Читать книгу Martin Eden - Jack London - Страница 8

Sisällysluettelo

Hän heräsi seuraavana aamuna rusohohtoisista unistaan höyryiseen ilmaan, jossa tuntui kuohuvan saippuan ja likaisten vaatteiden haju ja joka jyrisi ja väreili kiduttavan arkielämän hyörinästä ja kiistasta. Kun hän tuli ulos huoneestaan, hän kuuli veden loiskinaa, vihaista puhetta ja torumista ja kaikuvan läjähdyksen, kun hänen sisarensa purki sisuaan johonkin monista jälkeläisistään. Lapsen kirkuna kulki hänen lävitsensä kuin puukonterä. Hän tajusi, että elämä hänen ympärillään, yksinpä ilmakin, jota hän hengitti, oli inhoittavaa ja matalaa. Miten toisenlainen, hän ajatteli, olikaan kauneuden ilmakehä, tyytyväisyys ja rauha siinä talossa, jossa Ruth eli. Siellä kaikki oli henkistä. Täällä oli kaikki aineellista ja matalaa.

"Tule tänne, Alfred", hän huudahti itkevälle lapselle pistäen kätensä housuntaskuun, jossa hänen rahansa olivat irrallaan, huolettomasti, kuten hän muutenkin suhtautui elämään. Hän pisti neljännesdollarin poikasen käteen, otti hänet syliinsä ja koetti tyynnytellä hänen nyyhkytystään. "Juokse nyt ostamaan karamelleja, mutta älä unohda antaa niistä myös sisarillesi ja veljillesi. Osta niitä, jotka kestävät kauimmin."

Hänen sisarensa kohotti punoittavat kasvonsa pesusoikosta ja katsahti häneen.

"Viisisenttinen olisi kyllä riittänyt", hän virkahti. "Mutta se on sinun tapaistasi, ei aavistustakaan rahan arvosta. Poika kyllä syö vattansa kipeäksi."

"Mitä vielä siskoseni", hän vastasi. "Minun kolikkoni pitävät kyllä huolen itsestänsä. Ellet olisi niin puuhassa, suutelisin sinua aamutervehdykseksi."

Hän tahtoi osoittaa hellyyttä tälle sisarelle, joka oli hyvä ja joka omalla tavallaan rakasti häntä, sen hän tiesi. Mutta vuosien kuluessa oli sisko menettänyt yhä enemmän ja enemmän omasta itsestään ja tullut riippuvaiseksi muista. Raskas työ, suuri lapsijoukko ja miehen lakkaamaton nalkutus olivat hänet muuttaneet, hän päätteli. Hänestä tuntui, että sisar muuttui luonteeltansa samanlaiseksi kuin ummehtuneet kasvikset, hapan suopa tai likaisenkuluneet viiden sentin rahat, joita hän kauppansa pöydältä korjaili.

"Pidä huolta aamiaisestasi", sanoi sisar karkeasti, vaikkakin hänen mielessään läikähti lämpimästi. Hänen kaikkeen maailmaan hajonneesta veljessarjastaan tämä oli aina ollut hänen suosikkinsa. "Mutta minä tahdon suudella sinua", sanoi hän äkillisessä hellyyden puuskassa.

Peukalon ja etusormen hankasella hän pyyhki kuohuvan vaahdon ensin toisesta käsivarrestaan ja sitten toisesta. Veli kiersi kätensä hänen lyllevän vartalonsa ympärille ja suuteli hänen märkiä, höyryäviä huuliansa. Kyyneleet kohosivat siskon silmiin — ehkä ei niin paljon tunteen voimasta kuin ylenmääräisen työn rasituksesta ja heikkoudesta. Hän työnsi veljen pois luotaan, mutta tämä oli jo ehtinyt huomata kosteuden hänen silmissään.

"Aamiaisesi on uunissa", virkahti sisar hätäisesti. "Jim on kai jo noussut ylös. Minun piti nousta varhain pyykille. Lähdepäs siitä nyt ja laita sitten itsesi matkaan täältä niin pian kuin suinkin. Täällä ei ole tänään erittäin kaunista, kun Tom on mennyt pois ja Bernard itse ajaa hevosta."

