Читать книгу Savolainen soittaja - Kauppis-Heikki - Страница 5

Sisällysluettelo

Aikaisin aamuisin, keväthankien kovana ollessa meni Kivimäen miesväki metsään seipäitä hakkaamaan. Emäntä Heta ja Kustaava jäivät pihatöille. Edellinen kehräsi liinoja, liikutellen toisella jalallaan puisevaa, maalaamatonta kätkyttä, jossa hänen nuorin poikansa lepäsi. Kustaava huiskutteli omaa poikaansa käsivarsillaan, kävellen edestakaisin uuninkulman ja ovinurkan väliä. Hän oli tuiki väsyneen näköinen ja virkkoi viimein tuskaisella äänellä:

— Mikä tästä elämästä nyt tulee? Olisi annettava lehmille heiniä, mutta eihän tältä pääse mihinkään.

— Kerkiäähän tuonne vielä, sanoi Heta rukkinsa takaa. — Asetappas tämän kätkyen toiseen päähän tyyny ja laske siihen, niin ehkä se nyt siihen nukkuisi.

— Vielä se mitä. Olenhan minä kymmeniä kertoja koettanut jylkyttää tuossa vanhassa kätkyessä, mutta huutaa vain kuin syötävä.

— Älä toki sano lapsesta noin rumasti, huomautti Heta hiljaisella äänellä. — Ei se vaivatta huuda.

— Eipä tässä enää muista sanojaan punnita, vastasi Kustaava. — Aivan on hupiana pääni, kun en saanut koko viime yönä nukkua minkään vertaa.

— Koetahan kärsiä. Kyllä minä käyn ruokkimassa lehmät.

— Mitäs apua tässä on minusta, jos en pääse päiväkausiin mitään tekemään.

— Olethan sinä tehnyt enempi kuin olisi tarvinnutkaan tehdä, lohdutteli Heta. — Ja pääset sinne nytkin, jos jätät lapsen minun hoidettavakseni.

— Ettäkö panisin syrjäisen tätä ristiä kantamaan. En, vaikka tuohon lattialle kaatuisin.

Heta naurahti rukkinsa takana ja virkkoi:

— Kanna sitte kärsivällisesti, kun se on niin mieleistä.

— Mieleistä, toisti Kustaava ja silmistä välähti hurja kiilto. — On tämä niin mieleistä, että jos ei olisi syytettä enempää kuin sikoporsaasta, niin tuohon uunin kulmaan sivaltaisin ja paikalla.

Viimeisissä sanoissa oli niin kolkko sointu, että Heta rukkinsa takana vavahti. Hän huomasi, että tästä on leikki kaukana, ja ajateltuansa vähän aikaa sanoi:

— Jos olet halukas sivaltamaan, niin sivalla vain, ei minusta ole pelkoa.

— Ei tämä ole leikkiä, äännähti Kustaava tuskaisena. — En ole koko päivänä joutanut syömäänkään kuin pari suupalaa.

— Mitäs leikkiä tämä olisi, myönnytti Heta pysäyttäen rukkinsa ja katsoi vakavasti puhuteltavaansa. — Sivalla vain, niin sanotaan, että lapsi putosi vahingossa ja kuoli. Silloin pääset rauhaan, eikä sitä asiaa tule kukaan tutkimaan.

Vihan ilme Kustaavan kasvoilla laukesi ja kääntyen puhetoveriinsa kysyi hän tukahtuneella äänellä:

— Antaisitko minun lyödä kuoliaaksi lapseni?

— Sittenpähän nähtäisiin, vastasi toinen vakavana.

— Ei, vaan luuletko minut niin julmaksi, kun sanot sillä lailla?

Kustaava alkoi itkeä katkerasti.

— En minä mitään luule, selitti toinen. — Itsehän sinä puhuit sivaltamisesta, ja ei se enää näyttänyt olevan mitään leikkiä.

— Niinhän minä kurja tulin sanoneeksi, mutta älä sinä, hyvä Heta, luule minua niin julmaksi, vaikka sanoisinkin.

— Älähän nyt itke, en minä ole luullutkaan.

— Mutta miksikäs sinä niin sanoit?

— Sanoin siksi, että lopettaisit lyhyeen tuollaiset puheet. —

Vihollinen saattaa ottaa niistä nenänsä sijan ja viepi pitemmälle.

— Varjelkoon toki, hyvä isä, minua semmoisesta. Mutta eikö sinua pelottanut, että minä uskon kehotuksesi todeksi ja pikastuksissani lyön kuoliaaksi.

— En minä mitenkään uskonut sinun sitä tekevän nyt, mutta ajattelin, että voisit vasta tehdä, jos kuuntelen uhkauksia äänetönnä.

— En milloinkaan, en toki milloinkaan, vakuutteli Kustaava puristaen lastaan rintaansa vasten ja pyyhkien silmiään lapsen vaatteisiin. — En minä toki ole ennen tämänkään vertaa sanonut.

— Etkö ole ajatellutkaan? kysyi Heta.

— En sanoisi muille ajatelleenikaan, mutta sinulle tunnustan, että tuli sellainenkin ajatus silloin synnyttämisen aikana. Mutta kukapa ei tällaisen häpeän ja harmin alaiseksi jouduttuaan sattuisi ajattelemaan vaikka miten.

