Читать книгу Savolainen soittaja - Kauppis-Heikki - Страница 4

Sisällysluettelo

Jos nuoret, köyhät naiset joutuivat yksinäisen lapsen äidiksi, ei siinä ollut monen mielestä mitään erikoista, olihan se vain kaatumista "luudan päältä lattialle". Mutta että leskeksi jäänyt talonemäntä hairahtui samalla tavalla, sitä katsottiin putoamiseksi pöydältä penkin alle.

Kustaava myönsi tunnossaan, että ne, jotka näin ajattelivat, olivat oikeassa. Mutta hän oli huomannut, etteivät kaikki ihmiset häntä halveksineet. Yksi sellainen oli Kivimäen emäntä, Heta. Siksipä hän oli käynyt pyytämässä tämän kotiin itselleen asunnon.

Viimeksi kulunut vuosi oli ollut Kustaavalle kuin "mustassa penkissä" istumista. Nyt hän oli päässyt tästä häpeäpenkistä tänne syrjäiseen paikkaan ja alkoi vähitellen rauhoittua. Täällä oli hänellä ymmärtävä ystävä, talon emäntä, joka myös kaipasi seuraa ja apulaista töitten teossa. He olivat jotenkin saman ikäiset, ja miehelään menokin oli sattunut samana vuonna.

Monesta muusta asiasta he olivat kehrätessään ja lapsia tuuditellessaan keskustelleet, ennenkuin miehelään menoa koskevat asiat tulivat puheeksi, Kustaava olisi ne sivuuttanut ainaisesti, mutta kerran kevättalvella, kun ei ketään ollut kuulemassa, kysäisi Heta:

— Miten monta vuotta sinua vanhempi miehesi olikaan?

Jollekin muulle kysyjälle olisi Kustaava ehkä vastannut, ettei muistanut, mutta nyt hän sanoi niin lähelle kuin tarvitsikin:

— Olihan se lähes neljäkymmentä vuotta vanhempi.

Heta nauraa hymähti iloisesti ja kysyi lisää:

— Muistatko, millä tavalla näin paljon vanhempi sulhanen ensi aluksi ilmaisi rakkauttaan?

Kustaavakin naurahti, ilmaistakseen, ettei kyselyt häntä vaivaa, ja vastasi iloisella äänellä:

— Säilyy ne sellaiset asiat muistossa, olipa sulhanen nuori tai vanha… Oikeinko sinä haluaisit niistä kuulla?

— Niin, että mitenkä sellainen taitava mies… myönnytti Heta.

— Ei siinä ole mitään erityistä, alkoi Kustaava. — Minä olin Alapihan nuottakodassa vaatteita huuhtelemassa, kun ensi kerran huomasin, että on sillä jotain mielessä.

— Tuliko isäntä sinne nuottakotaan?

— Ei toki niin suoraan, naurahti toinen. — Siitä editse meloi ja hiljentäen kulkuaan pyysi, että minä tulisin hänen veneensä kokkaan painoksi, kun pienen venheen kokka kiuvotti pystyssä.

— Miten sinä niin vähästä älysit? uteli Heta. — Olisihan se voinut olla leikkiä.

— En minäkään vielä siitä, selitti toinen, — mutta kun sanoin, ettei minulla, toisen talon palvelijalla, ole lupa tulla isännän veneen painoksi, niin siihen kysyi tavallista ystävällisemmin, tulisinko, jos olisi lupa… ja silloin vasta aloin ajatella, että saapas nähdä, mikä sillä on mielessä.

— Ja sinä saitkin nähdä.

— Sainhan tuon nähdä, enkä ole sitä katunutkaan.

— Mutta on se ijän eroitus mahtanut alkuaikoina vaivata mieltä, arveli toinen.

— Eikö mitä, sanoi Kustaava. — Joka on elänyt lapsuutensa ajan niin suuressa köyhyydessä kuin minä, useimmin ajoin sekaleipä syötävänä, hän sen asian ymmärtää, minkä vuoksi minunlaiseni lähtee vanhallekin miehelle, kun vain pääsee rikkaaseen taloon, jossa on aina selvä leipä. Olinhan tottunut ajattelemaan rikkaita ja rikasten lapsia melkeinpä taivaan asukkaiksi, ja semmoiseenko ei lähtisi, kun tullaan pyytämään.

