Читать книгу Martin Eden - Jack London - Страница 4

Sisällysluettelo

Tulo ruokasaliin oli kiduttava kuin painajainen. Päästä eteenpäin kaikkien noitten estävien esineitten välitse tuntui aivan mahdottomalta, ja ihmekö siis, että täytyi hidastella ja aivan kokonaankin pysähtyä silloin tällöin. Mutta vihdoin se oli onnistunut, ja nyt hän istui Hänen rinnallaan. Haarukkain ja veitsien komeus pelotti häntä. Niiden säteilyyn tuntui sisältyvän omituisia vaaroja, ja siksi hän tuijotti niihin kuin noiduttuna, kunnes niiden loiste muodosti taustan, jota vastaan kuvastuivat harhanäkyinä hänen toverinsa syöden suolaista häränlihaa sormilla ja tuppipuukoilla tai pistellen sakeaa hernerokkaa suoraan kattilasta kömpelöillä ja tummuneilla rautalusikoilla. Nenässään hän tunsi eltaantuneen lihan hajun ja syömistä säesti laivan liitosten natina, laipioitten valitus ja syöjien suun maiskutus. Hän katseli tuota toimitusta, ja hänestä he olivat kuin sikoja. Mutta hänpä tahtoikin pitää varansa. Hänen suunsa ei maiskuttaisi, sitä hän ei tahtonut hetkeksikään unohtaa.

Hän katsahti ympäri pöytää. Häntä vastapäätä oli Arthur ja Arthurin veli, Norman. He ovat tuon tytön veljiä, hän selitti itsellensä, ja hänen sydämensä lämpeni heitä kohtaan. Kuinka he rakastivatkaan toisiansa, nämä tämän perheen jäsenet! Välähdyksenä muistui mieleen, miten äiti ja tytär olivat kohdanneet toisensa, tervehdyssuudelma, ja kuinka he sitten kädet toistensa vyötäröllä olivat tulleet häntä vastaan. Hänen maailmassaan ei saanut hellyys sillä tavalla ilmetä lasten ja vanhempien välillä. Se oli ilmestys siitä toisesta maailmasta, joka oli hyvin korkealla hänen maailmansa yläpuolella. Tuo oli kauneinta, mitä hän siitä toisesta maailmasta oli saanut välähdyksenä nähdä. Ajatellessaan sitä hän liikuttui syvästi, ja hänen sydämensä suli osaaottavasta hellyydestä. Hän oli himoinnut menehtyäkseen rakkautta koko elämänsä. Hänen syvin luonteensa vaati rakkautta. Se oli koko hänen olemuksensa elämisen ehto. Hänen oli kuitenkin täytynyt elää ilman sitä, ja siksi hän aikaa myöten oli kovettunut. Hän ei kyllä ollut tiennyt, että hän tarvitsi rakkautta. Ei hän sitä nytkään tiennyt. Hän aavisti sen olemassaolon vain sen ilmenemismuodoista ja ajatteli, että se oli jotakin suloista, korkeaa ja suurenmoista.