Masentunein mielin Martin asteli keittiöön, ja siskon tuohtuneen punakat kasvot ja löntystävä olemus polttivat kuin katkera happo hänen mieltään. Sisko olisi kyllä rakastanut häntä, jos hänellä olisi ollut siihen aikaa, hän päätteli. Mutta hänen tuli raataa kuollakseen. Bernard Higginbotham oli aika roisto tehdessään hänen elämänsä tuollaiseksi. Mutta toiselta puolen hän ei voinut olla tuntematta, ettei tuossa suudelmassa oikeastaan ollut ollut mitään suloa eikä viehätystä. Oli totta, että se oli harvinainen. Oli kulunut vuosia siitä, kun sisar oli suudellut häntä muulloin kuin hänen palatessaan pitkiltä matkoilta tai lähtiessään merille. Mutta tuo suudelma oli maistunut saippuavaahdolta, ja huulet olivat olleet veltot. Siinä ei ollut tuntunut sitä pikaista ja voimakasta vastausta, joka hänen mielestään suudelmaan kuului. Sisaren suudelma oli ollut väsyneen vaimon, jota oli rasitettu niin kauan, että hän oli unohtanut suutelemisen. Hän muisti häntä tyttönä ennen naimisiin menoa. Silloin hän jaksoi tanssia koko yön raskaan pesulaitoksessa tehdyn päivätyön jälkeen eikä häntä huolestuttanut mennä seuraavana päivänä jatkamaan raskasta työtänsä. Ja sitten hän ajatteli Ruthia ja sitä viileää suloa, joka varmaankin asusti hänen huulillaan, kuten koko hänen olemuksessaan. Hänen suudelmansa olisi, kuten hänen kädenpuristuksensa tai hänen tapansa katsoa toiseen, luja ja rehellinen. Mielikuvituksissaan hän uskalsi painaa huulensa hänen huulilleen, häntä huimasi ja hän tunsi liitelevänsä ruusustossa, joiden tuoksu täytti koko hänen olemuksensa.

Keittiössä hän tapasi Jimin, toisen täysihoitolaisen, nieleksimässä hitaasti puuroansa silmissään sairaalloinen, kaihoisa katse. Jim työskenteli eräässä vesijohtoliikkeessä, ja hänen veltot kasvonsa ja vähäinen tarmonsa, joihin liittyi melkoinen määrä tyhmyyttä, ilmaisivat, että hän kauan saisi aherrella samalla paikalla taistellessaan leipäpalastansa.

"Miksi sinä et syö?" hän kysyi, kun Martin synkin ilmein pisti lusikkansa puolikypsään, paakkuiseen kaurapuuroon. "Olitko sinä illalla taas humalassa?"

Martin pudisti päätänsä. Häntä painosti ja tympäisi tämä hirvittävä likaisuus, joka irvisteli kaikkialta vastaan. Sen vuoksi tuntui Ruth Morse kaukaisemmalta kuin koskaan ennen.

"Minäpä olin", jatkoi Jim kerskuen ja hermostuneesti nauraa hykertäen. "Minä olin täysi kuin tynnyri. Oh, tyttö oli ihana! Billy saattoi minut kotiin."

Martin nyökkäsi merkiksi, että hän kuunteli — hänen tapansa oli kuunnella, puhuipa hänelle kuka hyvänsä — ja kaatoi kuppiin haaleata kahvia.

"Menetkö Lotusklubille tansseihin tänä iltana?" kysyi Jim. "Siellä tarjotaan olutta, ja jos ne Temescalin roistot tulevat, saattaa siellä syntyä tappelu. Mutta siitä minä kyllä en välitä. Joka tapauksessa aion viedä tyttöni mukana. Saakeli, miltä minun suuni maistuu!"

Hän irvisteli ja väänteli naamaansa koettaen huuhtoa pahan maun pois haalealla kahvilla.

"Tunnetko sinä Julian?"

Martin pudisti päätänsä.

"Hän on minun ystävättäreni", selitti Jim, "ja hän on oikea silmäterä. Minä esittäisin hänet sinulle, ellet sinä heti ryöstäisi häntä minulta. Minä en ymmärrä, en totta vieköön, mitä ne tytöt sinussa näkevät, mutta saattaa tulla hulluksi nähdessään, miten helposti sinä valloitat kenen sussun tahansa."

"En ainakaan sinulta ole koskaan sussujasi ryöstänyt", vastasi Martin välinpitämättömästi. Aamiainen oli syötävä, olkoonpa mieli millainen tahansa.

"Oletpa niinkin", vakuutti toinen kiihkeästi. "Tottahan muistanet

Maggien?"

"Hänen kanssaan minulla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä. En ole edes tanssinut hänen kanssaan kuin sen ainoan kerran silloin illalla."

"Ja siinä olikin aivan tarpeeksi!" huudahti Jim. "Sinä tanssitit häntä ja katsoit häneen ja kaikki oli lopussa. Sinä et tietenkään tarkoittanut sillä mitään, mutta se teki kaikesta lopun. Minuun hän ei sen jälkeen katsonut päin ei perin. Aina hän kyselee sinua. Hän olisi kyllä syönyt sinut suuhunsa, jos olisit tahtonut."

