Читать книгу Savolainen soittaja - Kauppis-Heikki - Страница 8

Sisällysluettelo

Kaksi talvea ja yhden kesän oli Kustaava asunut Kivimäen talossa. Toinen kesä oli kauneimmillaan. Heinäjärvi lekotti melkein tyynenä. Ainoastaan sen verran kävi tuulen henki, että kukkiva ruispelto hiukan nuojahteli, ja tähkistä irtautunut kukkaspöly leijaili savun tavoin pellon päällä. Vanhettunut, harmaa kartano oli puoleksi ruisvainion ympäröimänä. Pieni vaateaitta kekotti kivisellä kummulla ruispellon laiteella.

Aitan ovi oli auki ja sen kynnyksellä istui Kustaava, laulaen kaiuttomalla, surullisella äänellä: Nyt on meill' Herran sapatti.

Aitan sisäpuolelta sängystä kuului vähänväliin yskimistä. Siellä lepäsi

Heta heikkona sairaana. Tämän pitkiä, ikäviä hetkiä viihdyttääkseen oli

Kustaava tullut aitan kynnykselle istumaan ja sunnuntaivirttä laulamaan.

Virren loputtua seurasi äänettömyys. Kuului vain pääskysten suritusta räystään alta.

Sairas teki taas säännölliset yskähdyksensä ja sanoi heikolla äänellä:

— Missähän lapsetkin lienevät, kun ei kuulu ääniä.

Kustaava nousi seisoalleen ja kuulosteltuaan lasten ääniä, vastasi:

— Ei niitä kuulu nyt, mutta kyllä ne äsken olivat Veertin mukana.

— Ei siihen Veertin hoitoon ole luottamista näin kesällä, sanoi sairas. — Jos kävisit katsomassa, etteivät menisi metsään eksymään, ja tule sitten tänne.

Kustaava laski kirjansa aitan kynnykselle ja lähti kiertelemään huoneiden ympäristöä. Kun ei siellä näkynyt eikä kuulunut, niin jatkoi etsimistään ruispellon pientarille.

Pellon takimainen reuna päättyi kiviröykkiöön, joista suurimmat kivet olivat melkein uunin kokoisia ja lepäsivät longallaan pienempien kivien päällä. Kivien välit kasvoivat vaarainten ja mansikkain varsia, ja siksi se paikka oli lapsille hyvin tuttu. Nyt ei ollut vielä marjoja, mutta Kustaava arveli, että Veerti ehkä oli mennyt katselemaan marjain joutumista. Lähemmäksi tultua alkoikin kuulua pienempien lapsien ääniä. Mutta näiden äänien lisäksi kuului vielä omituista vingahtelemista ja kitinää. Kustaava hidastutti askeleitaan ja siirtäen huivia korvansa päältä kuunteli, mitä se mahtoi olla. Ja nyt hänelle selvisi, että vingahteleva ääni tuli huonosta viulusta ja tapaili jotain tanssisäveltä.

Kustaava peljästyi. Hän oli sairaalle sunnuntaivirsiä veisatessaan tullut vakaviin ajatuksiin. Ja kun hän nyt muisti, että kirkossa parhaillaan vietetään jumalanpalvelusta ja heidän lapsensa vinguttelevat viulua, niin hän aivan kauhistui. Kuka tietää, vaikka Jumala näyttäisi minkälaisen kamalan ihmeen hyvänsä. Kuuluuhan niitä ennenkin tapahtuneen. Hän otti jo muutamia kiireitä askelia siepatakseen pois oman poikansa tällaista kuulemasta kirkonaikana, mutta pysähtyi kumminkin ajattelemaan, mikä häiriö siitä syntyisi lasten kesken. Veerti säikähtäisi, ja talon pienempi poika jäisi itkemään leikkitoveriansa. Muistuipa mieleen tuokin toissa talvena tapahtunut kohtaus saunassa. Jos hän nyt yhtäkkiä ilmaisee tietävänsä Veertin viulusalaisuuden, niin siitä seuraa, että Veerti alkaa peljätä häntä ja ehkä rupeaa vihaamaan hänen poikaansakin. "Mitähän piti tehdä", ajatteli Kustaava. "Ei sitä ainakaan uskalla Hetalle sanoa. Se tulisi siitä yhä enemmän ikävälle mielelle, eikä paraneminen edistyisi ollenkaan."

Hän kulki kumarassa lähemmäksi lapsia ja asettui salaa tarkastelemaan lasten toimia. Veerti istui suuren kiven kupeella, hartaana hangaten omatekoisen viulunsa rihmakieliä. Pienemmät laittelivat riviin pieniä mukulakiviä ja kävivät välillä pyytelemässä: "Minä toitan, minä toitan," Mutta Veerti ei heitä kuunnellut, kitkutti vain pysähtymättä ja kääntyili selin pyytäjiin, kun ne pyrkivät sormillaan ramputtelemaan kieliä.