Hän oli iloinen, ettei herra Morse ollut kotona. Hänen oli jo kyllin vaikeata tutustua tyttöön, hänen äitiinsä ja veljeensä Normaniin. Arthuria hän tunsi jo ennestään jonkin verran. Isä olisi hänelle ollut liikaa, sen hän tajusi. Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ollut askarrellut näin kovasti. Ankarinkin ponnistus oli lapsen leikkiä tämän rinnalla. Pienet hikikarpalot kohosivat hänen otsalleen, ja hänen paitansa oli märkänä hiestä, koska hänen täytyi niin ankarasti ponnistella voidakseen suorittaa niin monta outoa asiaa yhtaikaa. Hänen tuli syödä aivan toisin kuin koskaan ennen, käsitellä outoja esineitä, vilkuilla salaa ympärilleen huomatakseen, kuinka hänen tuli kussakin eri tapauksessa menetellä, ottaa vastaan, järjestellä ja luokitella eri vaikutelmat, jotka tulvien täyttivät hänen mielensä. Samanaikaisesti hän tunsi sydämessään kiihkeää kaihoa ja hellyyttä vierustoveriaan kohtaan. Se täytti hänen olemuksensa oudolla, tuskaisella levottomuudella, saiko hän antaa valtaa jäytävälle halulleen kulkea niitä teitä, joita hän kulki. Samalla hänen mielessään askartelivat suloiset toiveet ja epämääräiset suunnitelmat, kuinka saavuttaa hänet. Kun hän siis katsahti Normaniin tai johonkin muuhun saadaksensa tietää, mitä haarukkaa hänen missäkin tapauksessa oli käytettävä, valtasivat tuon henkilön olemus ja ilmeet hänet niin kokonaan, että hän koetti vaistomaisesti jäljitellä niitä, varsinkin sitä tapaa, millä he suhtautuivat tyttöön. Edelleen hänen täytyi keskustella, kuunnella, mitä hänelle sanottiin, tarkata toisten vastauksia ja vastata itsekin, vaikka kieli tuntui lamaantuneelta, niin että oli vaikeata saada mitään sanotuksi. Ja jotta hänen hämminkinsä olisi täydellinen, oli siellä vielä palvelija, joka lakkaamatta uhkasi häntä hiipien äänettömästi hänen taaksensa, kamala sfinksi, joka esitti hänelle arvoituksiansa vaatien niihin vastauksen silmänräpäyksessä. Koko aterian ajan hän kauhulla ajatteli sormikulhoja. Lakkaamatta ja itsepintaisesti palasi ajatus niihin, milloin ne tuotaisiin esille ja mitä niillä tehtäisiin. Hän luuli joskus kuulleensa puhuttavan sellaisistakin esineistä, ja ennemmin tai myöhemmin lähinnä seuraavan viiden minuutin kuluessa ne ilmestyisivät käytettäviksi, istuihan hän pöydässä ylhäisessä seurassa, joka käytti niitä ja — ah, hän käyttäisi niitä myös itse. Mutta ensimmäisenä ja viimeisenä hänen ajatuksissansa oli kysymys, kuinka hänen tuli suhtautua näihin ihmisiin. Kuinka hänen tuli käyttäytyä heitä kohtaan? Levottomana ja tuskaisena hän koetti lakkaamatta ratkaista tätä probleemia. Arka pelko kuiskasi hänelle, että hän tahtoi näytellä erityistä osaa, ja vielä arempi pelko vakuutti hänelle, ettei hän onnistuisi esittäessään sellaista, johon hän ei ollut tottunut ja joka ei ollut hänen luonteensa mukaista, ja että hän siten tekisi vain narrin itsestään. Päivällisen alkuosan aikana, jolloin hän näin taisteli itsensä kanssa, hän oli hyvin vaitelias. Hän ei tiennyt, että hän siten teki Arthurin valehtelijaksi, koska tämä oli edellisenä päivänä sanonut sisarellensa, että hän toisi villin ihmisen heille päivälliselle, mutta heidän ei ollenkaan tarvitsisi pelätä, koska he huomaisivat, että hän oli sangen mielenkiintoinen villi. Martin Eden ei olisi voinut kuvitella, että tytön veli olisi voinut tehdä itsensä syypääksi sellaiseen petokseen, varsinkaan sen jälkeen, kun hän oli pelastanut tuon samaisen veljen sangen epämieluisasta tilanteesta. Niin hän istui pöydässä hämillään oman mahdottomuutensa vuoksi, mutta samalla ihastuneena kaikkeen siihen, mitä tapahtui hänen ympärillänsä. Ensi kertaa hän tajusi, että syöminen oli jotakin muuta kuin ruumiin luonnollisten vaatimusten tyydyttämistä. Hän ei kiinnittänyt huomiotansa siihen, mitä hän söi. Se oli vain ruokaa. Hänen kauneuden kaipuunsa ja rakkautensa vietti juhlaa tässä seurassa, jossa syöminenkin oli esteettinen toimitus. Se oli myös henkistä askartelua. Hänen aistinsa olivat kiihottuneet. Hän kuuli lausuttavan sanoja, jotka olivat hänelle merkityksettömiä, ja toisia, joita oli nähnyt vain kirjoissa ja joita ei kukaan hänen tuttavapiirissään osannut oikein lausua. Kun hän kuuli näiden sanojen huolettomasti kirpoilevan tämän merkillisen perheen, tytön perheen, huulilta, hän värisi ihastuksesta ja mielihyvästä. Kaikki kaukainen, kaunis ja korkea, josta kirjoissa puhuttiin, näytti toteutuvan tosielämässä. Hän oli siinä ihmeellisessä ja autuaallisessa tilassa, jolloin ihminen näkee kauneimpien unelmiensa kumpuavan esille mielikuvituksen salaperäisiltä mailta ja muodostuvan eläväksi todellisuudeksi.

