Читать книгу Martin Eden - Jack London - Страница 7

Sisällysluettelo

Hänen verensä kuohuivat vielä hänen lankonsa kanssa käymänsä kohtauksen vuoksi, kun Martin Eden pujotteli pimeän solan kautta omaan huoneeseensa. Se oli ahdas, viheliäinen komero, jossa oli huonekaluina sänky, pesukaappi ja yksi tuoli. Herra Higginbotham oli liian itara pitääkseen palvelijaa, kun kerran hänen vaimonsa jaksoi tehdä kaikki työt. Sitä paitsi voitiin palvelijan huone siten vuokrata pois, joten he saattoivat pitää kaksi täyshoitolaista yhden asemasta. Martin Eden asetti Swinburnen ja Browningin tuolille, riisui takkinsa ja istahti sängynreunalle. Sängyn kuluneet vieterit tervehtivät hänen painoansa surkealla natinalla, mutta sitä hän ei huomannut. Hän ajatteli riisua kenkänsä, kun hänen katseensa sattui edessään olevaan rapattuun seinään, jossa katosta lähtien oli leveämpiä ja kapeampia juovia, koska sadevesi vuotavan katon läpi oli sitä mielin määrin huuhdellut. Tuota surullista taustaa vasten alkoivat harhakuvat leijailla esille ja loistaa. Hän unohti kenkänsä ja tuijotti kauan, kunnes huulet alkoivat liikkua ja hän mutisi: "Ruth!"

"Ruth!" Ei hän ollut voinut ajatella, että joku koruton nimi voisi kaikua niin suloiselta. Se ihastutti ja hyväili hänen korviansa, ja hän juovutti itsensä kertaamalla sitä. "Ruth!" Se oli kuin talismaani, taikakalu, jolla oli ihmeitätekevä voima. Joka kerta, kun hän sitä mutisi, kangastivat Ruthin kasvot hänelle valaen tahraisille seinille kullanhohtoista loistoa. Tämä hohto ei pysähtynyt seinälle. Se tunkeutui äärettömyyteen, ja kullanhohtoisten syvyyksien kautta hänen sielunsa kysellen seurasi Häntä, josta tämä valo heijastui. Kaikki, mikä hänessä oli parasta, kuohui esille kuin vuolas virta. Pelkkä ajatus Hänestä jalosti ja puhdisti häntä, teki hänet paremmaksi ja herätti hänessä kiihkeän paremmuuden kaipuun. Tämä oli uutta hänelle. Hän ei ollut koskaan tavannut naista, joka olisi tehnyt häntä paremmaksi. Heillä päinvastoin oli ollut erinomainen taito muuttaa hänet eläimelliseksi. Hän ei tiennyt, että moni heistä oli yrittänyt parhaansa, niin pahaa kuin se olikin. Koskaan hän ei ollut käsittänyt, että hänen olemuksessaan oli jotakin, joka herätti ja kiihotti naisten rakkautta ja sai heidät kiihkeästi himoitsemaan hänen nuoruuttaan. Vaikka he kiersivät ja tavoittelivat häntä, ei hän koskaan ollut heistä välittänyt, eikä hän unelmissaankaan aavistanut, että oli naisia, jotka hänen ansiostaan olivat tulleet paremmiksi. Huolettomana ja välinpitämättömänä hän oli heihin nähden elänyt aina tähän asti, mutta nyt hänestä tuntui, että he lakkaamatta olivat ojennelleet inhoittavia käsiään saadakseen hänet vangikseen. Tämä ei ollut oikein häneen eikä myöskään heihin nähden. Mutta hän, joka nyt ensi kertaa elämässä alkoi tajuta omaa olemustaan, ei kyennyt arvostelemaan itseään oikein, vaan riutui häpeästä katsellessaan silmiin omaa kurjuuttaan.