"Mutta minäpä en tahtonut."

"Ei tarvinnutkaan. Minä jäin kuin nalli kalliolle." Jim katseli häntä ihaillen. "Miten sinä saat sen aikaan, Mart?"

"Siten etten välitä heistä pennin edestä", kuului vastaus.

"Uskotteletko sinä heille, ettet yhtään heistä välitä?" kysyi Jim kiihkeästi.

Martin mietti hetkisen ja vastasi sitten: "Ehkäpä se kävisi niinkin, mutta luulen, että minun suhteeni asia on toisin. Minä en koskaan ole heistä välittänyt paljoa. Jos sinä voit uskotella, ettet välitä, voi se luultavasti vaikuttaa samalla tavalla."

"Sinun olisi pitänyt olla Rileyn ladossa eilen illalla", virkahti Jim vaihtaen puheenaihetta. "Pojat rupesivat nyrkkeilemään. Siellä oli joku otus West Oaklandista. He sanoivat häntä Rotaksi. Liukas kuin käärme. Ei kukaan pystynyt hipaisemaankaan häntä. Toivoimme, että sinä olisit ollut siellä. Missä sinä oikein olit?"

"Oaklandissa", vastasi Martin.

"Teatterissako?"

Martin työnsi lautasensa syrjään ja nousi ylös.

"Tuletko tansseihin illalla?" huudahti toinen hänen jälkeensä.

"Ei, enpä taida", hän vastasi.

Hän asteli alakertaan ja ulos kadulle vetäen täysin siemauksin ilmaa keuhkoihinsa. Hän oli ollut tukehtua tuohon ilmaan, samalla kun tuo oppipojan lörpötys oli ollut vähällä tehdä hulluksi. Joskus hänen oli oikein täytynyt ponnistaa hillitäksensä mieltänsä, ettei heittäisi puurolautasta Jimin päähän, kuten olisi sietänyt. Kuta enemmän Jim oli lörpötellyt, sitä kauemmaksi oli Ruth tuntunut loittonevan hänestä. Kuinka voisi hän, tuollaisen joukon kellokas, koskaan tulla sellaisen tytön arvoiseksi? Hänen täytyi koettaa ratkaista tuo probleema, joka ei jättänyt häntä rauhaan, mutta karkean työmiehen surkea asema tuntui masentavan hänet maahan. Kaikki tuntui vetävän häntä alas: hänen sisarensa, sisaren perhe ja talo, Jim, tuo oppipoika, kaikki jotka hänet tunsivat, kaikki mikä häntä kiinnitti elämään. Olemassaolo ei tuntunut miellyttävältä. Tähän asti hän oli ottanut elämänsä ja olosuhteet sellaisinaan — kaikki oli ollut hyvin. Hän ei ollut koskaan kysellyt eikä ajatellut niitä muulloin kuin lukiessaan kirjoja; mutta nehän olivat romaaneja, suloisia kertomuksia vielä ihanammasta ja mahdottomammasta maailmasta. Mutta nyt hän oli nähnyt tuon maailman, nähnyt mahdollisena ja todellisena, ja sen keskipisteenä oli ollut ihana nainen, suloinen yrtti, nimeltä Ruth. Sen vuoksi hänen täytyi tuntea suussaan katkera maku, sielussaan kaipaus, raateleva kuin tuska, toivottomuus, joka kidutti sitä kauheammin, koska se eli toivosta.

Hän oli arvellut, kumpaa kirjastoa rupeaisi käyttämään, Oaklandin tai Berkeleyn kansankirjastoa, ja valinnut edellisen, koska Ruth asui Oaklandissa. Kukapa tietää? Kirjasto oli mieluisin paikka, johon hän saattoi mennä, ehkä hän näkisi hänet siellä. Hän ei tiennyt, miten kirjastot oli järjestetty, ja kierteli pitkin loputtomia kaunokirjallisuusrivejä, kunnes herttainen, ranskattarelta vaikuttava tyttö, joka näytti hoitavan jotakin tointa, ilmoitti hänelle, että luettelot olivat toisessa kerroksessa. Hän ei huomannut kysyä neuvoa mieheltä, joka seisoi pulpetin ääressä, ja alkoi etsiskelynsä filosofisesta osastosta. Hän oli kuullut jotakin filosofiasta, mutta ei ollut voinut kuvitellakaan, että siitä olisi kirjoitettu niin paljon. Korkeat hyllyt olivat tulvillaan upeita teoksia, joiden paljous sekä nöyryytti että kiihotti häntä. Täällä oli teoksia, jotka antoivat työtä hänen aivoillensa. Matemaattisesta osastosta hän löysi teoksia trigonometriasta ja selaili niitä ja tuijotti merkityksettömältä näyttäviin sarjoihin ja numeroriveihin. Hän osasi lukea englantia, mutta sittenkin tämä oli aivan outoa kieltä. Norman ja Arthur osasivat sitä. Hän oli kuullut heidän puhuvan siitä. Ja he olivat Ruthin veljiä. Epätoivoissaan hän jätti tämän osaston. Joka puolelta tuntuivat kirjat syöksyvän hänen päälleen rusentaaksensa hänet. Hän ei ollut milloinkaan voinut uneksia, että inhimillisen tiedon valtakunta on niin äärettömän suuri. Häntä peloitti. Miten hänen aivonsa jaksaisivat omaksua sen kaiken? Sitten hän muisti, että oli olemassa ihmisiä, jotka olivat siinä onnistuneet, ja hän teki ankaran päätöksen, että hänen olisi pystyttävä siihen mihin muutkin.

