Читать книгу Saara - Kristofer Janson - Страница 3

Sisällysluettelo

Hän oli syntynyt maailmaan yhtä kunniallisesti ja säännöllisesti, kuin joku toinenkin Yhdysvaltain tyttönen.

Avioliitto vanhempain välillä solmittiin kahdentenakymmenentenä sunnuntaina pyhästä kolminaisuudesta, vahvistettiin sekä papin että lukkarin allekirjoituksella, ja vietettiin lopen ikävillä pidoilla; vieraat koristivat jäykkinä seinuksia — milloin eivät veisanneet pitkiä, surunsekaisia virsiä, tai eivät kertoneet juorujuttuja naapureista, eli puhuneet synnin kauhistuksesta ja uudestasyntymisen autuudesta. Morsian oli happamanimelä, niinkuin sopikin oikeauskoiselle tytölle kuullessaan, että hän oli kivulla lapsia synnyttävä ja oleva miehellensä alamainen; sulhanen oli juuri niin kivettynyt, kuin sopii ja tuleekin miehen, joka on kuollut tälle maailmalle ja astuu pyhään aviosäätyyn, täyttääksensä velvollisuutensa, sillä se on Jumalalle otollista, ja saadaksensa taloudenhoitajan, jossa virassa vaimo on paras. Ummelleen vuoden kuluttua kannettiin ensimmäinen pienokainen kasteelle ja yhdistettiin tavanmukaisesti tähän maailmaan ja sai niineksensä Saara, ehkä sen vuoksi että nimi aikanansa muistuttaisi häntä kuuliaisuuteen Abrahamillensa kaikissa asioissa.

Isä oli maanviljelijä, asuen Wisconsin'issa, luonnon ihanassa seudussa, korkeine rinteineen, metsineen ja harjuineen, jotka ylenivät viljavien vainioiden lomista. Hän oli hiljainen ja ahkera mies, teki työnsä napisematta ja luki raamattua ja uskonnollisia aikakauskirjoja, joita hänen uskolahkolaisensa toimittivat. Vaimollensa ei hän koskaan puhunut muusta, kuin perunoista, porsaista, lehmistä ja raamatunlauseista. Hän kuului Haugen uskolaisiin, jotka pitävät kaikkea kirjallisuutta, joka ei suorastaan raamatusta johtunut, vahingollisena ja sen vuoksi voimallisesti työskentelevät ylläpitääkseen tietämättömyyttä ja tukahuttaaksensa maahan muuttavien norjalaisten tervettä älyä. Kasvojen kovettuneesta ilmauksesta huolimatta, oli hän kaunis mies. Otsa korkea ja jalomuotoinen, mustien tuuheiden kulmakarvojen alla loistivat tummat, syvät silmät. Oli näiden silmien nähty säkenöivän tulta ennen, silloin kun hän piti jyriseviä parannus-saarnojaan, höystettynä piellä ja tulikivellä. Nyt tapahtui se harvoin ja tavallisesti oli katse verhottuna, samoin kuin koko luonteensakin. Haakon Holte oli tauonnut parannussaarnoistaan ja tullut papin alamaiseksi ja uskolliseksi auttajaksi. Ei hän paljon puhunut, mutta kalpeat tummanveriset kasvot, suurine silmineen ja täyteläisille huulineen, jotka todistivat salatuista intohimoista, olivat kuin verhona tulivuorelle, jota hallitsee ponteva tahdonlujuus, korkealle kehittynyt itsensä-hillitsemiskyky, joka vähitellen on tullut tavaksi.

