Читать книгу Martin Eden - Jack London - Страница 9

Sisällysluettelo

Kauhea levottomuus kuin jäytävä nälkä valtasi Martin Edenin mielen. Hän himoitsi kuollaksensa nähdä edes vilahduksen siitä hennosta tytöstä, jonka pehmeät pienet kädet olivat jättiläisottein tarttuneet hänen elämäänsä. Hän ei voinut rohkaista itseään niin paljoa, että olisi mennyt hänen luoksensa. Hän pelkäsi, että menisi liian pian ja siten anteeksiantamattomasti rikkoisi noita kauhistuttavia seuratapoja vastaan. Monia pitkiä tunteja hän vietti Oaklandin ja Berkeleyn kirjastoissa sekä keskusteli kotona tulevista suhteistaan sekä siskojen Gertruden ja Marianin avioliitosta, vieläpä Jiminkin tulevaisuudesta, joka kuitenkin maksoi hänelle useita laseja olutta. Niiden neljän kortin vuoksi, jotka oikeuttivat hänet lainaamaan kirjoja, hän poltti kaasua niin myöhään palvelijan huoneessa, että herra Higginbotham verotti häneltä siitä viisikymmentä senttiä ylimääräistä maksua.

Mutta ne monet kirjat, joita hän luki, kiihottivat vain hänen levottomuuttaan. Jokainen sivu jokaisessa kirjassa oli kurkistusreikä tietojen valtakuntaan. Lukeminen kiihdytti hänen nälkäänsä, niin että se lakkaamatta tuli yhä purevammaksi. Hän ei tiennyt, mistä alkaa, ja lakkaamatta oli esteenä pohjatietojen puute. Tavallisinkin seikka, joka ilmeisesti pidettiin jokaiselle lukijalle tuttuna, oli hänelle outo, eikä hän voinut sitä ymmärtää. Vaikea oli myös käsittää runoutta, vaikka se ihastutti häntä hulluuteen asti. Hän luki paljon enemmän Swinburnea kuin vain sen teoksen, jonka Ruth oli hänelle lainannut, ja "Surun" hän ymmärsi täydellisesti. Ruth ei varmaankaan voinut sitä ymmärtää, hän päätteli. Kuinka hän, joka vietti sellaista hienostunutta elämää, saattaisi kärsimystä tajuta? Sitten hän sai käteensä Kiplingin runot, ja hänet valtasi kokonaan se eloisuus, rytmi ja loisto, millä jokapäiväisimmät seikat oli kuvattu. Häntä hurmasi tuon miehen ääretön elämän rakkaus ja syvä psykologia. Psykologia oli uusi sana Martinin sanavarastossa. Hän oli ostanut itselleen sanakirjan, jonka kallis hinta oli tuonut entistä lähemmäksi päivän, jolloin hänen täytyisi lähteä merelle ansaitsemaan lisää rahaa. Samalla se kiukutti herra Higginbothamia, joka mieluummin olisi suonut, että rahat olisi käytetty maksuksi täysihoidosta.

Päivisin hän ei uskaltanut lähestyä seutua, jossa Ruth asui, mutta pimenevä ilta näki hänen kiertelevän kuin varas Morsen taloa nähdäkseen edes vilahduksen ikkunoista, ja hän rakasti noita seiniäkin, jotka suojasivat häntä. Useasti olivat Ruthin veljet huomata hänet, ja kerran hän seurasi herra Morsea kaupunkiin tutkien valoisilla kaduilla hänen kasvojaan ja kiihkeästi toivoen, että jokin äkillinen vaara yllättäisi vanhuksen, jolloin hän hyökkäisi esille ja pelastaisi hänen isänsä. Eräänä iltana hän valppautensa palkinnoksi näki Ruthin vilahdukselta eräästä toisen kerroksen ikkunasta. Hän näki vain hänen päänsä ja olkapäänsä ja kätensä, kun hän korjasi tukkaansa peilin edessä. Se kesti vain hetken, mutta Martinista se oli pitkä tuokio, jolloin veri muuttui viiniksi ja kohisi koskena hänen suonissaan. Sitten Ruth veti verhon alas. Mutta se oli hänen huoneensa, sen oli Martin saanut selville, ja sen jälkeen hän hiipi sinne usein piileksien toisella puolen katua puun suojassa ja polttaen lukemattomia savukkeita. Eräänä iltana hän näki hänen äitinsä tulevan eräästä pankista, ja siinä oli hänelle lisätodistus siitä suunnattomasta välimatkasta, joka erotti hänet Ruthista. Ruth kuului siihen ihmisluokkaan, jolla oli pankkiasioita. Itse hän ei ollut koko elämässään käynyt missään pankissa, ja hänellä oli epämääräinen käsitys, että niitä käyttävät vain hyvin rikkaat ja mahtavat ihmiset.