Äkkiä hän hypähti ylös ja koetti katsella itseänsä pesukaapin yläpuolella riippuvasta likaisesta peilistä. Hän hankasi sitä pyyheliinalla ja katseli sitten pitkään ja huolellisesti. Ensi kertaa elämässään hän nyt katseli todellista itseään. Hänen silmänsä olivat kyllä tarkat huomaamaan, mutta tähän asti hänen oli täytynyt tutkia niin kiihkeästi elämän ikuisesti vaihtelevaa näytelmää, ettei hänelle ollut jäänyt aikaa tarkata itseään. Hän näki kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen pään ja kasvot, mutta koska hän ei ollut tottunut arvioimaan sellaisia asioita, ei hän tiennyt, mitä hänen tuli niistä ajatella. Korkean, leveän otsan yläpuolella hän näki tuuhean kuontalon pähkinänruskeata tukkaa, joka aaltoili ohimoille muodostaen siellä somia kiehkuroita, jotka ihastuttavat jokaista naista herättäen heissä kiihkeän halun saada hyväillä sitä ja pujottaa sormensa sen läpi. Mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, sillä Hänen silmissään se ei olisi mikään etu, sen sijaan hän tutki kauan ja tarkasti korkeata, neliömäistä otsaansa koettaen tunkeutua sen läpi päästäkseen selville, mitä voimia siellä piili. Millaiset aivot siellä oli? Mihin ne kelpaisivat? Miten kauaksi hän pääsisi niiden avulla? Pääsisikö hän Hänen luokseen?

Hän ihmetteli, olisiko sielua noissa teräksenharmaissa silmissä, joiden väri usein näytti muuttuvan aivan siniseksi ja joita niin usein olivat hyväilleet aurinko ja suolaiset merituulet. Hän ihmetteli myös, miltä hänen silmänsä näyttäisivät Ruthista. Hän koetti asettua tytön asemaan ja tuijottaa noihin silmiin, mutta se ei tuottanut mitään tulosta. Hän saattoi helposti ymmärtää toisten ihmisten ajatuksenjuoksua, mutta hänen täytyi tuntea nuo ihmiset. Mutta tytön elämää ja tapoja hän ei tuntenut. Ruth oli maailman suurin ihme ja salaisuus. Kuinka siis hän, Martin, olisi voinut arvata yhtäkään hänen ajatuksistansa? Olkoonpa kuinka hyvänsä, nuo olivat rehelliset silmät, hän päätteli, eikä niissä ollut pikkumaisuutta eikä alhaisuutta. Häntä hämmästytti kasvojensa rusketus. Hän ei ollut tiennytkään olevansa niin päivänpaahtama. Hän kääri ylös paidanhihansa ja vertasi käsivarren alapuolta kasvoihinsa. Kyllä, kyllä hän kaikesta huolimatta kuului valkoihoisten rotuun. Mutta kädetkin olivat päivettyneet. Hän koukisti käsivartensa ja väänsi toisella kädellään esille lihaksen kainalon alta, johon aurinko oli kaikista vähimmin koskenut. Iho oli sieltä hyvin valkea. Hän nauroi peilistä näkyville pronssin värisille kasvoilleen ajatellessaan, että ne olivat joskus olleet yhtä valkeat kuin iho kainalon alla. Hän ei tajunnut, että vain harvat kalpeista naisolennoista saattoivat kerskua omaavansa virheettömämmän ja kauniimman hipiän, kuin mitä hänen ihonsa oli sieltä, mistä aurinko ei ollut sitä liikaa hyväillyt.