Niin hän kulki edelleen toivon ja epätoivon partaalla tuijottaen noita hyllyjä, jotka olivat täynnä monenlaista viisautta. Eräästä osastosta, jossa oli sekalaista, hän löysi "Norrien Yleissilmäykset". Hän käänteli kunnioittavasti sen lehtiä. Tavallaan se puhui hänelle ymmärrettävämpää kieltä. Se puhui merestä, jota hän tunsi. Sitten hän löysi Bowditchin, Leckeyn ja Marshallin teoksia. Nyt hän oli löytänyt oikean. Hän alkaisi tutkia merenkulkua. Hän lopettaisi juomisen, tekisi työtä ja tulisi kapteeniksi. Sinä hetkenä tuntui Ruth tulevan hyvin lähelle häntä. Kapteenina hän voisi naida hänet, jos tyttö vain hänestä huolisi. Ja ellei huolisi — siinä tapauksessa hän eläisi kuitenkin elämänsä ihmisenä ihmisten joukossa häntä muistellen ja juomisen hän lopettaisi joka tapauksessa. Sitten hänen mieleensä muistuivat vakuutusyhtiöt ja laivanvarustajat, nämä kaksi, joita kapteenin tuli palvella, joista kumpikin saattoi ja halusi murskata hänet ja joiden edut olivat aivan ristiriitaiset. Hän katsahti ympäri huonetta ja sulki silmänsä, mielessään näky, joka käsitti kymmenentuhatta kirjaa. Ei, pois meri hänen mielestänsä! Tuossa kirjojen paljoudessa oli valtaa, ja jos hän voisi jotakin suorittaa, tulisi sen tapahtua maalla. Sitäpaitsi, kapteenit eivät koskaan saaneet ottaa vaimojaan mukaansa merille.

Tuli puolipäivä ja ilta. Hän unohti syömisen ja etsi lakkaamatta kirjaa seurustelusta ja sen tavoista, sillä häntä ei huolestuttanut yksistään se, miksi hän kerran tulisi, vaan enemmänkin häntä kiusasi paljon yksinkertaisempi kysymys. Kun tapaat nuoren ylhäisen naisen ja hän kutsuu sinua tervehdyskäynnille, koska voit hänen luokseen mennä? Sellaisena kysymys esiintyi hänelle. Mutta kun hän vihdoin löysi oikean hyllyn, etsi hän turhaan vastausta siihen. Hän aivan hämmästyi seurustelutaidon monimutkaisuutta ja hukkui käyntikorttien paljouteen, niin suurta osaa ne näyttelivät sivistyneessä seuraelämässä. Hän lopetti etsiskelynsä. Hän ei ollut löytänyt sitä, mitä haki, vaan sen sijaan tullut huomaamaan, että kohteliaisuus vaatisi ihmiseltä kaiken ajan ja että hänen täytyisi tyytyä vain opiskelemaan, kuinka olla kohtelias.

"Löysittekö, mitä halusitte?" kysyi pöydän ääressä oleva mies, kun hän aikoi lähteä pois.

"Löysin, kiitos", hän vastasi. "Tämä on suurenmoinen kirjasto."

Mies nyökkäsi. "Hauska olisi nähdä teitä usein täällä. Oletteko te merimies?"

"Olen, herra", hän vastasi. "Ja minä tulen kyllä tänne uudestaan."

"Mistä hän sen tiesi?" hän ajatteli astellessaan portaita alas.

Ja ensimmäisen katuvälin hän asteli suorana ja jäykkänä kuin seipään niellyt, kunnes ajatukset valtasivat hänet kokonaan, jolloin hän asteli vapaasti ja huojuen kuin ennenkin.