Koskaan hän ei ollut ollut tällaisessa tilanteessa, missä hänen vaistomaisesti täytyi vetäytyä taka-alalle kuunnellen, havaintoja tehden ja vastaillen yksikantaan, kun oli pakko "kyllä, neiti" ja "ei, neiti" tai "kyllä, rouva" ja "ei, rouva". Hän hillitsi merimiesvaistojansa ja tottumuksiansa voidakseen vastata hänen veljelleen "kyllä, herra", tai "ei, herra". Ellei hän niin tekisi, käyttäytyisi hän sopimattomasti ja tunnustaisi alemmuutensa, mikä ei mitenkään kävisi päinsä, mikäli hän tahtoi valloittaa tytön. Hänen tuli pitää huolta omasta arvostaan. "Niin totta kuin elän", hän huudahti mielessään, "minä olen yhtä hyvä kuin hekin, ja jos he tietävät paljon sellaista, mitä minä en tiedä, voin minä puolestani opettaa heille yhtä ja toista, ja niin ollen olemme tasaveroiset!" Kun seuraavassa hetkessä tyttö tai hänen äitinsä häntä puhutellessaan sanoi "herra Eden" unohti hän kapinallisen ylpeytensä ja punastui ja lämpeni mielihyvästä. Hän oli sivistynyt ihminen — sellainen hän juuri oli — ja söi päivällistä rinnatusten ihmisten kanssa, jollaisista hän oli lukenut kirjoista. Itsekin hän oli kertomuksen aiheena ja ponnisteli läpi paksujen teosten sivujen.

Mutta samalla kun hän teki Arthurin arvostelun valheeksi ja esiintyi lauhkeana lampaana villin ihmisen asemasta, hän mietti päänsä puhki, kuinka hänen tuli käyttäytyä. Hän ei suinkaan ollut mikään lauhkea lammas, ja toisen viulun soittaminen ei ollenkaan soveltunut hänen korkealentoiselle luonteellensa. Hän puhui vain silloin, kun täytyi, ja tällöin hänen puheensa muistutti hänen käyntiänsä ruokapöytään. Syntyi pysähdyksiä ja vaikenemisia, kun hän koetti kaiken maailman kieliä käsittävästä sanavarastostaan etsiä ne sanat, joiden luuli soveltuvan, vaikkakin pelkäsi, ettei osaisi niitä lausua virheettömästi, samalla hän karttoi vaikeasti ymmärrettäviä tai karkeita sanoja. Mutta koko ajan häntä kiusasi tunne, että tämä varovaisuus teki hänestä tyhmyrin ja ettei hän voinut sanoa juuri sitä, mitä tahtoi. Hänen vapaudenrakkautensa soti tällaista teennäisyyttä vastaan yhtä paljon, kuin kova kaulus kiusasi hänen niskaansa. Hän tiesi sitä paitsi, ettei hän voisi pitemmän päälle jatkaa samalla tavalla. Hänen luonnettaan hallitsivat voimakkaat ajatukset ja tunteet, ja hänen luova henkensä oli sekä itsepäinen että intoisa. Nyt oli äkkiä hänen mieleensä tullut niin paljon ajatuksia ja tunteita, joille tuli sinä hetkenä keksiä muoto ja ilmaisutapa, että hän unohti itsensä ja paikan, missä oli, ja vanhat sanat, puheen alkutekijät, jotka hän tunsi, kohosivat mieleen.