— Mitenkäs nyt ajattelet tuosta rikasten taivaasta? kysyi toinen.

— Mitäpä minä muuta, kuin että käyty on sielläkin.

— Etkö sen katkerammin ajattele?

— Kyllä pyrkii toisinaan tulemaan katkerat ajatukset vainajaa kohtaan siitä, kun teki tuollaiset kirjat, etten saa hänen kuoltuaan muuta kuin valmiin ruuan ja vaatteet ikäni loppuun asti. Mutta kun muistan, etten silloin ajatellutkaan sen suurempaa maallista onnea, niin se pakottaa tyytymään kohtalooni.

Heta halusi kääntää keskustelun iloisempaan suuntaan ja sanoi:

— Se Hyttis-vainaja ei muistaakseni ollut vielä teidän yhteen menonne aikana kovin vanhan näköinen.

— Ei ollutkaan, myönnytti Kustaava. — Monen nuoremman kasvoilla on suurempia kureita.

— Laitettiinko teille häitä?

Kustaava naurahti.

— Palvelustytölle häitä! Ei toki… Pappilassa käytiin vihilläkin.

— Missäs sitä ennen "kirjan päälle"?

— Siellä samassa paikassa, eikä siinä tarvittu syrjäisiä, ei puhemiestäkään.

— Onhan niin taitava mies osannut asiansa selittää… Kävittekös kuulemassa, kun kirkossa kuulutettiin?

— Kävin minä, mutta en vielä silloin rohjennut pyytää isäntää mukaani.

— Muistatko vielä, ketä muita kuulutettiin samana pyhänä? kysyi Heta aremmalla äänellä.

— En toki muista kaikkia, vastasi Kustaava. — Sen kumminkin muistan, että Simo Kurkinen ja Agaatta kuulutettiin aivan samoina sunnuntaina.

— Et muista, olivatko he kuulemassa?

— En muista varmasti, mutta kyllä Agaatta taisi olla.

— Ettäkö ei Agaattakaan olisi rohjennut pyytää sulhastaan enemmän kuin sinäkään?

— Kyllä Agaatta olisi rohjennut, naurahti Kustaava. — Siinä on luullakseni ollut muut syyt. Kuulin silloin, että Simo on katunut naimiskauppaansa alusta aikain.

— Vai alusta asti katunut? Mikäs hänet käski alkamaankaan.

— Sitäpä ei syrjäinen ymmärrä. Kuulin siihen aikaan sellaisia kuiskeita, että Särkiniemen isäntä oli tavannut Simon silloin juhannusyönä Agaatan aitasta, ja mitä varten lienee sitte Nevalainen alkanut uhkailla, että Kurkisten täytyy mennä pois Porraspurolta, jos ei Simo mene Agaatan kanssa naimisiin.

— Vai semmoista se olikin, sanoi Heta ajattelevana. — Vai Agaatan aittaan hän oli joutunut silloin juhannusyönä.

— Muistatko sinä sen juhannusyön? kysyi Kustaava vähän ihmetellen.

— Muistan, vastasi Heta varmasti. — Olin samana yönä etelälahtelaisten juhannuskokolla ja näkyi siellä Simokin olevan.

— Kovin tarkka muisti sinulla onkin, ihmetteli Kustaava. — Minä en tullut kokolle, kun olin parhaallaan isännän morsian, vaikka eivät sitä silloin vielä muut tietäneet. Ja Simon muistat olleen ja kumminkin hänet samana yönä löydettiin Agaatan aitasta. Sitä asiaa ei syrjäinen ymmärrä. Simostahan ei siihen mennessä kuulunut pienintäkään pahaa. Toiset pojat pitivät häntä liiankin siivona ja tekivät siitä pilkkanimenkin… En ollut Simolle sen enempi tuttava kuin muillekaan, mutta paremman onnen olisin hänelle suonut. Kurjan kurjaa kuuluu olevan niiden keskinäinen sopu.

— Niinpä on kuulunut, myönnytti Heta aivan kuin huokauksella.

Kustaava huomasi, että iloisesti alettu juttelu painui taas surunvoittoiseksi, ja nostaakseen sen entisellensä kysäisi:

— Mitenkä paljon myöhemmin teidät kuulutettiinkaan? Ei siinä pitkää väliä ollut.