Hänen avioliittonsa oli järjen perustama. Morsian oi ollut miellyttävä. Heti ensi nuoruuden jätettyään, tuli häneen tuonlainen ilmaus nyreätä välinpitämättömyyttä, joka todistaa pettyneistä toiveista. Hänellä oli tuskastuttava nimikin. Ketura, joka soveltui hänelle oivallisesti. Tuo happaman-imelä piirre, joka hääpäivänä esiintyi niin selvänä, oli hänen luonnollinen kasvojensa ilmaus ja vastasi täydellisesti hänen luonnettaankin. Hän eli murheenlaaksossa, josta seurasi, että hänen velvollisuutensa oli paheksua kaikkea. Kellervä teisintäplikäs iho oli todisteena maksataudista, jota aina seuraa ärttyinen mieli. Mutta todellinen järjestyksen ihminen hän oli, ja palvelijansa pelkäsivät häntä, kuin itse paholaista. Ei ollut ajateltavissakaan häntä pettää. Tutkiva katseensa keksi heti pienimmänkin virheen, mikä oli tullut tehdyksi. Senlainen henkilö on verraton aarre kartanossa; tällä perusteellahan miehensä oli hänet ottanutkin. Paitsi sitä kuului hän samaan uskokuntaan; hän voi huoata, lukea ja rukoilla hänen kanssaan ja katsella elämän iloa, kuin yksistään maailman lapsille sopivaksi. Hän itse ei kärsinyt niin paljon rouvan huonosta tuulesta, kuin palvelijat, sillä hän oli poissa suurimman osan päivästä. Säännöllisesti kellonlyömällä oli ruoka, puhtaana ja maukkaana pöydällä. Hän oli siveä, velvollisuutensa täyttävä vaimo.

Jos löytyy ihmisiä, kelvottomia lastenkasvatukseen, ovat ne juuri tänlaisia, sillä heillä ei ole akanaakaan lapsenmieltä, eivätkä, ymmärrä lapsen luonnetta. Luonnolliset ilon-ilmaukset pitävät he syntinä ja kohtelevat lapsia, kuin ikäihmisiä. Sitä sai Saara raukkakin kokea. Pieninkin vilkkaan lapsen ilonosoitus tukahdutettiin toruilla ja muistutuksilla. Leikkienkin tuli olla viisaita ja hiljaisia; kumminkaan ei hän saanut nauraa. Leikkitoverit, jotka olivat "maailman lapsia" pidettiin kohtuullisen etäällä ja hän sai enimmäkseen askaroida yksikseen. Huoneuston ympärillä oli pieni, aidattu puutarha ja sen ulkopuolella ei hän saanut käydä. Monasti seisoi hän, pienet kasvot puserrettuina säleaidan rakoon, ja katseli suurta, avaraa maailmaa edessään, missä lapset leikkien hyppivät ja nauroivat ja ohitse kulki kuormia ja matkustavaisia. Ne olivat "maailman lapsia" ja hän oli "Jumalan lapsia" ja hän tuli siihen päätökseen, että "maailman lapsilla" vaan oli hupaista maanpäällä. Mutta eiväthän ne kuoltuaan saaneetkaan istua kultapilvellä harppua soitellen ja palmuja heiluttaen. Ja kumminkin sykki pieni lapsensydän halusta päästä tuonne heidän joukkoonsa. Kultapilvet ja harput eivät vietelleet häntä, tulisihan äitikin olemaan niiden joukossa, jotka istuivat ja soittivat. Silloin kuuli hän äkkiä äidin ankaran äänen: Saara! Saara! — Veri syöksyi kasvoihin, olihan hän tehnyt syntiä ajatuksissaan.

Saara oppi melkein vihaamaan äitiä. Kaikki ikävä ja poikkitelainen oli hänestä äidin kanssa yhteydessä. Torat, nipistykset, korvapuustit ja nuhteet — — ne oli äitiä. Isän laita oli aivan toisin. Hänen kasvonsa olivat pikemmin surulliset, kuin ankarat, yksin istuessaan. Usein otti hän hänet syliinsä, silitteli hyväillen hänen tukkaansa ja pani väliin kätensä hänen päänsä päälle ja rukoili, niin että silmiin nousi kyyneleet, mutta mitä hän oikeastaan rukoili, sitä ei Saara voinut käsittää. Ei hän yksistään oppinut kunnioittamaan isää, vaan myös rakastamaan ja säälimään häntä, vaikka ei oikein ymmärtänyt minkä vuoksi.

Yksi piina oli sekä isän että äidin yhteinen, se oli ruokaluvun, aamu- ja iltarukousten opettaminen, heti kun hän kykeni selville sanoille. Monta kyyneltä ja korvapuustia se maksoi, ettei hän muistanut niitä päivästä toiseen. Aina hän sekaantui vieraiden ihmisten läsnäollessa ja se maksoi päivän arestia. Hän vihasi noita rukouksia, joita hän koneellisesti lateli. Samoin kävi pöytä rukousten. Vaikka kuinka nälkäisenä, potaattien ja lihan edessä höyrytessä, täytyi rukoilla ja lukea siksi että ruoka ehti jäähtyä. Usein hän vaivoin sai suuttumuksen kyyneleet pidätetyksi.