— En minä nyt tahdo ymmärtää oikein hyvästi sinun puolustustasi, sanoi Heta seisauttaen rukkinsa, ja hänen lempeän sinisiin silmiinsä tuli tiukka katse. — Jos häpeä ja harmi tulisivat tietämättä kuin tulipalo tai hallavuosi, niin silloin olisi syytä harmitella, mutta minkä tietensä ottaa, niin siitä ei auta puhuminen mitään.

Kustaavan täytyi kävellä ja ajatella vähän aikaa.

— Sinä voit puhua sillä tavalla, kun et tunne kiusauksia, hän viimein sanoi. — Sinulle oli tarjolla vaikka kuinka monta, ja tulivat päivällä ja olivat valmiit lähtemään papin eteen vaikka paikalla. Mutta toista tietäisit, jos olisit jäänyt leskeksi niinkin nuorena kuin minä jäin, ja olisi alituisesti hyvät hylkimässä, huonot pyrkimässä.

— En sittenkään, väitti Heta. — En tosin ole ollut leskenä, mutta tyttönä ollessani jo tunsin, että kuta useampia kävi, sitä jäykemmäksi tulin. Ja viimein olin niin jäykkä, että saatoin tehdä kuin minkähän hevoskaupan.

— Sinä lienet niin luja, myönnytti Kustaava. — Ei minussa raukassa ole sellaista lujuutta.

— Eikö vielä nytkään? kysyi toinen.

— En uskalla sanoa.

— Etkö uskalla? kysyi Heta kiivastuen. — Taitaisit olla valmis kuuntelemaan, kun vain tulee joku kuiskuttelemaan.

— Älä, hyvä ystävä, sano niin, vaikeroi Kustaava. — Silloinhan saisit ajaa pois huoneestasi. Sitä niinä ainoastaan, etten ole niin luja kuin sinä.

— No, enhän minä ole sinun vannottajasi, sanoi Heta huomaten toisen väsymyksen yhä lisääntyvän.

— Mutta kyllä sinun täytyy nyt totella minua siinä, että tulet tähän istumaan ja liikuttelet kätkyttä. Minä otan pojan ja koetan saada nukkumaan.

Kustaava totteli ja asettui rukin ääreen, antaen lapsensa Hetalle, joka kääräisi sen vaatteisiin ja vei ulos Kustaava katsoi kysyvästi hänen jälkeensä, mutta ei puhunut mitään. Hän kuunteli, aukeniko ruokahuoneen ovi. "Ulos se meni", ajatteli Kustaava. "Jokohan vei minun tietämättäni". Hän kävi kiireesti sivuikkunasta kurkistamassa ja näki, että Heta vei lapsen latoon. "No jauhakoon vain", hän ajatteli. "Ei sitä syntiä minulle lueta."

Hän ei sittenkään voinut olla oikein rauhallinen. Aika alkoi tuntua pitkältä, vaikkei ollut kulunut kymmentäkään minuuttia. Jo kuului askeleita eteisestä, ja ruokahuoneen ovi aukeni. "Nyt se juottaa lapselle maitoa. Saahan nähdä."

Kohta tuli Heta tupaan vähän hengästyneenä ja asetti Kustaavan lapsen oman lapsensa kätkyen jalkapuolelle ja sanoi hiljaa, mutta varmasti:

— Saapa nähdä, eikö poika nuku.

— Mitä sinä sille teit? kysyi Kustaava, vaikka aavisti asian.

Minä jauhoin pois painajaisen, koska et itse ruvennut.

— Minä en usko painajaista olevankaan, sanoi Kustaava.

— Uskoppa tai et, mutta kohta näet, että poika nukkuu kuin hako.

— Sittenpähän uskon, jos nukkuu. Mutta mitenkä se pysyi jauhinkiven päällä.

— Eihän se keskeltä kiveä mihin mene, selitteli toinen.

— Eikö se huutanut?

— Ei tuon enempää. Rapisteli vain silmiään, kun pyörittää hyrräsin vuoroon myötä- ja vuoroon vastapäivään.

— Pitikö siinä loihtia?

— Ei tarvitse muuta kuin jauhaa.

— Eihän tuo sitten taida olla mikään synti.

— Synnin pelostako sinä et itse suostunut illalla jauhamaan?

— Niin, kun taikomista sanotaan synniksi.

— Kyllä siltä synniltä saat olla rauhassa, sanoi Heta. — Mutta hae nyt ruokaa ja syö, ettet tarvitse nälkääsi valittaa.

Kustaava meni ruokahuoneeseen, mutta ei hän malttanut monta palaa haukata, kun jo kiirehti karjan ruokintaan. Heta jäi kehräämään ja tuudittamaan kätkyttä. Hän johtui ajattelemaan tavallista vakavammin apulaisensa elämän kohtaloa. Ennen elänyt huolettomia päiviä talon emäntänä, nyt leipäkannikka omaa ruokaa. Täytyy olla tyytyväinen, kun saapi keittoa kuppiinsa ja piimää tuoppiinsa. On tämä elämä kuitenkin kummaa nuijaroimista.

Hän alkoi hyräillä virttä: Ah mi' ompi elom' tääll', tuska vaiva tuskan pääll'… Sitä tulla hoilotti säkeistö toisensa perästä. Sen lurikoitteleva sävel soveltui kehtolauluksi lapsille ja oli samalla yhteinen huokaus tämän elämän kirjavuudesta.