Kustaava ei hennonut häiritä heidän puuhiansa. "Eihän tuo päreviululla kitkuttaminen mahtane olla kovin kauhea synti", hän lohdutteli itseään. "Eikähän nuo toiset ymmärrä sitä peliksi eikä miksikään."

Kustaava kääntyi takaisin, mutta katsahti vielä kävellessään taivaanrannalle, ettei sieltä kohoaisi ukkospilvi, jonka salama saattaisi iskeä tuonne kiven kupeelle ja surmata lapset. Mutta tyynen ja kauniin näköinen oli taivaanranta.

Aitan ovea lähestyessä kuului Hetan heikkoa rykimistä.

— Löytyikö ne lapset? hän kysyi Kustaa van tultua.

— Löytyi, selitti Kustaava mennen sairaan sängynlaidalle istumaan. —

Tuolla olivat ison kiven kupeella talosilla.

— Sinnekö ne jäivät?

— Sinne jätin. Kyllä Veerti pitää niistä huolen.

— Hyvähän on, kun malttaa olla niiden mukana. Mutta pitäisihän Veertin lukeakin, ettei kesän aikana entinen aivan lopen unohtuisi.

— Kyllä se sitten talvella lukee sitä enemmän, lohdutteli Kustaava.

— Vaikeatapa se on ollut Veertille lukeminen talvellakin, valitti Heta. — Tuleva talvi saattaa mennä aivan lukematta, kun en ole enää käskemässä.

— Olet sinä toki, ehätti Kustaava sanomaan. — Minä laitan tästä lähtien monesti päivään uusia hauteita rinnan päälle, ja kun otat aina tervavettä, niin kyllä sinä paranet.

— Ei ne hauteet eikä muut enää auta, sanoi sairas. — Minä tunnen, että loppu lähenee.

Kustaava tuli aivan levottomaksi ja huomautti:

— Mutta vielähän sinä eilenkin uskoit paranevasi.

— En minä ole enää pitkään aikaan uskonut, vaikka olen niin sanonut, ettet hyvin hätäilisi, tunnusti Heta rauhallisesti.

— Tietääkö sen isäntä? kysyi Kustaava.

— Mitä se sillä tiedolla tekee.

— Kyllä se sille pitää sanoa, että menee viimeinkin noutamaan rohtoja. Onhan se aivan hänen syynsä, jos sinä kuolet sen tautta, ettei ole rohtoja.

— Ei ruveta ketään syyttelemään, kielteli sairas.

— Ollaan hätäilemättä tämä loppukin aika. Minun kuolemaani ei ole kukaan syrjäinen syyllinen, vaan ehkä minä itse.

— Eihän oma mies ole syrjäinen, väitti Kustaava.

— Kyllä sen täytyy hakea rohtoja, vaikka menköön viimeiset pennit, mutta eihän siltä menekään.

— Ei pakoteta, sillä syrjäinen se on ja joutaa olla syrjäisenä loppuun asti.

— Mitä sinä nyt puhut, ihmetteli Kustaava. — Hourailuahan tuo on.

— En minä houraile, vakuutti sairas. — Minulla on selvempi ymmärrys kuin milloinkaan ennen. Jos olisin ennen ollut näin selvällä ymmärryksellä, niin minulla olisi mies, joka sairaana ollessani istuisi tässä luonani eikä ainakaan sunnuntaina juoksentelisi tuohien kiskonnassa.

— Tuohien kiskontaanko isäntä sanoi menevänsä? kysyi Kustaava.

— Niin. Ei kuulunut arkipäivinä joutavan. Olisi vienyt Veertinkin, mutta heittihän, kun sanoin, ettei toki opettaisi lastansa noin julki jumalattomaksi.

Kustaava ei tahtonut puhua pahaa isännän ahkeruudesta.

— Tokkopa tuo sunnuntaipäivänä kovin paljon kiskonee, hän sanoi. — Se minusta on pahempi, kun ei raski ostaa rohtoja. Se ei usko sinun kuolevan tähän tautiin: Kyllä se muuten rakastaa sinua, ja kyllä sinäkin rakastaisit häntä, jos se ymmärtäisi ja tietäisi olla luonasi. Vai etkö sinä ole rakastanutkaan, kun äsken sanoit, että jos olisit ymmärtänyt, niin sinulla olisi mies, joka istuisi tässä?

— Niin sanoin ja niin olisi, myönnytti sairas.

— Vai niin, ihmetteli Kustaava. — Oliko se puhe sittenkin totta, että sinä pidit Kurkisen Simosta?

— Saatanhan minä tuon nyt jo sinulle sanoa: totta se oli, hänestä minä pidin.

— Sepä kummallista, ihmetteli Kustaava uudestaan. — Kaikki ihmiset sanoivat silloin, että sinä hylkäsit Simon.

— En minä hylännyt, sanoi sairas. — Mutta minkä minä taisin, kun Simo takertui Agaattaan.

— Siinä on varmaan tullut Simolle suora erehdys, päätti Kustaava.

— En tiedä, mikä lienee tullutkaan, mutta niin se päättyi, ja totta oli niin päättyväkin, sanoi sairas huokaisten raskaasti.