Kerran kun hän tahtoi sanoa palvelijalle, ettei hän tahtonut enää sitä, mitä tämä hänelle tarjosi, hän virkahti lyhyesti ja mahtipontisesti: "Olen täysi!"

Silmänräpäyksessä kaikki vaikenivat häneen tuijottaen, ja palvelija hymyili salaa huvitettuna, mutta hän toivoi häpeissänsä, että maa nielaisisi hänet. Pian hän kuitenkin voitti itsensä.

"Se on kanakkilainen tapa lopettaa", hän selitti, "ja merkitsee samaa kuin 'kiitos'. Se on vain lyhyt ja käskevä lausua."

Hän näki tytön uteliaana katselevan hänen käsiänsä, ja koska hän oli alkanut selitellä, hän virkahti:

"Minä olen juuri kulkenut rannikkoa muutamalla valtameren postihöyryllä. Se oli myöhästynyt, ja kiertäessämme Puget Soundin satamissa me teimme työtä kuin neekerit purkaessamme tavaroita, kaikenlaista rihkamaa, — jos ymmärrätte, mitä sellainen on. Siinä tohinassa minä haavoitin käteni."

"Oh, en minä sillä katsonut", kiiruhti tyttö selittämään. "Teidän kätenne tuntuivat minusta liian pieniltä vartaloon verraten."

Vieraan posket karahtivat punaisiksi ja korvat kuumenivat. Hänestä tuntui, että toinenkin hänen suurista virheistään oli paljastettu.

"Niin", hän sanoi kuin anteeksi pyydellen, "ehkeivät ne sukuuni katsoen ole kyllin suuret. Käyttäessäni hartiavoimia voin kyllä iskeä nyrkilläni muulin kuoliaaksi. Ne ovat liian voimakkaat, mutta jos minä ruhjon jonkun kallon, ruhjoutuvat myös minun nyrkkini."

Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen siihen, mitä oli sanonut. Hän oli päinvastoin suuttunut itsellensä. Hän oli päästänyt kielensä siteet ja puhui asioista, jotka eivät olleet kauniita.

"Oli urhoollisesti tehty, että autoitte Arthuria sillä tavalla — te, joka olitte aivan vieras", sanoi tyttö hienotunteisesti huomatessaan hänen hämmennyksensä, vaikka ei voinutkaan ymmärtää syytä siihen.

Vieras puolestaan tajusi, mitä tyttö oli tehnyt hänen hyväkseen, ja lämmin kiitollisuuden laine tulvi läpi hänen olemuksensa, niin että hän kokonaan unohti liian puheliaan kielensä.

"Eihän se ollut kerrassaan mitään", hän virkahti. "Sen olisi kuka hyvänsä toisen puolesta tehnyt. Se roikaleitten sakki oli ojennusta vailla, mutta Arthur ei ollut tottunut nutistamaan niitä. He kävivät kiinni häneen ja minä hyökkäsin heidän kimppuunsa ja löylytin heitä vähän. Siinä mylläkässä he purivat kättäni. Mutta en minä kuitenkaan mistään hinnasta olisi jättänyt sitä tekemättä. Kun minä näin…"