Sitte katekismusluvut äidin kanssa! Jo viidennellä ikävuodella ne alkoivat. Hän tavaili käskyjä ja uskonkappaleita, kunnes oli vallan päästään pyörällä. Kuinka ikävää se sentään oli! Ei hän sitä ääneensä tohtinut sanoa, ajatteli vaan. Hän odotti kipua ja rangaistusta moisista synnillisistä ajatuksista, mutta ei niitä tullut. Ja kumminkin pelkäsi tämä lapsensielu alituisesti tuota koston Jumalaa, joka ei sallinut ihmisten iloitsevan. Joskus kumminkin hänelle jotain pahaa tapahtuisi, olihan nuo ajatukset synnillisiä! Synnistä kuuli hän aina ja alituisesti puhuttavan. Hän ihmetteli niiksi Jumala tahtoi täällä alhaalla olemaan äreän ja pahan ja aina ikävän, ja vasta kuoleman jälkeen tulevan parempaa. Hän tahtoisi niin mielellään vähän iloa täälläkin. Muutoinhan olisi parempi ollut koskaan syntymättä.

Tuonlaisia ajatuksia liikkui lapsen mielessä; ja eräänä päivänä sai hän äidiltä kuulla, että niin se todella olikin. Naapurissa oli kuollut lapsi ja äiti lausui pöydässä: "Onnellinen hän, kuin pääsi varhain!" Oli siis kuten Saara oli ajatellutkin, elämä ei ollut minkään-arvoista, vasta kuoleman jälkeen tuli kaikki hyvin. Mutta sittehän olisikin paras kuolla. Sanoisiko isä ja äiti samoin, jos hän kuolisi?

Ehkä äiti, mutta isä? Ei, kyllä hän itkisi pikku Saaraa ja tahtoisi hänet mielellään pitää.

Saara alkoi tarkastella täysikasvuisten puheita ja kaikessa hiljaisuudessa tehdä havaantoja. Ennen oli hän yksinäisyydessään turvaunut hiekkakäytävän kiviin ja eläimiin. Erittäin kiintyi hän pieneen porsaaseen, joka seurasi aina hänen kantapäillään itse kaikkein pyhimpäänkin, puutarhaan, joka muuten oli häneltä suljettu. Eräänä päivänä oli hän ottanut lakanan vuoteeltaan ja käärinyt sen porsaan ympäri ja kantanut sylissään kuin kapalolasta porsaan alituisesti röhkiessä: röh, röh, röh! — Silloin oli äiti äkkiä näyttäynyt akkunassa ja tahtomattaan purskahtanut nauruun. Mutta pian ilmestyi taas nyreä mieli ja Saara sai vitsoja, siksi että oli käyttänyt lakanaa — sanoi hän, vaikka se oikeastaan tapahtui korjataksensa omaa heikkouttaan. Saara oli kumminkin tehnyt sen ihmeellisen huomion, että äitikin taisi nauraa.

Seudulla oli eräs amerikkalainen koulu, mutta sinne ei Saara saanut tulla, sillä niissä opetettiin vapaamieliseksi, sanottiin. Sinne tuli lapsia jos mistäkin lahkoista, helpostihan ne voivat vietellä oikeauskoisen lapsen. Lasta ei pitänyt johdattaa kiusaukseen. Uskontoa ei myöskään koulussa opetettu, jotta lapset kasvoivat kuin pakanat. Ei, paras oli että äiti tavaili hänen kanssaan edeskin päin.

Kuinka usein katseli Saara, kuin lintu häkistään, toisia lapsia, jotka iloisina, kirjat kainalossa tallustelivat kouluun. Yksi heistä oli kerran näyttänyt hänelle kirjaansa aidan raosta. Siinä oli kuvia ja hauskoja kertomuksia eläimistä ja pienistä lapsista.

Vallan toista kuin katekismus.

Hän katsoi salaa ikkunaan; olikohan äiti siellä häntä vakoilemassa.

Kuinka hän vihasi tuota katekismusta!