— Toista kuukautta taisi olla, vastasi toinen.

— No, te kaiketi olitte kumpikin kuulemassa?

— Jos lienee Kaspo ollut, minä en muilta töiltä joutanut.

— Talon ainoa tytär ei joutanut, ihmetteli toinen.

— Niin, niin. Vähimmänhän ainoa tytär joutaa.

— En minä sitä usko, epäili toinen. — Mutta jos ei isäntäkään ole rohjennut tulla pyytämään.

Heta näytti yhtäkkiä aivan kuin harmistuvan ja sanoi:

— Mitä sinä tuosta aina isännäksi "karahteeraat". Sano Kaspoksi, niinkuin minä ja kaikki muutkin.

Kustaava aivan hämmästyi.

— Minäkö, köyhä lois-akka, sanoisin korvin kuullenkin isäntää Kaspoksi.

— Ettäkö luulet sen itsensä edes huomaavan, sanoitpa sinä isännäksi,

Kaspoksi tai Haveriseksi, tai vaikka kaikilla nimillä yhtä aikaa.

— Huomaisi toki ja käskisi pois talosta.

— Älä usko, väitti Heta. — Rikastumisen yhteyteen kuuluvat asiat Kaspo kyllä huomaa, mutta ei mitään muuta. Jos se näkee, että sinusta on penninkään edestä apua rikastumiseen, niin saat aivan pelkäämättä hänelle selittää, ettet talon töissä ollessasi jouda lausumaan niin pitkiä nimiä kuin isäntä, Kaspo ja Haverinen ovat, vaan että sinä sanot silloin "se", kuten koiralle, ja sinä saat nähdä, että Kaspo on siihen tyytyväinen, onpa oikein mielissäänkin.

Kustaava kuunteli aivan ällistyneenä. Hän ei ollut kenenkään kuullut ilmaisevan tuon tapaisia havaintoja miehestään. Hyväksyäkö ne äänettömyydellä, vai miten?

Hän pääsi pulasta, kun itse puheena oleva Kivimäen isäntä Kaspo Haverinen tulla livahti huoneeseen. Kustaava hätkähti, ei siitä syystä, että olisi pelännyt kuuntelua, vaan että hän nyt ensi kerran huomasi Kaspon tupaan tulossa ja liikkeissä olevan jotain virkeän oravakoiran tapaista. Hetaa tuo odottamaton tulo näytti harmittavan, ja hän kysyi jotenkin tylysti:

— Mistä sinut siihen nakattiin?

— Sieltä metsästä, vastasi Kaspo vikkelästi ja pyörähti samassa ikkunaan katsahtaakseen metsään päin.

— Sinnekö ne toiset jäivät?

— Sinne… Niille tuli nälkä ja minä tulin hakemaan ruokaa.

Tätä sanoessaan hän pyörähteli pöytään, oveen ja vaimoonsa päin, aivan kuin se, jolla on hirmuisen kova kiire.

— Olisit tuonut tänne syömään, sanoi Heta.

— Niistä on niin kovin vaikeata työhön lähtö, jos tuopi pihaan, selitti Kaspo, katsahtaen taas ikkunasta, ettei vain työväki tulle perästä. — Annahan leipää ja mitäpähän, niin minä vien sinne… Vai otanko minä…?

— Sinuthan minä sinne…

Heta nousi ja sanoi mennessään:

— Istu nyt tuon kiireesi aika.

Kaspo totteli kuin hyvin opetettu koira, istahti penkille, sipaisi lyhyttä, punertavaa partaansa ja mahtoi ajatella, että tekivätköhän työmiehet tällä aikaa työtä, vai istuivatko.

Ja samassa kun Heta aukaisi tuvan oven, oli Kaspo ovella ottamassa eväskonttia ja alkoi mennä puolijuoksua työväkensä luokse.

Heta katsahti ikkunasta Kaspon menoa ja virkkoi naurahtaen:

— Siinä on sinun isäntäsi, ja on sillä työmiehetkin. Ei ruokapaikan luokse uskalla tuoda enempi kuin porsaita, peläten ettei saa enää takaisin työpaikalle.

Naiset katsahtivat ymmärtävästi toisiinsa, panivat rukkinsa pyörimään ja alkoivat hiljalleen hyräillä, ajatellen omia ajatuksiansa.