Eräässä suhteessa hänessä oli tapahtunut täydellinen muutos. Ruthin viattomuus ja puhtaus oli vaikuttanut voimakkaasti häneen, ja hän tunsi koko olemuksessansa huutavan tarpeen olla puhdas. Hänen täytyisi sellaiseksi tulla, jos mieli milloinkaan olla kyllin arvokas hengittämään samaa ilmaa kuin hän. Hän harjasi hampaitansa ja hankasi käsiänsä keittiöharjalla, kunnes hän eräänä päivänä näki erään rohdoskaupan akkunassa kynsiharjan, jonka tarkoituksen hän arvasi. Hänen ostaessansa sitä katsahti myyjä hänen kynsiään ja tarjosi myös kynsiviilaa, joten siitä tuli uusi lisä hänen siistimisvälineihinsä. Hän silmäili kirjastossa erästä kirjaa ruumiinhoidosta ja alkoi heti ottaa jääkylmiä kylpyjä joka aamu Jimin suureksi kauhuksi ja herra Higginbothamin harmiksi, sillä hän ei voinut ymmärtää tuollaisia hulluja päähänpistoja, vaan mietti vakavasti, tulisiko hänen vaatia Martinilta lisämaksua vedestä vai ei. Toinen askel koski housujen silitystä. Nyt kun Martinin silmät olivat avautuneet sellaisille seikoille, hän helposti huomasi, millainen pussi oli polvien kohdalla työmiesten housuissa ja miten suora sauma kulki aina jalkoterään asti sellaisten miesten housuissa, jotka eivät kuuluneet työmiesten luokkaan. Hän otti selville myös syyn tähän ilmiöön ja heti tunkeutui sisarensa keittiöön löytääkseen sieltä silitysraudan ja alustan. Aluksi häntä kohtasi sellainen onnettomuus, että hän poltti toisen lahkeen piloille ja oli pakotettu ostamaan uudet housut, joka menoerä taas vei häntä lähemmäksi merelle lähtöä.

Mutta uudistus meni pelkkää pintaa syvemmälle. Hän tupakoi yhä, mutta hän ei juonut enää. Tähän asti hänestä oli juominen ollut miehekästä ja hän oli ylpeillyt siitä, että pystyi juomaan useimmat toverinsa pöydän alle. Kun hän sattui tapaamaan jonkun laivatovereistaan, hän tarjosi heille, ja he tarjosivat hänelle, kuten ennenkin, mutta itse hän otti vain alkoholitonta viiniä tai inkiväärijuomaa ja sieti hyväntuulisesti heidän pilkkansa. Ja kun he tulivat humalaan, hän tutki heitä, huomasi, miten eläin sai heissä vallan, ja kiitti Jumalaa, ettei hän enää ollut samanlainen kuin he. Heillä oli omat surunsa unohdettavina, ja kun he tulivat oikein humalaan, he tunsivat tyhmistyneessä mielikuvituksessansa itsensä jumaliksi, ja kukin hallitsi halunsa mukaan hurjistuneitten himojensa taivasta. Martinilta oli väkevien juomien tarve kokonaan hävinnyt. Hän oli juopunut uudesta ja kestävämmästä aineesta, Ruthista, joka oli sytyttänyt hänen sydämeensä rakkauden liekin ja näyttänyt hänelle vilahduksen korkeammasta ja ikuisesta elämästä. Hän oli juopunut kirjoista, jotka olivat herättäneet tuhannet toiveet ja ihmeellisen pyrkimyksen hänen mielessään, persoonallisen puhtauden ja miehuuden tunteesta, joka teki hänen voimansa ja terveytensä entistäänkin varmemmaksi ja sai koko hänen olemuksensa säteilemään ruumiillista hyvinvointia.

