Читать книгу Savolainen soittaja - Kauppis-Heikki - Страница 3

Sisällysluettelo

Oli tuulinen syyspäivä. Hyttilän talon kartanolta lähti kaksi naista kävelemään sänkipellon pientaretta Heinäjärven luoteisen lahdelman suuntaan.

Edellä kulkeva nainen kantoi käsivarrellaan kapalossa nukkuvaa lasta ja toinen nainen suurta vaatemyttyä. Talon isäntä katsahti tupansa ikkunasta poistuvien naisten jälkeen ja kylmästi naurahtaen virkahti:

— Täytyipä sen viimeinkin lähteä taipaleelle.

Tämän hän sanoi osiksi ijäkkäälle vaimolleen, joka levottomana ja vesissä silmin puuhaili rukkinsa ympärillä.

Ilmaisten oman ajatuksensa sanoi vaimo nuhtelevasti:

— Olisit kieltänyt lähtemästä näin tuulisena päivänä. Nyt täytyy lapsi sylissä tarpoa vetisten niittyjen poikki. Huomiseksi olisi ehkä tyyntynyt ja päässyt veneellä.

— Vai kieltänyt, vastasi mies, kasvoilla suuttumuksen värähdys. —

Olisi ollut tyyniä päiviä mennä ennenkin, vaan eipäs ole mennyt.

— Lapsi on ollut kipeänä, huomautti vaimo.

— Mitä se meihin kuuluu, tokaisi mies.

Vaimon silmään herahti vesikarpalo, ja hän lausui moittivasti:

— Älä sano noin tylysti. Ajattelehan, että Kustaava on lähes kymmenen vuotta kärsivällisesti hoitanut veljeäsi ja tehnyt muutakin työtä. Nyt hän sai noin ikään lähteä. Ei se ole mikään ilo.

— Kenenkä on syy, sanoi mies, koettaen äänestään poistaa tylyyden vivahdukset. — Olisi tässä saanut olla heidän vihkimisensä edellä tehdyn sopimuksen mukaan ikänsä loppuun, jos ei ruvennut yksinäisiä lapsia latelemaan.

Vaimo jo vähän närkästyi entisen kälynsä puolesta:

— "Lapsia latelemaan"… Etkö sinä nähnyt, että yksihän tuolla on.

Hyttinen oli jo rauhoittunut niin paljon, että voi naurahtaa.

— Yksi vielä, mutta kohta saattaa olla toinen ja kolmas. On se asia niin monesti nähty.

— Olisin sinun luullut ajattelevan parempaa Kustaavasta, sanoi vaimo nureksien ja meni toisiin huoneisiin.

* * * * *

Matkalle lähteneet naiset olivat ennättäneet peltojen taakse aholle, josta alkoi kapeampi polku. Lasta kantava nainen istahti huoahtaen mättäälle ja sanoi: — Levätään vähän.

Hän oli sama Kustaava, josta pihaan jääneet keskustelivat, ja oli matkalla Kivimäen taloon, johon oli saanut itselleen asuntoluvan.

Vaatemytyn kantaja oli hänen nuoruuden aikainen palvelustoverinsa, jota sanottiin nykyään Lipposen Annastiinaksi. Hän oli vuosia sitten tunkeutunut melkeinpä väkisin vanhan Porraspuron Lipposen vaimoksi ja emännäksi päästyään teki parissa vuodessa lopun koko taloudesta. Sen jälkeen hän kuljeskeli poikineen milloin missäkin, välittämättä vähääkään vanhasta miehestään jonka kyläkunta otti viimein hoitoonsa.

Nyt oli, vaikka aivan toisista syistä, tullut Kustaavan vuoro lähteä kylän kululle, ja tuo entinen palvelustoveri joutui sattumalta hänen majanmuutto-apulaisekseen. Sattumalta, sillä he eivät olleet vähimmässäkään määrässä toistensa kaltaisia, ei luonteensa eikä ulkonäkönsä puolesta. Kustaava oli vähään tyytyväinen, ahkera ja palvelevainen, Annastiinalla sitä vastoin oli aina valittamista, sillä kaikki mitä häneltä puuttui olisi ollut muiden hankittava.

Nyt nämä entiset talonemännät istuivat siinä tasaisen taivaan alla, kylmän kolean syksyisen tuulen puhaltaessa. Kustaava oli kävellessäänkin itkenyt pidätettyä itkua, ja nyt se pullahti ilmi melkein ääneensä. Läheltä piti, ettei Annastiinakin yhtynyt itkuun, vaikka itkeminen oli hänen luonteelleen varsin vierasta. Muutamia vesihelmiä jo pyörähti poskelle, mutta hän hotaisi ne vihaisesti pois kämmenellään ja sanoi leuka jännitettynä:

— Anna lemmon itkeä. Pure hammasta ja ajattele, että tuli tuohta tai malkaa.