Hänen suunsa olisi ollut hyvin kaunis, elleivät täyteläiset, hurmaavat huulet olisi omituisesti puristuneet yhteen, niin että ne joskus näyttivät ankarilta, kovilta ja melkein askeettisilta. Ne olivat taistelijan ja rakastajan huulet. Ne saattoivat juopua elämän hekumasta, mutta ne saattoivat myös kieltäytyä nautinnon suloista ja käskeä. Posket ja leuka, jotka olivat voimakkaat ja selväpiirteiset, antoivat ilmeelle käskevän sävyn. Voima hillitsi tunteellisuutta, ja ne täydensivät toisiansa pakottaen häntä rakastamaan kauneutta, joka oli puhdasta ja joka sai hänet väräjämään tunteista. Ja huulten välistä hohtivat hampaat, jotka eivät olleet koskaan tunteneet eivätkä tarvinneet hammaslääkärin hoitoa. Hän huomasi, että ne olivat valkeat, voimakkaat ja säännölliset. Mutta katsellessaan edelleen hän kävi levottomaksi. Hän muisti kuulleensa, että oli olemassa ihmisiä, jotka pesevät hampaansa joka päivä. Ne ihmiset kuuluivat korkeampaan luokkaan, samaan luokkaan kuin Ruth. Ruthkin varmaan pesi hampaansa joka päivä. Mitä hän ajattelisi, jos saisi tietää, ettei hän, Martin Eden, ollut kertaakaan elämässään pessyt hampaitaan? Hän päätti hankkia hammasharjan ja omaksua tuon tavan. Hän alkaisi heti, jo huomenna. Pelkillä sankaritöillä hänen ei tarvitsisi toivoakaan voittavansa häntä. Hänen tuli uudistaa itsensä kokonaan, tuli harjata hampaansa ja sitoa kaulus kaulaansa, vaikka tuon kovan kummituksen käyttäminen olikin samaa kuin vapaudesta luopuminen.

Hän tarkasteli kämmeniänsä ja katseli harmissaan likaa, joka oli syöpynyt lihaan eikä lähtisi pois hankasipa millaisella harjalla hyvänsä. Kuinka toisenlainen olikaan ollut Hänen kätensä! Suloinen väristys kävi hänen lävitseen sitä muistellessa. Kuin ruusun terälehti, hän ajatteli; viileä ja pehmeä kuin lumihiutale. Hän ei koskaan ollut voinut ajatella, että jonkun naisen käsi olisi niin hivelevänpehmyt. Hän tapasi itsensä kuvittelemassa, millaiselta tuntuisi sellaisen käden hyväily, ja punastui syyllisyyden tunnosta. Tuo ajatus oli liian raaka, kun oli kysymys Hänestä. Sellainen tuntui jotenkin epäävän häneltä hänen korkean henkisyytensä. Hän oli kalpea, hento henkiolento, joka oli kohotettu kaiken inhimillisen yläpuolelle, mutta siitä huolimatta hänen kätensä pehmeys askarteli Martinin ajatuksissa. Tämä tunsi kyllä tehtaantyttöjen ja työläisnaisten kovakänsäiset kädet. Niin kyllä, hän tiesi, miksi heidän kätensä olivat karkeat; mutta Hänen kätensä… Se oli pehmeä sen tähden, ettei Hänen ollut koskaan tarvinnut sillä tehdä työtä. Kuilu hänen ja tytön välillä laajeni kauhistuttavasti hänen ajatellessaan ihmistä, jonka ei tarvitsisi tehdä työtä toimeen tullakseen. Hänelle äkkiä selvisi niiden ihmisten erikoinen ja ylimyksellinen asema, joiden ei tarvitse tehdä työtä. Hänen eteensä seinälle kohosi pronssipatsas, ylpeä ja mahtava. Hän itse oli tehnyt työtä; hänen ensimmäiset muistonsa liittyivät työhön, ja koko hänen sukunsa oli aina raatanut. Tuossa oli Gertrude-parka. Elleivät hänen kätensä olleet kovat loputtomista kotiaskareista, olivat ne pesusta punaiset ja turvonneet kuin suolattu liha. Samassa asemassa oli hänen sisarensa Marian. Viime kesänä hän oli työskennellyt säilyketehtaassa, ja nyt hänen hennot kauniit kätensä olivat täynnä tomaattiveitsien arpia. Sitä paitsi häneltä oli edellisenä talvena jäänyt kaksi sormenpäätä leikkuukoneeseen paperilaatikkotehtaassa. Hän muisti äitinsä kovettuneita kämmeniä, kun tämä lepäsi arkussa. Ja hänen isänsä oli raatanut viimeiseen hengenvetoon asti; känsät hänen sormiensa juurissa olivat hänen kuollessaan varmaankin puolen tuuman paksuiset. Mutta Hänen kätensä olivat pehmeät ja samoin Hänen äitinsä ja veljensä. Tämä viimeinen tosiasia hänelle selvisi kuin yllättävänä iskuna; se todisti kauhistuttavalla tavalla heidän suunnatonta ylhäisyyttänsä ja niin ollen myös sitä hirvittävää matkaa, joka oli hänen ja tytön välillä.