Eräänä iltana hän meni teatteriin sokeasti toivoen, että näkisi hänet, ja kuinka ollakaan, hän näki hänet kurkistellessaan toiselta riviltä. Hän näki hänen tulevan käytävää Arthurin ja erään nuorukaisen seurassa. Nuorukaisella oli tuuhea leikkotukka ja silmälasit, ja hänen näkemisensä herätti Martinissa epäluuloa ja mustasukkaisuutta. Hän näki tytön istuutuvan permannon etualalle, ja sinä iltana hän näki tuskin muuta kuin hänet, parin hentoja valkeita olkapäitä ja tuuhean kullankellertävän tukan. Mutta olipa toisia, jotka näkivät, ja kun hän silloin tällöin katsahti ympärilleen, hän huomasi kaksi nuorta tyttöä, jotka monen penkkirivin päästä takaa päin vilkuilivat häneen hymyillen ja rohkein silmäyksin. Hän ei ollut koskaan ollut hävytön. Hänen luonteensa mukaista ei ollut jaella rukkasia. Entisinä aikoina hän olisi hymyillyt vastaan ja mennyt vieläkin pitemmälle kiihottaen heitä. Mutta nyt oli toisin. Hän hymyili kyllä, mutta katsoi sitten pois ja kartteli heidän katseitaan. Mutta sittenkin hän yhä uudestaan kohtasi tyttöjen hymyn ja katseen, kun oli jo kokonaan unohtanut heidät. Hän ei kuitenkaan voinut muuttaa itseänsä kokonaan yhtenä ainoana päivänä, ei hän myöskään voinut hillitä luonteensa synnynnäistä ystävällisyyttä, ja niin hän hymyili noille tytöille vastaan pelkästä ihmisrakkaudesta. Se ei ollut hänelle mitään uutta. Hän tiesi, että he kurkottelivat häntä kohden naisellisine toiveinensa. Mutta itse hän oli muuttunut. Tuolla alhaalla permannolla istui se ainoa nainen maailmassa, joka oli niin toisenlainen, niin hirvittävän toisenlainen, kuin nuo hänen luokkaansa kuuluvat tytöt, että hän saattoi vain sääliä ja surkutella heitä. Hän toivoi sydämestään, että he voisivat edes pikkuisen omistaa hänen hyvyydestään ja ihanuudestaan. Eikä hän koko maailman hinnasta saattaisi loukata heitä sen vuoksi, että he olivat koettaneet mielistellä häntä. Se ei kyllä häntä imarrellut; hän päinvastoin hieman häpesi omaa alhaisuuttaan salliessaan sen tapahtua. Mutta hän tiesi, että jos hän kuuluisi Ruthin luokkaan, eivät nuo tytöt koskaan olisi tehneet hänelle tuollaisia tarjouksia, ja heidän jokaisessa silmäyksessään hän tunsi oman luokkansa kiskovan häntä alas.

