu päästäksenne opiskelemaan yliopistossa."

"Mutta siihen tarvitaan rahaa", keskeytti Martin.

"Oh!" huudahti Ruth. "Sitä en ajatellut. Mutta on kai teillä sukulaisia, joitakin, jotka voivat teitä auttaa?"

Martin pudisti päätään.

"Isäni ja äitini ovat kuolleet. Minulla on kaksi sisarta — toinen on naimisissa ja toinen luultavasti pian menee naimisiin. Sitten minulla on koko joukko veljiä, minä olen nuorin, mutta milloinkaan he eivät ole auttaneet ketään. He ovat vain seilanneet ympäri maailman pitäen huolta vain itsestään. Vanhin kuoli Intiassa. Kaksi on nyt Etelä-Amerikassa, toinen on valaanpyytäjänä ja toinen matkustelee sirkusjoukkueen mukana temppujen tekijänä. Ja minä luulen, että olen heidän kaltaisensa. Olen pitänyt huolta itsestäni siitä asti kun olin yksitoista, äitini kuoli silloin. Minun täytyy siis itseni pitää opiskelustani huolta ja sen minä juuri tahdonkin tietää, mistä alkaa."

"Minä sanoisin, että kaikista tärkeintä on kielioppi. Teidän puheenne on…" Ruth oli ajatellut sanoa "kauheaa", mutta lievensi: "Teidän puheenne ei ole aivan virheetöntä."

Martin punastui ja hikoili.

"Minä tiedän kyllä, että puhun murretta ja käytän sanoja, joita ette ymmärrä. Mutta ne ovat ainoat sanat, jotka osaan… osaan lausua. Minä osaan kyllä muitakin sanoja, jotka olen saanut kirjoista, mutta minä en osaa niitä lausua, ja siksi en myöskään niitä käytä."

"Ei se riipu siitä, mitä te sanotte, niinkään paljon kuin siitä, miten te sanotte. Ettehän pahastu, jos olen teille suora, ettehän? Minä en suinkaan tahdo loukata teitä."

"Ei, ei!" huudahti Martin siunaten mielessään hänen ystävällisyyttään. "Sanokaa pois vain. Minun täytyy se tietää ja mieluummin teiltä kuin keneltäkään muulta."

"No niin, te sanotte 'you was'; pitää olla 'you were'. Te sanotte 'I seen', 'I saw' -muodon asemesta. Te käytätte kahdennettua kieltomuotoa — —"

"Mikä on kahdennettu kieltomuoto?" kysäisi Martin ja lisäsi sitten nöyrästi: "Näettehän, minä en ymmärrä edes teidän selityksiänne."

"Minä luulen, etten minä sitä ollenkaan selittänyt", hymyili Ruth. "Kahdennettu kieltomuoto on, odottakaahan, te sanotte 'Never helped nobody'. 'Never' on kieltomuoto. 'Nobody' on toinen kieltomuoto. Nyt on olemassa sääntö, että kaksi kielteistä muotoa muodostaa myönteisen muodon. 'Never helped nobody' merkitsee: heidän on täytynyt auttaa jotakin."

"Se on selvä kuin vesi", myönsi Martin. "Minä en ole koskaan ennen tullut sitä ajatelleeksi. Mutta ei se suinkaan merkitse, että heidän on täytynyt auttaa jotakin, vai merkitseekö? Minusta tuntuu, että 'never helped nobody' paremminkin merkitsee, että ovat kuitenkin saattaneet auttaa jotakin."

Ruthia sekä huvitti että hämmästytti hänen ajatustensa nopeus ja varmuus. Kun hän oli saanut johtolangasta kiinni, hän ei vain ymmärtänyt, vaan kykeni korjaamaankin tehdyn erehdyksen.

"Te löydätte sen kaiken kieliopista", hän lisäsi. "Teidän puheessanne on paljon muutakin virheellistä. Te sanotte 'don't', kun pitää olla 'should'nt'."

Ruth jatkoi: "Te sanotte 'don't', kun tarkoitatte 'does not'."

Martin mietti eikä vastannut.

"Eikö se loukkaa teidän korvaanne?" kysyi Ruth.

"En tiedä, loukkaako se", arveli Martin. "Luulen, ettei minun korvani ole harjaantunut, kuten teidän."

"Ja te sanotte 'ben', 'been'-muodon asemesta", jatkoi Ruth, "I come', pitää olla I came', ja sillä tavalla te nielette ja muuttelette loppuja ihan kauheasti."

"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Martin tuntien, että hänen tulisi langeta polvillensa niin suunnattoman viisauden edessä. "Miten minä nielen?"

"Te ette sano loppuäänteitä. Te lausutte — oh, turhaa on luetella niitä kaikkia. Tärkeintä teille on kielioppi. Minä haen tänne jonkun, ja näytän, miten voi alkaa."

Kun Ruth nousi, iski Martinin mieleen viisaus, minkä hän oli lukenut seurustelukirjasta, ja hän myös nousi kömpelösti seisoallensa ankarasti aprikoiden, tekikö oikein vai väärin ja eikö Ruth luulisi hänen aikovan tiehensä.

"Kesken kaiken, herra Eden", virkahti Ruth kääntyen ovessa takaisin, "mitä on pontikka? Te käytitte sitä sanaa monta kertaa."

"Oh, pontikka", nauroi Martin. "Se on katukieltä. Se tarkoittaa salaa poltettua, kotitekoista viinaa, joka saa teidät hiprakkaan."

"Ja vielä toinen asia", nauroi Ruth vastaan. "Älkää käyttäkö 'te'-sanaa persoonattomasti. 'Te' on persoonallinen, ja te käytitte sitä toisessa merkityksessä kuin tarkoititte."

"Sitä minä en ymmärrä."

"No, tehän sanoitte minulle juuri 'viinaa, joka saa teidät hiprakkaan' — juovuttaa minut, ettekö ymmärrä?"

"Juovuttaa kyllä, ettekö sitä luule?"

"Kyllä tietysti", hymyili Ruth. "Mutta kauniimpaa olisi jättää saattamatta minut siihen tilaan. Käyttäkää jotakin epämääräistä pronominia 'te'-sanan asemesta tai muuttakaa koko lause passiiviin, niin huomaatte, että esitys voittaa."