Annastiinan turmelusta kaiveli palvelustoveria kohdannut vääryys niin, että hänen kulmikkaat kasvonsa kävivät pelottaviin poimuihin ja mustat silmät, jotka olivat saaneet paikkansa kovin lähelle nenänvartta, katsoa tuikkasivat tiukasti lähtötaloon päin ja sitten itkevään toveriin. Tämä oli kuullut Annastiinan kehoituksen, mutta ei voinut siihen heti vastata. Vasta kun oli aikansa itkenyt ja pyyhkinyt vedet silmissään hän sanoi:

— Kyllä minä olen näinä viime kuukausina saanut tehdä jos vaikka mitä, itkeä jos purra hammastakin, mutta karvaalta tuntuu vieläkin ajatella, että paras nuoruuden aika meni tähän kostoon.

— Täytyy sen tuntua, vahvisti Annastiina. — Mutta oliko sinun pakko lähteä siitä, jos saitkin tuon lapsen. Olisit sanonut, että ennen lähtevät nurkkakivet.

— Ei tämä asia olisi sillä korjautunut, selitti Kustaava. — Isäntä uhkasi jo kerran käskettää lautamiehellä, kun sanoin, etten lähde, jos ei makseta olovuosilta palkkaa.

— Vai lautamiehellä. Katala on sekin. Minä sinuna kostaisin.

— Mitenkä?

— Vaikka miten, kähisi Annastiina hampaittensa takaa. — Pistäisin nurkan alle tulen.

Kustaava hämmästyi apulaisensa kamalaa kehoitusta, mutta ei kuitenkaan jäänyt äänettömäksi.

— Älä toki kehoita tuollaiseen tekoon, hän sanoi. — Ei minun luonnollani pistetä tulta minkään sellaisen alle, josta tulee vahinkoa.

— Milläs niille kostaa, jos ei jollain?

— Olkoon kostamatta.

— Minun luontoni taas ei anna siihen perään, väitti Annastiina. —

Almeille ruojille täytyy kostaa, kun vain varoo, ettei joudu syyhyn.

— Leikkiä tuo puhe toki lienee, sanoi Kustaava pysytellen tyynellä mielellä. — Ei Annastiinakaan sytyttäisi tuleen toisen tavaroita.

— Ei oikeain ihmisten tavaraa, myönnytti Annastiina. — Mutta sellaisten tavara joutaa palaa, jotka ovat kokalla kourin toisen tavaraa ottamassa. Tuokin tuulimylly häkkyrä olisi pian porona, kun vain tuulisena yönä kävisi päästämässä tyhjänä pyörimään.

Kustaavan mieleen muistui Naurisharjun myllyn palaminen, joka sattui samaan aikaan kuin Nevalainen oli ostanut Porraspuron, ja hän katsoi ihmetellen Annastiinaan.

— Mitä katsot, sanoi tämä aavistaen katsojan ajatukset. — On niiltä ahneilta toisen talon ja tavaran anastajilta ennenkin mylly palanut.

— Ei puhuta sellaista, pyyteli Kustaava. — Ei minulta ole kukaan mitään anastanut. Minä olisin saanut olla Hyttilässä ikäni loppuun asti, jos en tehnyt tätä rikosta.

Hän kohensi sylissään lepäävää lasta, rikoksensa todistusta.

— Rikosta, jamasi Annastiina ylenkatseella. — Oliko se nyt sen suurempi rikos, kuin jos olisi syntynyt miehesi eläessä tai vähä jälkeen kuoleman. Silloin ei sinua olisi saanut ajaa pois kuin kerjäläistä.

Kustaava ymmärsi, että Annastiina puhui omista kokemuksistaan, ja häntä alkoi inhottaa tämä puhetoveri.

— Ei puhuta rajattomia, huomautti hän uudestaan. — Minulla oli hyvä mies, kun vain olisi elänyt pitempään.

— Hyvä hyvinsä, paha pahoinsa, pälpätti Annastiina. — Oliko siinäkin hyvä, kun houkutteli nuoren ihmisen tuollaisella välikirjalla elämään kuin mikäkin syöttösika. Olisi parempana määrännyt muutamiakaan satoja perintöä, niin olisit saanut toisen miehen. Ehkäpä olisi sekin ottanut, ja nyt olisit talossa miniänä, eikä jäisi poikasi kylän kululle, kun kuolet.

Kustaava ei tästä mielistelystä yhtään ihastunut, vaan kysyi jotenkin tylysti:

— Mistäs Annastiina tietää, kuka se "se" on? Enpä minä muista kenellekään sanoneeni.

— Kyllä minä arvaan, vaikka et sanokaan, myhähti Annastiina. — Ja kyllä sinä olet sitäkin kohtaan helppoluontoinen. Olisit "syöttänyt" itseesi niin lujasti, ettei olisi voinut erota viittaväliä kauemmaksi.