Hän jätti paikkansa, ennen kuin esirippu laskeutui viimeisen näytöksen jälkeen, toivoen näkevänsä hänet, kun hän menisi ohi. Ulkona käytävällä oli aina runsaasti väkeä, ja hän saattaisi painaa hattunsa silmilleen ja piiloutua toisten taakse, ettei Ruth häntä näkisi. Ensimmäisten joukossa hän tunkeutui ulos, mutta tuskin hän oli pysähtynyt käytävän reunalle, kun ne kaksi tyttöä ilmestyi. Hän tiesi, että he etsivät häntä, ja sinä hetkenä hän tahtoi kirota olemuksessaan sitä, joka veti naisia häneen. Pujotellen käytävää he joutuivat lähelle häntä, ja hän huomasi, että he olivat hänet huomanneet. He hidastivat käyntiään ja tunkeutuivat ihmisvirrassa aivan hänen luokseen. Toinen heistä tönäisi häntä ja esiintyi kuin olisi nähnyt hänet vasta ensimmäisen kerran. Tämä oli pitkä, hento ja tumma tyttö, jolla oli mustat ilkamoivat silmät. He hymyilivät hänelle, ja hän hymyili heille vastaan.

"Hei vaan!" hän äännähti.

Se tuli aivan vaistomaisesti. Hän oli sanonut sen niin monesti ennen ja erilaisissa tilanteissa ensi kerran kohdatessaan. Hänen luonteessaan kertakaikkiaan oli tuo hellä ja säälivä piirre, ja sen vuoksi hän ei voinut tehdä sen vähempää. Mustasilmäinen tyttö hymyili kiitollisena, tervehti ja teki eleitä pysähtyäkseen, samalla kun hänen toverinsa pisti kätensä hänen kasivarrelleen ja nauraa kikattaen näytti myös tahtovan pysähtyä. Ajatus välähti hänen mielessänsä. Ei kävisi mitenkään päinsä, että Ruth tulisi ja saisi nähdä hänen puhelevan näiden kanssa. Luonnollista oli siis, että hän pyörähti sen mustasilmäisen rinnalle ja alkoi astella heidän mukanaan. Hänen esiintymisessään ei ollut mitään kömpelyyttä eikä jäykkää äänettömyyttä. Täällä hän oli kotonaan, lasketteli sukkeluuksia ja käytti katukieltä kuin mestari, kuten aina aloitettaessa tällaisia lyhytikäisiä tuttavuuksia. Kadun kulmassa, jossa ihmisvirta oli vilkkain, hän äkkiä erosi joukosta mennäkseen yli kadun. Mutta mustasilmäinen tarttui hänen käsivarteensa seuraten häntä, veti toverinsa mukanaan ja huudahti:

"Odota Bill! Mihinkä sinulla on kiire? Et suinkaan sinä nyt aio karata tuolla tavalla ja jättää meitä tähän?"

Hän pysähtyi nauraen ja kääntyi heihin päin. Heidän olkainsa yli hän saattoi nähdä ihmisjoukon soluvan katulyhdyn alitse. Ei ollut niin valoisa siinä, missä hän seisoi, ja täältä hän saattaisi katsella häntä huomaamatta, kun hän kulkisi ohi. Varmaan hän tästä menisi, koska hänen kotinsa oli täällä päin.

"Mikä hänen nimensä on?" hän kysyi kikattavalta tytöltä nyökäten mustasilmäiseen.

"Kysykää häneltä", kuului tirskuva vastaus.

"No, mikä se on?" hän kysyi mustasilmäiseltä.

"Ethän ole itsekään sanonut, mikä sinun nimesi on", väitti tyttö vastaan.

"Ethän sinä ole kysynytkään", hymyli Martin. "Sitä paitsi, sinä arvasit aivan oikein ensi yrityksellä. Se on Bill."

"Äs, älä siinä lörpöttele!" Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin kiihkeästi ja vaativasti. "Mikä se on, puhu totta?"

