Читать книгу Savolainen soittaja - Kauppis-Heikki - Страница 7

Sisällysluettelo

Kuu valaisi hämärästi Kivimäen tuvan, jossa kaikilla joukoilla oli nukkumapaikkansa, paitsi Parta-Jaakolla, joka nukkui mieluimmin saunassa. Heta oli herännyt ennen puolta yötä ja käynyt ulkona jäähdyttelemässä. Sieltä palattuaan hän huomasi, ettei Veerti ollutkaan vuoteellaan, ja meni hätäisenä herättelemään Kustaavaa, joka nukkui lapsensa kanssa uunin kupeella.

— Nouse, hyvä Kustaava, minun toverikseni katselemaan, mihin Veerti on joutunut. Sitä ei näy koko tuvassa.

Kustaava nousi siunaillen ja kysyi, onko katseltu uunilta.

— En ole vielä sieltä katsellut, sanoi Heta ja kävi käsillään haparoimassa uunin päällyksen, mutta ei siellä ollut ketään.

— Jos se on vain käymässä ulkona, arveli Kustaava.

— Jo se olisi ennättänyt tulla tavalliselta käynniltään. Eikä se ole ottanut kenkiä eikä mitään vaatteita päälleen. Voi hyvä Jumala! Nyt se parhaansa teki.

— Niin mitä sinä luulet? kyseli Kustaava.

— Sen on ottanut painajainen kuljetellakseen, ja nyt se raukka paleltuu, voivotteli Heta. — Ota sinäkin päällesi vaatetta, niin mennään yhtenä katselemaan jälkiä.

Kohta oli kumpaisellakin kengät jalassa ja turkit päällä. He hyppäilivät kuutamossa huoneitten ympäristöllä ja tirkistelivät jalan jälkiä kartanosta lähtevien teiden suilta.

— En minä näe mitään, sanoi Kustaava. — Jos olisi mennyt Parta-Jaakon luokse saunaan.

— Eihän Veerti ole ennenkään mennyt yöllä saunaan. Kyllä se painajainen otti nyt minun oman lapseni kostoksi siitä, kun kävin jauhamassa pois sinun lapsestasi.

Kustaavakin alkoi jo kauhistua, että hänen lapsensa tautta lienee tuollainen kirous tarttunut talon lapseen. Hän ei kuitenkaan ilmaissut tätä ajatustaan, vaan koki uskotella pahaa paremmaksi ja sanoi:

— Minä käyn kuitenkin katsomassa saunasta.

Hän juoksi sinne ja palasi takaisin ilosta läähättäen.

— Siellä se on! Minä vilkaisin ikkunasta, niin tuli näkyi ja puhelu kuului.

— Sepä oli hyvä, ihastui Hetakin. — Mutta mitä varten se on näin keskellä yötä mennyt sinne.

— Mennään ja kuunnellaan hiljaa oven takaa, ehdotti Kustaava.

He hiipivät oven taakse, jossa oli harvat raot, joista näki ja kuuli, mitä saunassa tehtiin. Jaakko istui selin oveen ja vuolla tohelti niin työhönsä syventyneenä, että pinnistyksestä pullistuneet huulet puksahtelivat käden liikkeen mukaan. Veerti piteli palavaa pärettä ja katsoi tarkasti työhön.

— Noinko vahvaksi sinä jätit kaulan? kysyi Veerti.

— Vuollaan vielä, vuollaan vielä.

Alkoi taas kuulua säännöllinen puh… puh…

— Nyt se kaula välttää.

— Jo nyt, myönnytti Veerti.

Kustaava suhki oven takana Hetalle, että puuhevosta ne varmaan tekivät.

Heta ei ennättänyt vastata, kun Veerti sanoi:

— Rallatappas vielä sitä "littuttaata", että minäkin oppisin.

— Etkö sinä vielä muista, tokaisi Parta-Jaakko. — Ei tässä joutaisi.

— Rallattele vuollessasi.