Eräänä päivänä kuuli Saara pääsevänsä kouluun, ei amerikkalaiseen, vaan norjalaiseen, jonka jotkut norjalaiset perheet olivat perustaneet ja jossa opetus olisi norjalaisten periaatteiden mukaisesti järjestetty. Se oli Saarasta yhdentekevää! Hän pääsisi nyt toisten lasten seuraan ja saisi poimia kukkia kotimatkalla. Tosin oli sanottu ettei kotimatkalla saisi pysähtyä, mutta eihän kukaan nähnyt, eikä kukaan kieltäisi ottamasta ylös mitä tielle sattuu.

Kalpeana ja juhlallisena läksi hän ensi päivänä täysissä tamineissaan matkalle, kahden naapurilapsen kanssa. Koulumestari oli vanha talonpoika, joka pani päänsä vinoon ja itki rukoillessaan ja puhui niin hullunkurisesti.

Se oli Saarasta uutta ja hän rupesi nauramaan. Virren loputtua tuli koulumestari hänen luoksensa ja tarttui häntä kädestä lausuen:

— Etkö tiedä lapseni, tuonlaisen naurun olevan syntiä? Eivätkö vanhempasi ole sinulle opettaneet, että ne, jotka täällä nauravat tulevat kerran sinne missä on itku ja hammastenkiristys?

Saara vaikeni ja istui sitte hiljaa kuin sytytetty kynttilä. Ei koulussa ollut niin hauskaa, kuin hän oli ajatellut. Samoja asioita oli äiti tyrkyttänyt hänelle kotona. Sitäpaitsi puhui koulumestari paljon vanhurskauttamisesta ja uudestasyntymisestä, jota ei Saara ymmärtänyt. Hän istui silloin ja ajatteli tuomen kukkia, joita hänellä oli aikomus etsiä kotimatkalla.

Kouluun oli myös tullut yksi "maailman lapsi". Eihän se muu voinut olla, tuo poika, joka vapaa-ajoilla keksi kaikkia hassutuksia ja viekotteli toiset nauramaan. Saaraa oikein peloitti, vaikka hän tulisikin vetoa tuohon poikaan; mutta sittenkin kulki hän kiertoteitä päästäkseen hänen kanssansa kotimatkalle. Eräänä päivänä sanoi poika:

— Käytkö räätälin luona, Saara? Hän vasta on sukkela mies!

Ei Saara tietänyt kuka räätäli oli.

— Tule, niin poikkeemme sinne sisälle; hän asuu ihan tässä.

Poikkeaminenhan oli kaikkia sääntöjä ja käskyjä vastaan, mutta voihan hän sitte loppumatkan juosta voimiensa takaa. Poika veti hänet ovesta sisään. Räätäli istui pöydällä ja rallatteli.

— Haluttaakos polska tänään — kysyi hän nuoren, ystävänsä nähtyään.

Samassa oli hän pöydältä lattialla ja alkoi polkea ja rallattaa,

Pitemmittä mutkitta tarttui hän Saaraan ja pyöritteli tyttöä.

— Näin saa räätäli usein tehdä, pysyäkseen lämpimänä, — sanoi hän.

Mutta ken on tämä pieni tyttönen?

— Se on Saara.

— Saara? Tuonko tytär tuolla mäellä, joka on happamasta juustoherasta tehty ja joka pyhittää jokikisen vuodenpäivän rukouspäiväksi?

Saara ei voinut olla nauramatta, vaikka se olikin ilkeästi sanottu, mutta olihan se totta, sitä ei voinut kieltää.

— Vai on sillä hapatuksella ja sillä sahapukilla tuonlainen pieni, raitis, iloinen tyttö; — sanoi räätäli ja otti Saaraa leuvasta.

— Elä välitä minun puheistani, minä olen senlainen hutilus, näet.

Ja taas istui hän pöydällä ja ompeli nappia liiviin.

— Etkös tahtoisi vähän messuta Saaralle? — kysyi poika.

Nyt tekeytyi hän mahtavaksi, kuin pappi kirkossa ja huusi messuäänellä:

— Ja kuule sinä vanha Beri, miksi istut niin etäällä ovenpielessä?

— Kenkäni ovat rikkinäiset.

— Ota vanhat sian turkit ja tee niistä kengät, niin voit tulla muiden hienojen naisten rinnalle. —

— Mutta nyt pitää Saaran, kiiruhtaa kotiin, muuten tulee kuuma löyly, äiti on jo kaatanut puuron vatiin.