Hän istahti takaisin vuoteelle katkerasti naurahtaen ja lopetti kenkien riisumisen. Hän oli hullu. Hän oli juopunut erään naisen kasvojen kauneudesta ja käsien pehmeydestä ja valkeudesta. Ja silloin äkkiä hänen silmiinsä ilmestyi näky tuolle rumalle tahraisenkirjavalle seinälle. Hän seisoi synkän vuokrakasarmin edessä. Oli yö Lontoon East Endissä, ja hänen edessään seisoi Margey, pieni viisitoistavuotias tehtaantyttö. Martin oli saattanut hänet kotiin palkojuhlasta. Tyttö asui tässä synkässä kasarmissa, joka ei ollut kelvollinen edes sikojen asunnoksi. Martin ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi. Tyttö supisti huulensa suppuun saadakseen suudelman, mutta hän ei aikonut suudella tätä. Hän jotenkin pelkäsi tuota tyttöä. Tyttö tarttui silloin hänen käteensä ja puristi sitä kuumeisella kiihkolla. Silloin hän tunsi hänen känsiensä hierovan ja raapivan hänen käsiänsä, ja suunnaton säälin laine läikähti hänen ylitsensä. Hän näki hänen kaihoisan, nälkäisen katseensa ja hänen puolikuihtuneen naisellisen olentonsa, joka jo lapsuudessa oli kehittynyt peloittavan eläimelliseen kypsyyteen. Silloin hän kiersi suunnattomassa suvaitsevaisuudessaan kätensä hänen ympärilleen, kumartui ja suuteli häntä huulille. Tytön lyhyt riemunhuuto helisi hänen korvissaan, ja hän tunsi, miten tyttö kietoutui kuin kissa hänen ympärilleen. Pieni, onneton, riutuva raukka! Hän tuijotti yhä tuohon näkyyn, joka oli tapahtunut kauan sitten. Hänen ruumistaan karmi, niin kuin sitä oli karminut silloin, kun tyttö kietoutui häneen, mutta hänen sydämensä oli lämmin ja täynnä sääliä. He muodostivat harmaan kuvan ja likainen tihkusade valeli katujen kiviä. Ja sitten ilmestyi loistava kuva keskelle tuota toista hävittäen sen, ja Hänen kalpeat kasvonsa säteilivät kultaisen kiharareunustan alta kaukaisina ja saavuttamattomina kuin vilkkuva tähti.

Hän otti Browningin ja Swinburnen tuolilta ja suuteli niitä. Hän pyysi minua kuitenkin tulemaan uudestaan, hän ajatteli. Hän katseli toisen kerran itseään peilistä ja sanoi ääneen juhlallisesti:

"Martin Eden, ensimmäinen työsi huomisaamuna on mennä kirjastoon ja lukea hieman seurustelutavoista. Pane se mieleesi!"

Hän sammutti kaasun ja sängyn vieterit valittivat hänen painostaan.

"Kiroilun sinä saat myös lopettaa, Martin poikaseni; sinun on tehtävä siitä loppu kerta kaikkiaan", hän virkahti ääneen.

Sitten hän nukahti, ja hänen unensa kilpailivat opiumiunien kanssa hulluudessa ja rohkeudessa.