— No kuuntele sitten:

Littuttaa liukkaalla jäällä, ei ole kuka mua auttaapi täällä… toiset köyhät toisia köyhiä armossansa auttavat.

Jaakko aikoi kiekutella saman sävelen toiseen kertaan, mutta Heta keskeytti sen tempaisemalla auki saunan oven. Saunassa olijat säikähtivät, ja Jaakko piilotti veistoksensa selkänsä taakse.

— Mitä renkutusta täällä Jaakko opettaa Veertille? kysyi Heta kiivaasti.

— En minä mitään, en minä mitään, pulpatti Jaakko hätäisenä.

— Vai et mitään. Minä kuuntelin oven takana.

— Itse pyysi… itse pyysi.

— Niin teki. Mutta mikä se on se kapine, jota pitää yöllä tehdä?

— Sitä ei akoille näytetä, tosahti Parta-Jaakko.

Enempää puhumatta sivalsi Heta tuon piilotetun kapineen ja nähdessään sen viulun tekeleeksi, löi yhtä kyytiä kiukaan kiveen kappaleiksi. Parta-Jaakon huulet ja kulmat mutistuivat niin kamalan näköisiksi, että Heta kiirehti ulos ja kutsui Veertin mukaansa. Saunan edessä hän riipaisi vanhasta vastasta varvun ja alkoi piiskata poikaansa. Mutta tuskin oli ennättänyt kahta kertaa hotaista, kun saunan ovi aukeni ja nyrkin kokoinen kivi lennähti Hetan hartioita kohti. Kustaava huomasi kiven heiton ja kiljaisi: nyt se hullu… mutta Heta makasi jo suullaan poikansa jaloissa. Kustaava alkoi huutaa ja käski Veertin mennä kutsumaan isäänsä. Peljäten Jaakon heittävän toisella kivellä, alkoi Kustaava kainaloista kannattaen vetää Hetaa saunatietä pitkin tupaan päin. Rappusille päästessä tuli Kaspo unenpöpperöisenä vastaan ja alkoi kysellä, mikä Hetalle on tullut. Kustaava selitti, että Parta-Jaakko, hullu, heitti kivellä selkään.

— Missä heitti kivellä ja mistä syystä? tiedusteli Kaspo ihmetellen.

— Se oli Veertin kanssa tekemässä saunassa viulua, selitteli Kustaava.

— Ja kun Heta särki viulun, niin silloin se…

— Se siitä sitten tuli, alkoi Kaspo kiukutella. — Mitä varten sinne tarvitsi mennä. Olisi antanut hupelon pitää viulunsa.

Kustaavakin jo tuskastui.

— Se asia ei enää tule sen paremmaksi, hän sanoi. — Tarpeellisempi on katsoa, miten kävi emännälle, jääneekö henkiinkään. Ja pitäisi kaiketi sekin hupelo sitoa köysiin.

— Vaan minäpä en mene saamaan kiveä otsaani, niinkuin te menitte.

Olkoon ja menköön minne hyvänsä.

Heta alkoi tointua sen verran, että sai jotain sanotuksi, vaikka veri valui suusta. Kivi oli sattunut kylkeen ja nähtävästi runnellut kylkiluita. Ettei toki henki mennyt, oli turkin ja kumaran aseman ansio. Hänet täytyi viedä vuoteeseen, josta ei voinut nousta koko kevännä eikä terveenä milloinkaan. Lapset ja kaikki jäivät Kustaavan hoitoon.

Vasta aamupuoleen yötä nukkui Veertikin, itkettyään ensin itsensä väsyksiin. Äidin surkeutta hän enimmän itki, mutta kyllä särjetty viulu-rottelo muistui yhtä usein mieleen.

Samana yönä hävisi Parta-Jaakko Kivimäen kuuluvilta. Se oli Kustaavalle ja Hetalle mieleinen tieto, mutta Kaspo käveli harmissaan, kun meni palkaton työmies, eikä ollut toista saatavissa. Kustaava oli vielä, mutta sillekin täytyi tästä puoleen antaa talon ruoka.