Hän vaikeni äkkiä masentuneena omasta turmeltuneisuudestaan ja viheliäisyydestään, sillä se teki hänet mahdottomaksi hengittämään samaa ilmaa, jota tyttö hengitti. Ja kun Arthur vielä kerran alkoi selittää seikkailuaan juopuneitten roistojen kanssa ja kuinka Martin Eden oli hyökännyt niiden kimppuun ja pelastanut hänet, istui tuo mies otsa rypyssä mietiskellen, millainen tomppeli hän oli ollut, ja koettaen yhä tarmokkaammin ratkaista probleemia, miten hänen tulisi käyttäytyä näiden ihmisten seurassa. Luonnollisesti hän ei vielä ollut päässyt pitkälle. Hän oli eri heimoa kuin he eikä osannut edes puhua heidän mongerrustaan, kuten hän mielessään päätteli. Hän ei voinut teeskennellä olevansa heidän vertaisensa. Aikanansa naamio putoaisi pois, ja sitä paitsi naamarissa esiintyminen oli hänen luonteellensa kokonaan vierasta. Hänen sydämessään ei ollut tilaa vilpille eikä petokselle. Tapahtukoon mitä tahansa, hänen täytyi olla tosi. Vielä hän ei kyennyt puhumaan heidän kieltänsä, mutta sekin aika kerran tulisi, siitä hän oli vakuuttunut. Ennen sitäkin hänen täytyisi puhua, mutta hänen tuli käyttää omaa kieltään, tietysti hieman hillittynä, ettei kovin heitä hämmästyttäisi ja että he voisivat häntä käsittää. Sen vuoksi hän ei tahtonut teeskennellä, eikä äänettömyydellä luulotella tietävänsä asioita, joita ei tiennyt. Kun hän siis oli tämän päätöksensä tehnyt, ja veljekset puhuessaan yliopiston asioista usein käyttivät sanaa "trig", hän kysyi:

"Mitä on trig?"

"Trigonometria", vastasi Norman. "Korkeampi muoto matikkaa."

"Ja mitä matikka sitten on?" kuului seuraava kysymys, joka veti Normanin suun hymyyn.

"Matematikkaa — aritmetiikkaa", oli vastaus.

Martin Eden nyökkäsi. Vilahdukselta hän oli saanut silmätä tiedon ilmeisesti rajattomia näköaloja. Se, mitä hän näki, sai määrätyn muodon. Hänen harvinainen mielikuvituksensa antoi ajatuskuville todellisen, käsitettävän muodon. Hänen aivojensa sulatuskammioissa trigonometria ja matematiikka ja koko se tiedon laaja kenttä, jota ne tarkoittavat, muuttui tavallansa äärettömäksi maisemaksi. Ne näköalat, joita hän silmäsi, olivat täynnä suloista vihreyttä ja ihania metsäpylväkkeitä, jotka lempeästi loistivat tai välähtelivät lukemattomien salamain risteillessä. Taka-alalla katosivat yksityiskohdat purppuraiseen usvaan, mutta tuon usvan takana, sen hän tiesi, alkoi tuntemattoman salaperäinen viehätys, joka houkutteli ihmeellisiin seikkailuihin. Se juovutti häntä kuin viini. Tässä oli jotakin, johon kannatti tarttua, oli koko maailma valloitettavana; ja samalla hänen olemuksensa syvyyksistä nousi ajatus valloituksesta, jolla voittaisi hänet, tuon liljanvalkoisen henkiolennon, joka istui hänen vierellään.