— Niin on ollut, myönnytti Kustaava. — Ja kyllähän Kaspo on kunnollinen mies. Tuskinpa Simo olisi osannut niinkään hyvästi hoitaa taloa. Sanovat, että se ryyppäisikin, jos olisi varoja. Mutta eihän Kaspo isäntä osta milloinkaan viinaa.

— Onhan siinä hyvääkin, myönnytti Heta ja kysyi: — Ottaisitko sinä

Kaspon mieheksesi?

Kustaava aivan ällistyi.

— Minäkö? Mitä sinä nyt. Mikä otettava se on.

— Kyllä se on jo ensi kesänä, vahvisti sairas.

— Vaikka olisikin, sanoi toinen — niin mitä sinä mainitsetkaan minusta, köyhästä akasta.

— Älä pahastu, pyyteli sairas. — En minä sano tätä leikillä enkä kadehtien. Toivoisin vain, että lapseni saisivat sellaisen äitipuolen kuin sinä olet.

Tämä oli kovin suuri luottamuksen osoitus Kustaavalle, ja häneltä pääsi itku. Jos hän oli ennenkin pitänyt tästä asuntotalonsa emännästä, niin nyt hän olisi tehnyt vaikka mitä sen mieliksi. Hän ei osannut pitkään aikaan vastata mitään, itki vain ja siveli sairaan jalkoja.

— Etkö tahtoisi olla minun lapsillani äitipuolena? kysyi sairas. —

Älä kysele tuollaista, kielteli Kustaava. —

Arvannethan tuon kysymättäkin, että mielelläni minä olisin ja tekisin, mitä sinä vain toivot. Mutta jos sanotaan suoraan, niin Kaspo on siksi rakas rahaan, että se etsii vaikka mistä asti sellaisen, jolla on perintöä.

— Niin taitaa olla, myönnytti sairas huoahtaen. — Mutta lupaa kumminkin minulle, että asut tässä niin kauvan, kuin vähänkin voit.

— Sen minä lupaan, sanoi Kustaava. — Mutta jos Kaspo käskee, niin silloin minun täytyy muuttaa toiseen paikkaan.

— Älä muuta ensi käskylläkään, neuvoi Heta. — Minä puhun vielä ennen kuolemaani Veertille, että sekin pitää sinun puoltasi ja houkuttelee isäänsä.

Sairas oli tullut puhuneeksi niin paljon ja kiihkeästi, että sitä seurasi kova rykimispuuska. Hiki valui suorastaan otsalta. Kustaava auttoi syrjälleen kääntyessä ja pyyhki hikeä otsalta. Sitä tehdessä kuohahti hänessä harmi niitä kohtaan, joita piti syyllisinä Hetan sairauteen. Hän oli tähän asti uskonut, että ehkä on Kaspossa ollut jotain miellyttävää, koska Heta on sen ottanut. Mutta kun hän nyt oli kuullut, miten tuo asia oli tapahtunut, niin hyvät luulot loppuivat ja hän sanoi:

— Kyllä minä vielä väitän, että sinä raukka kuolet tuon Kaspon saituruuden tautta. Sitä hullua piti työmiehenä, ettei tarvitsisi maksaa palkkaa, mutta kallis työmies siitä sittenkin tuli. Siitä kivenheitostahan tämä tauti sai alkunsa.

— Sallittu se oli, huomautti sairas. — Ei se olisi heittänyt, jos ymmärsin kohdella taitavammin.

— Ettäkö ei olisi saanut lyödä sitä viuluntekelettä kappaleiksi?

— Niin, ja vielä siinä oli sen edellä yksi asia, jota en ole sanonut kellekään.

— Niinkö. Mikä se oli? uteli Kustaava.

— Ei se ole tarpeellinen tietää.

— Eikö? Vaan minäpä arvaan, sanoi Kustaava: — Parta-Jaakko oli suuttunut sinuun minun tauttani, koska et sanonut silloin etkä sano nytkään.

— Ei sinun tauttasi, vakuutti Heta.

— Aivan varmaan, vakuutti Kustaava huolestuneena. — Et sinä sitä muuten salaisi. Mutta miksi se ei heittänyt minua sillä kivellä? Minä olisin paljon paremmin joutanut kuolemaan.

— Entäs lapsesi? sanoi sairas.

— Herra on orpojen isä.

— Niin on minunkin lasteni, huokasi sairas. — Mutta ettet tyhjää arvaileisi etkä huolehtisi, niin sanon senkin toisen asian: Parta-Jaakko suuttui minuun siitä, kun nostin sinun poikasi hänen tekemäänsä uuteen kätkyeeseen.

Kustaavan silmistä välähti viha Parta-Jaakkoa kohtaan, mutta se meni pian ohitse, ja hän alkoi haikeasti valittaa, että hänen ja hänen lapsensa piti olla syyllinen Hetan ennenaikaiseen kuolemaan.

— Älä voivottele suotta, sanoi Heta. — Ei se ole sinun syysi, eikä voivotellen parane.