Hän katsahti taaskin. Kaikki, mitä naiseen on kehittynyt siitä asti kuin nainen ensi kerran ilmestyi, kuvastui hänen katseestansa. Martin punnitsi häntä huolellisesti tietäen, että rohkea tyttö muuttuisi ujoksi ja kainoksi, jos hän puolestansa alkaisi hyökkäyksen, mutta oli aina valmis muuttamaan menettelytapoja, jos hän esiintyisi välinpitämättömänä. Ja hän oli myös inhimillinen tuntien tytön vetovoiman, samalla kun hänen itserakkautensa oli hyvillään tytön ihastuneesta imartelusta. Oh, hän tunsi heidät kaikki, tunsi kaikki alusta loppuun. He olivat hyviä tyttöjä sen arvion mukaan, mitä heidän luokassaan käytettiin, jossa sai tehdä raskasta työtä laihasta palkasta ja myydä itsensä keventääkseen elämäänsä, ja siksi he kiihkeästi halusivat siepata edes pikkuisen niitä onnen muruja, joita nykyhetkenä voisi löytää, koska tulevaisuus oli epävarmaa: joko puutetta ja kurjuutta ja lakkaamatonta raatamista tai vieläkin viheliäisempää, joka kestäisi vähemmän aikaa, mutta tuottaisi paremman palkan.

"Bill", vastasi Martin päätänsä nyökäten. "Aivan varmaan, Pete Bill, eikä mikään muu."

"Onko se varmasti totta?" tiedusteli tyttö.

"Ei hän ole mikään Bill", väitti toinen tyttö.

"Mistä sen tiedät?" hymähti Martin. "Sinä et ole koskaan ennen minua nähnyt."

"Ei ole tarpeenkaan, tietäähän sen muutenkin, että valehtelet", iski tyttö vastaan.

"Sano nyt oikein, Bill, mikä se on", pyyteli mustasilmäinen. "Bill on kyllä hyvä", tunnusti Martin.

Tyttö tarttui hänen käsivarteensa ja pudisteli häntä leikitellen. "Minä tiedän, että sinä valehtelet, mutta siitä huolimatta sinä näytät minusta hyvin kiltiltä."

Martin tarttui ojennettuun käteen ja tunsi kämmenessä vanhat, tutut merkit.

"Koska sinä olet eronnut säilyketehtaasta?" hän kysyi. "Mistä sinä tiedät?" ja "sinähän olet ajatustenlukija!" tirskuivat tytöt.

Ja hänen siinä puhuessaan tyhmyyksiä ja kaksimielisiä sukkeluuksia kohosi hänen sielunsa silmäin eteen kuva kirjastosta monine täysine hyllyineen, joille oli koottu kaikkien aikakausien viisaus. Hän hymyili katkerasti miettiessään tuon ajatuksen sopimattomuutta tähän tilanteeseen, ja epäilykset täyttivät hänen mielensä. Mutta sisäisen näyn ja hetken hulluttelun välitse hän tarkasteli teatterista soluvaa ihmisvirtaa. Ja silloin hän näki hänet Arthurin ja silmälasiniekka herran välissä, ja sydän tuntui äkkiä pysähtyvän. Hän oli odottanut kauan tätä hetkeä. Hänellä oli aikaa tarkastaa sitä kevyttä untuvaista laitetta, joka kätki verhoonsa hänen kuningatar-päänsä, hänen vaipalla verhotun vartalonsa ihastuttavia ääriviivoja, hänen askeltensa joustavuutta ja kättä, joka kannatti hameenliepeitä. Sitten hän oli kadonnut, ja Martin tuijotti näitä kahta säilyketehtaan tyttöä, jotka olivat tahtoneet esiintyä hienosti ja pukeutuneet koreankirjaviin hepeneisiin, huomasi heidän surulliset yrityksensä koettaa esiintyä puhtaina ja sievinä, heidän halpahintaiset kankaansa ja nauhansa ja halvat sormukset heidän sormissaan. Hän tunsi puristuksen käsivarressaan ja kuuli äänen sanovan:

"Herää, Bill! Mikä sinua vaivaa?" "Mitä sinä sanoit?" hän kysyi.

"Oh, en mitään", hymähti mustasilmäinen niskojansa nakaten. "Minä vain ajattelin…" "Mitä niin?"

"No, minä vain meinasin, että olisi hurjan lystiä, jos sinä löytäisit, jos sinä löytäisit jonkun miesystävän… hänelle (toveriaan osoittaen), ja me voisimme mennä juomaan jäätelösoodaa johonkin, tai kahvia tai mitä vain."