Tämän loistavan näyn turmeli Arthur, joka koko illan oli koettanut saada hänestä villi-ihmisen esille. Martin Eden muisti päätöksensä. Ensi kertaa hän muuttui omaksi itseksensä, aluksi tosin arkana ja mietiskelevänä, mutta pian hän kuitenkin unohti kaiken luomisen riemussa ja kuvasi elämää sellaisena kuin sen tunsi kuulijainsa silmäin eteen. Hän oli kuulunut salakuljetuslaivan, Halcyonin, miehistöön silloin, kun tullialukset pakottivat sen antautumaan. Hän katseli avoimin silmin ja osasi kertoa, mitä näki. Hän maalasi heidän silmäinsä eteen kuohuvan meren sekä ne laivat ja ihmiset, jotka siellä taistelivat. Hänen mielikuvituksensa voima valtasi heidät niin, että he tarkastelivat hänen silmillänsä kaikkea, mitä hän itse oli nähnyt. Taiteilijan vaistolla hän valitsi yksityiskohtia, maalasi elämästä kuvia, joissa valo ja värit loistivat ja hehkuivat, sovitti tapaukset yhteen niin, että kuulijat seurasivat ihastuneina hänen korutonta kaunopuheisuuttansa. Joskus hänen kertomuksensa vilkkaus ja omituiset lauseparret hämmästyttivät heitä, mutta kauneus seurasi aina kauhun kantapäillä ja huumori loi lievitystä murheellisiin tarinoihin, kun hän kuvasi merimiehen omituisia aatemaailmoja ja elämänkäsitystä.

Ja hänen puhuessaan katseli tyttö häntä hämmästynein silmin. Kertojan innostus lämmitti häntä. Hän ihmetteli, oliko hän ollut kylmä koko elämänsä ajan. Hänen teki mielensä nojautua tähän hehkuvaan, säkenöivään mieheen, joka oli kuin tulivuori uhkuen voimaa, terveyttä ja tarmoa. Hänestä tuntui, että hänen täytyy nojata häneen, ja vain vaivoin hän pystyi vastustamaan mielitekoaan. Mutta sitten tulvahti mieleen toinen tunne, joka työnsi häntä pois tuosta miehestä. Häntä karkoittivat nuo haavaiset kädet, jotka olivat niin tahraantuneet, että elämän loka oli syöpynyt lihaan asti, tuo kauluksen hieroma punainen juova niskassa ja nuo pullistelevat lihakset. Hänen karkeutensa pelotti häntä. Kertojan hiomaton puhetapa loukkasi hänen korvaansa, jokainen karkea piirre hänen elämässään tahrasi tytön sielua. Mutta lakkaamatta palasi tuo hänen puoleensa vetävä tunne, kunnes hän ajatteli, että tuo mies on paha, koska hänellä oli niin suuri valta häneen. Kaikki, mikä hänen mielessään oli syvimpään juurtunut, alkoi horjua. Tuon miehen jutut ja seikkailut tuntuivat hävittävän kaikki sovinnaisuuden rajat. Kun saattoi noin huolettomasti kohdata vaaroja ja nauraa kaikelle, ei elämä enää ollut vakavaa ponnistelua ja vaivaa, vaan pelkkää leikkiä, jonka voi kääntää ylösalaisin ja josta saattoi huolettomasti nauttia tai heittää menemään. "Leiki siis!" kaikui huuto hänen olemuksensa läpi. "Nojaa häneen, jos niin tahdot, ja kiedo kätesi hänen kaulaansa!" Hänen teki mielensä parahtaa näiden ajatusten hurjuutta, ja turhaan hän vetosi omaan puhtauteensa ja hienoon sivistykseensä asettaen kaiken sen, mitä hän oli, kaikkea sitä vastaan, mitä tuo toinen ei ollut. Hän katsahti ympärilleen ja näki toisten suunniltaan ihastuksesta tuijottavan tuota miestä, ja hän olisi tuntenut asemansa toivottomaksi, ellei olisi havainnut kauhua äitinsä katseessa. Tuo mies, joka oli ilmestynyt synkimmästä pimeydestä, oli pahasta. Hänen äitinsä näki sen, ja hänen äitinsä oli oikeassa. Hänen tuli luottaa äitinsä tuomioon, kuten hän aina oli kaikissa asioissa tehnyt. Tuon miehen tuli ei enää lämmittänyt, pelko tuon miehen vuoksi ei enää ollut vaarallinen.