Saara juoksi ulos ja kuuli räätälin nauraen huutavan perässä:

— Pistäydy sisään toistenkin, Saara, niin saat kuulla satuja.

Se oli hauskin mies mitä hän koskaan oli nähnyt. Aatteleppa että hän uskalsi matkia pappiakin! Varmaan oli hän yksi niistä, jotka äidin sanojen mukaan joutuivat helvettiin. Ja sinne tuo poikakin joutuisi, mutta tyytyväisiä he olivat kumpikin. Ja olihan hän itsekin tanssinut, vaikka hän taistelikin vastaan räätälin häntä pyöritellessä. Mitä, jos hänkin joutuisi helvettiin?

— Tulet myöhään tänään, Saara, — sanoi äiti. — Ethän ole minnekkään välillä poikennut?

— En, mutta koulussa kesti tänään niin kauvan — vastasi Saara.

Kas niin, nyt oli hän valehdellutkin. Varmaan joutuisi hänkin helvettiin. —

Kiusaus käydä räätälin luona tuli Saaralle voittamattomaksi. Kotimatkalla valitsikin hän aina nyt sen tien, joka kulki hänen asuntonsa ohi, ja kun hän näki räätälin istuvan pöydällä poikkesi hän sisään. Räätäli kertoi hänelle prinsessasta lasivuoressa ja metsäjoutsenista ja Saara ei ollut kuunnaan senlaista kuullut. Hän piti räätäliä, jonakin korkeimpana olentona. Kuinka hän tiesi noin ihmeellisiä asioita? Se oli vallan toista, kuin mitä koulumestari kertoi piplianhistoriasta. Mutta räätäli oli jumalatoin, sillä hän sanoi patriarkka Jaakoppia suureksi roistoksi ja paljon muuta, mitä ei ollut piplianhistoriassa ja mitä ei hän uskaltanut sanoa vanhemmillensa.

Kaikki räätälin luona käynnit salasi hän. Saara tuli kuin kahtia jaetuksi samoin kuin hänen ajatuksensakin. Kaikki maailmassa oli jaettu kahtia ja kumpikin puoli taisteli toistansa vastaan. Ensin oli Jumala ja perkele; sitte Jumalan valtakunta ja perkeleen valtakunta ja ne taistelivat ihmisistä. Perkeleen valtakuntaan kuului kaikki valoisa, hauska ja hupaisa. Sinne kuului tarujenmaa, sinne metsäjoutsenet kiiruhtivat, sinne kuului tanssi ja nauru ja sinne räätäli ja tuo hauska koulutoveri. Ja Jumalan valtakuntaan kuului kaikki murheellinen ja ikävä, äiti ennen muita, sitte koulumestari, koulu, katekismus, kirkko, pappi ja kaikki ne, jotka kävivät vanhempien luona veisaamassa ja rukoilemassa.

Täällä alhaalla vallitsi perkele, mutta kuoltua saisi Jumala vallan. Mutta olihan koulumestari sanonut, että vaan ani harvat tulivat autuaiksi, siis vallitsisi perkele jälkeenkin kuoleman. Mutta olikohan hänen valtakuntansa silloin yhtä hauska, kuin nytkin? Miksi ei siis kaikki mieluummin halunneet sinne? Ei, sehän oli totta, nehän kiehuisivat suurissa padoissa pi'essä ja tulikivessä. Hyi, se oli inhottavaa! Kyllä ansaitsi olla huvittelematta täällä alhaalla, Saara huokasi. Hänen lapsensielunsa vetäytyi mielikuvituksen voimasta valoon ja iloon, vaan kauhukuvat tukahuttivat tämän kaipuun. Mutta eivät tykkänään. Hänen terve luonteensa kapinoitsi vastaan, ja hän harhaili kummankin voiman välillä. Vanhempiensa läheisyydessä oli hän vaiti, melkein surullinen. Toverien ja räätälin parissa tuli hän väliin yli kaikkein rajojen riemastuneeksi ja iloiseksi. Sadut häntä viettelivät. Ne tykkänään valloittivat hänen mielensä, ja jälestäpäin tunsi hän katkerinta katumusta rikottuaan Jumalaa vastaan, niitä kuuntelemalla.