Martinin valtasi äkkiä ellottava tunne. Siirtyminen Ruthista tähän oli ollut liian äkillinen. Aivan tuon tytön kiiluvan ja rohkean katseen vieressä hän näki Ruthin kirkkaat, loistavat silmät, jotka katselivat häntä kuin pyhimys puhtauden pohjattomista syvyyksistä. Ja hän tunsi sisäisen voimansa kasvavan. Hän oli parempi kuin tällä hetkellä näytti. Elämä merkitsee enemmän hänelle kuin noille tytöille, joiden ajatus ei ulottunut jäätelöä ja miesystävää kauemmaksi. Hän muisti, että hän aina oli viettänyt salattua elämää ajatuksissaan. Näitä ajatuksia hän olisi tahtonut jakaa toisillekin, mutta ei ollut löytänyt ainoatakaan naista, joka olisi voinut häntä ymmärtää, eikä miestäkään. Joskus hän oli vakavasti yrittänyt, mutta oli vain hämmästyttänyt kuulijoitaan. Koska hänen ajatuksensa olivat heille liian korkeat, hän päätteli, oli hän itsekin heidän yläpuolellaan. Hän tunsi voimiensa uhkuvan täyteläisinä ja puristi kätensä nyrkkiin. Jos elämä merkitsi enemmän hänelle, täytyi myös hänen vaatia elämältä enemmän, mutta ei hän voinut toivoa mitään tällaisessa seurassa. Nuo ujostelemattomat, mustat silmät eivät voineet mitään tarjota. Hän tiesi niiden kuvastamat ajatukset — jäätelöä tai jotakin muuta. Mutta nuo pyhimyssilmät niiden rinnalla, ne tarjosivat kaikkea, mitä hän saattoi uneksiakaan ja enemmänkin kuin osasi arvata. Ne tarjosivat kirjoja ja taidetta, kauneutta ja rauhaa ja kaikkea sitä suloa ja loistoa, joka kuului korkeampaan elämään. Hän tunsi noiden mustien silmien taakse kätkeytyvän ajatuksenjuoksun. Se oli kuin kello. Hän saattoi tarkastaa, miten jokainen ratas kiersi. Niiden päämääränä olivat alhaiset huvit, ahtaat kuin hauta, joita seurasi ilkeys ja ellotus ja joiden loppu olisi hauta. Mutta nuo pyhimyssilmät kuvastivat jotakin salaperäistä, jotakin ihmeellistä ja käsittämätöntä, kuvastivat ikuista elämää. Hän oli nähnyt vilahduksia hänen sielustaan ja samalla myös omasta sielustaan. "Suunnitelmassa on, valitettavasti, yksi virhe", hän virkahti ääneen. "Minun täytyy mennä muualle."

Pettymys kuvastui tytön silmistä.

"Mennä hoitamaan sairasta ystävää, niinkö?" pilkkasi tyttö.

"Ei, rehellisesti sanoen — —" sammalsi Martin, "kohtaus erään tytön kanssa."

"Ethän vain aio pettää minua?" kysyi tyttö vakavasti.

Martin katsoi häntä suoraan silmiin ja vastasi: "Se on aivan totta. Mutta miksi emme voisi tavata joskus toiste? Sinä et ole vielä sanonut minulle nimeäsi. Ja missä sinä asut?"

"Lizzie", vastasi tyttö heltyen, ja puristaen hänen kättään hän painautui Martin Edeniä vasten. "Lizzie Connolly, ja minä asun Viidennen Avenuen ja Torikadun kulmassa."

Martin jutteli vielä muutaman minuutin, ennen kuin sanoi hyvästinsä. Hän ei mennyt suoraan kotiin; ja erään puun alla, jossa hän usein suoritti vahtipalvelustaan, hän tuijotti ikkunaan ja mutisi: "Se kohtaus oli sinun kanssani, Ruth. Minä en voi tuhlata aikaani muille."