— Syöttänytkö? kysyi Kustaava ihmetellen. — Puolustatko sinä sellaistakin.

— Miksi en, jos ei muu auta. Onko parempi jäädä tuolla lailla kylän kululle?

— Ennen vaikka miten, päätti Kustaava. — Ja toisekseen, onko kukaan saanut miehen taikojen avulla.

— On niitä maailman aikaan otettu silläkin keinolla, tiesi Annastiina.

— Niin sanotaan, mutta ei yhtään tapausta tiedetä varmasti.

— Miksi ei tiedetä. Luuletko, että Simo Kurkinen olisi ottanut Agaatan ilman syöttämistä, Simo itse kuuluu joskus itkevän ja sanovan, ettei hän tuota "kalehvata" olisi ottanut täydessä järjessä ollessaan.

— Olkoon sitten niin, että Agaatta on saanut syöttämällä, myönnytti Kustaava. — Mutta jos kaikille käypi samalla lailla, että mies alkaa nimitellä "kalehvaksi", niin onkohan silloin naimisissa olosta mitään iloa.

Annastiina ryhtyi syöttö-tiedettänsä selittämään.

— Sinä et yhtään ymmärrä tätä asiaa, hän sanoi. — Jos syöttämällä alottaa, niinkuin Agaatta, niin riitainen pari siitä tulee, mutta jos sillä keinolla estää, ettei entinen rakkaus pääse kylmenemään, niin ei siitä tule pahaa sopua.

— Vai niin, naurahti Kustaava surullisesti. — Ei väkisin vävyksi eikä ylen mielin ystäväksi.

Hän nousi mättäältä ja heitti vielä viimeisen silmäyksen entiseen kotiinsa. He alkoivat astella kaitaa metsäpolkua. Annastiina oli ottanut niin suuren kuorman, että sitä täytyi kantaa hartiavoimalla, eikä siinä joutanut juttelemaan. Kustaava kulki edeltä, kantaen lastaan ja pienempää kääröä. Lahden perällä olevat niityt olivat vetisiä, joiden yli täytyi mennä levähtämättä. Mutta heti kuivan maan laitaan päästyä heitti Annastiina taakan hartioiltaan.

— Painamaanpa se rupeaa pitemmällä matkalla, hän huohotti, — Etkö sinä saanut asuntoa lähempää, kun tänne lahden taakse pitää kantaa kaikki tavarat.

— Enpä halunnut jäädä keskelle kylää kaikkien osoteltavaksi, vastasi

Kustaava kuivasti. — Eikä näiden kuljetus ole monen päivän asia.

Kerran tai kahdesti käyn noutamassa, niin silloin ovat kaikki.

— Olisit sinä ennättänyt oloaikanasi tehdä enemmänkin vaatetta, huomautti Annastiina.

Kustaava naurahti.

— Jos siihen ei olisi ollut muuta estettä kuin ennättäminen, niin eihän nämä kulkisi yhdellä hevosellakaan. Hyvä jos sai tehdä senkään verran, ettei tarvitse aivan ensi vuosina vaatteesta huolehtia.

— Tottahan kuitenkin kartutit rahaa.

— Miten minä sitä olisin kartuttanut?

— Myömällä jyviä ja mitä talosta saa.

— Ei minun luonnollani varastetakaan.

— Mitä varastamista se on, jos työstään ottaa, väitti Annastiina oikein kiivastuen. — Otin minä Porraspurolla ollessani kahviin ja sen semmoiseen enkä pidä varastamisena.

Kustaavan teki mieli sanoa, että sepä sen niin sukkelaan lopettikin, mutta ettei suututtaisi apulaistaan, myönteli:

— Se on erittäin, jolla on oman miehen tavara, mutta tässä on muitakin osakkaita.

— Olkoon vaikka kymmenen, väitti Annastiina kiivastuen. — Minä toki uskoin, että sinulla on hyvätkin takavarikot.

— Tässä ovat takavarikot.

— Niin, mutta milläs luulet eläväsi täällä syrjäsopessa?

— On minulla rukki.

— Rukki, jamasi Annastiina. — Kehräämälläkö kuin köyhät akat?

— Mikäpäs muu minä olenkaan.

— Niin olet, kun et älynnyt katsoa eteesi.

Annastiina kantoi taakkaansa loppumatkalla paljon tuskaisempana. Niin häntä harmitti Kustaavan tyhmyys ja tieto siitä, ettei sillä ollutkaan mitään säästöjä. Perillä tulokahvit ja palkaksi saatu huivi lauhduttivat sen verran mieltä, että hän lupasi käydä entistä palvelustoveriansa katsomassa. Mutta aikomiseen se jäi, sillä hän taisi huomata, että kahvipussi oli mitättömän pieni, eikä ollut omaa kahvipannuakaan.