Myöhemmin päästyään pianon ääreen hän soitti hänelle osoittaaksensa, että kuilu heidän välillänsä oli syvä ja ylitsepääsemätön. Hänen musiikkinsa oli kuin haaste, jonka hän välinpitämättömästi oli heittänyt toiselle. Vieras tuijotti kauhistuneena häneen. Hänestä samoin kuin tytöstäkin tuntui, että kuilu laajeni heidän välillänsä, mutta nopeammin kuin se laajeni, kasvoi hänen halunsa voittaa hänet sittenkin. Mutta hänen tunteensa olivat liian voimakkaat ja vaativat, että hän olisi voinut istua ja tuijottaa eteensä avautuvaan kuiluun varsinkin, kun oli kuultavana musiikkia, jonka vaikutukselle hän oli erittäin altis. Se oli kuin päihdyttävää juomaa, joka kiihotti hänen tunteensa tuleen, huumaava aine, joka valtasi hänen mielikuvituksensa lennättäen häntä läpi avaruuksien tutkimusmatkalle. Se karkoitti kaikki surulliset asiat, täytti hänen sielunsa kauneudella, vapautti ajatuksen ja antoi unelmille siivet. Hän ei ymmärtänyt sitä musiikkia, jota tyttö esitti. Se oli aivan toista kuin tanssisaleissa tai räikyvät torvien säveleet, joita hän oli kuullut. Mutta kirjoista hän oli saanut jonkinlaisen aavistuksen siitä, ja hän uskoi hänen soittoonsa odotellen kärsivällisesti jokaista uutta aihetta tai rytminvaihdosta pahoitellen vain, että ne loppuivat niin lyhyeen. Tuskin hän oli ne tajunnut ja päästänyt mielikuvituksensa lentoon, kun ne vaihtuivat hänelle merkityksettömään sävelkeinuntaan, mielikuvitus lakkasi toimimasta, ja hän vaipui maan päälle takaisin.

Kerran hänen mieleensä tuli, että tuolla kaikella oli jokin tarkoitus häneen nähden. Hänestä tuntui, että hän oli tytölle vastenmielinen, ja koetti arvailla, mitä hänen kätensä hänelle koskettimilla puhuivat. Mutta sitten hän hylkäsi ajatuksen arvottomana ja mahdottomana ja antautui vapaasti nauttimaan musiikista. Entinen, ihastunut mieliala palasi. Hänen jalkansa eivät olleet enää multaa ja hänen ruumiinsa henkevöityi; hänen silmissään, vieläpä sielläkin, mihin katse ei ulottunut, loisti ihana valo; ja silloin kaikki hänen ympärillänsä katosi ja hän siirtyi kauaksi, jossa liiteli sen maailman yläpuolella, jota hän niin suuresti rakasti. Tunnettu ja tuntematon vietti yhtymäjuhlaa hänen unelmoivassa mielikuvituksessaan. Hän astui sisään oudoista porteista aurinkoisiin maihin, ja kierteli toreilla outojen kansojen joukossa, joita ei yksikään ihminen ole koskaan nähnyt. Hänen sieraimissaan oli maustesaarien lemu sellaisena, kuin hän oli sen tuntenut lämpiminä, tyyninä öinä merellä. Hän matkusti kohden eteläisiä seutuja, joissa päivät ovat pitkät ja polttavat, hän risteili turkoosimeren palmujen reunustamien saarien keskellä. Ajatuksen nopeudella nuo kuvat tulivat ja menivät. Jonakin hetkenä hän istui villihevosen selässä kiitäen satumaisesti valaistujen värikkäitten seutujen läpi, seuraavassa hetkessä hän taas tuijotti häikäisevän kuumuuden läpi kuolemanlaakson valkeisiin hautapatsaisiin tai souti jäätävänkylmää valtamerta, jossa suunnattomat jäävuoret säteilivät ja hohtivat auringonpaisteessa. Hän loikoili korallirannikoilla, joissa kookospähkinät riippuivat alas hiljaa lepattaviin aaltoihin. Vuosisatoja sitten haaksirikkoutuneen laivan ruho paloi sinisissä liekeissä ja sen valossa "hulat" hyppivät helisevien ukuleleittensa ja pärisevien rumpujensa säestyksellä villejä tanssejaan. Oli aisteja kiihottava troopillinen yö. Kauempana kuvastuivat tulivuoren ääriviivat taivasta vasten. Taivaalta pilkisti kalpea uusikuu ja Etelän risti oli painunut alas taivaan rannalle.

Hän oli kuin harppu. Kaikki se elämä, jota hän tunsi tai oli kuvitellut, muodosti sen kielet, sävelvirta oli se tuuli, joka pani nuo kielet väräjämään muistoja ja unelmia. Hän ei ainoastaan tuntenut. Tunne pukeutui selvään muotoon, väreihin ja sädeloistoon, ja mitä hänen ajatuksensa uskalsi kuvitella, se sai heti kuin taikavoimasta jalostuneen muodon. Entisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sulautuivat yhteen, ja hän liiteli yli avaran, lämpimän maailman läpi seikkailujen ja sankaritekojen tuon tytön luo, jonka hän voitti ja nosti hellästi käsivarsilleen, ja pakeni hänen kanssaan unelmiensa valtakuntaan.

Ja kun tyttö katsahti häneen olkansa yli, näki hän osan tuosta kaikesta hänen kasvoillansa. Nuo kasvot olivat muuttuneet suurine loistavine silmineen, jotka saattoivat tunkeutua sävelverhon läpi, näkivät sen takana elämän ihmeellisen sykinnän ja erottivat hengen suurenmoiset harhakuvat. Hän hämmästyi. Karkea, kompuroiva olento oli hävinnyt. Huonotekoiset vaatteet, sidotut kädet ja päivettyneet kasvot olivat jääneet, mutta ne olivat kuin vankilan ristikot, joiden takaa hän näki suuren sielun pilkistävän esiin äänetönnä ja vaieten, koska heikot huulet eivät voineet sitä puheessa ilmaista. Vain hetken välähdyksenä hän tämän näki, mutta sitten palasi todellisuus taas ja hän nauroi oikukkaille mielijohteillensa. Mutta vaikutus tuosta, mitä hän luuli huomanneensa, säilyi, ja kun tuli aika, jolloin vieraan oli lähdettävä, hän lainasi hänelle niteen Swinburnen ja Browningin teoksia, itsekin hän luki Browningia yliopistossa. Hänestä vieras näytti nuorelta pojalta änkyttäessään kiitoksensa, ja oli kuin äidillinen sääli olisi lämpimän laineen tavalla valahtanut hänen olemuksensa läpi. Hän ei muistanut tolvanaa, ei vangittua sielua eikä miestä, joka oli tuijottanut häneen miehuutensa voimassa ja ihastuttanut ja pelottanut häntä. Hän näki edessään vain pojan, joka pudisti hänen kättänsä kovalla kouralla, niin että hänestä tuntui, kuin hän oli pistänyt kätensä pähkinänrikkojaan.

"Tämä oli suurin hetki minun elämässäni. Nähkääs, minä en ole tottunut tällaiseen", änkytti poika. Hän katsahti avuttomana ympärilleen. "Tällaisia ihmisiä ja tällainen talo. Kaikki se on uutta minulle ja minä pidän siitä."

"Toivon, että tulette uudestaan", sanoi tyttö, kun vieras lausui jäähyväisiä hänen veljilleen.

Hän pisti hatun päähänsä, työntyi vitkastellen ulos ovesta ja oli kadonnut.

"No, mitä ajattelet hänestä?" kysyi Arthur.

"Hän on sangen mielenkiintoinen, toi tullessaan raikkaan tuulahduksen", vastasi sisar. "Kuinka vanha hän on?"

"Kaksikymmentä, melkein kaksikymmentä yksi. Minä kysyin häneltä tänä iltana. En luullut, että hän olisi niin nuori."

Ja minä olen kolme vuotta vanhempi, ajatteli sisar antaessaan veljelleen hyvänyönsuukon.