Читать книгу Saara - Kristofer Janson - Страница 4

Sisällysluettelo

Saara oli tehnyt uuden havainnon: Räätälillä oli kirjoja, hupaisia tanskankielisiä kirjoja. Siellä oli Robinson Crusoe ja Holger Tanskalaisen historia, Holbergin ilveilyjä ja Nissenin maailmanhistoria ja eräs matkakertomus ihmis-syöjistä. Saaran seisoessa hyllyn luona, utelijaisuudesta väristen, kuin Eeva katsellessaan kielletyn puun hedelmää, kysyi räätäli, josko hän tahtoi lainata niitä. Saaran silmät säteilivät, mutta mitä sanoisi hän isälle ja äidille? He olivat sanoneet senlaiset kirjat perkeleen juoniksi. — Eihän hänen tarvinnut niistä puhua ja eihän paljas lukeminen voinut vahingoittaa, kunhan ei niiden mukaan eläisi. Eihän ollut kielletty maailman valtakuntaa tarkastelemasta; korkeintaan oli se vaaraan heittäytymistä.

Kuinka sydän voimakkaasti tykytti, kun hän kielletty aarre povessaan astui äidin ohi! Minne hän kätkisi kirjan, ettei kukaan löytäisi? Vuoteesenko vaatteiden alle? Ei, kääntelihän äiti aina vaatteet vuodetta, laatiessaan. Loukkoonko vanhan romun sekaan? Ei, voisihan äidin päähän pistää siivota siellä, ehkä hän juuri tänään tarvitsisi jotakin loukosta. Puuvajaanko? Ei, voisihan puidenkantaja tuoda sen puiden muassa kyökkiin. Ei ollut varmaa paikkaa koko talossa. Hän juoksi alas joelle. Siellä oli ontto reikä vanhan hongan juuressa. Mutta siellä voisi hiiret ja myyrät sen nakerrella. Epätoivoisena katseli hän ympärilleen. Mutta äkkiä kirkastui katseensa; nyt hän oli sen keksinyt: tuonne tyhjään pesään tammen latvaan. Se oli oivallista. Sieltä ei kukaan kirjaa löytäisi ja jos joku näkikin hänen kapuavan ylös. tahtoi hän tietysti vaan katsoa, jos pesässä oli munia.

Saaraa nauratti ajatellessaan, kuinka sukkelasti hän petkuttaisi isää ja äitiä. Samassa oli hän ketterästi kuin kissa ylhäällä puussa ja kirja lepäsi pesässä taitettujen oksien alla. Mutta sen sinne hyvin saatuaan, piti sen ottaa heti ylös ja vähän siihen tirkistää, Hän luki lauseen, toisenkin ja itsekään huomaamatta oli hän istunut kokonaisen tunnin puun oksalla ja lyönyt villejä kuoliaaksi Holger Tanskalaisen kanssa ja tehnyt pyhiinvaelluksia Himalayan siintäville huipuille.

Ja hänen kun piti ostaa äidille tärkkelystä! Äkkiä oli kirja piilossa, hän kiipesi alas puusta ja juoksi niin että aivan hengestyneenä pääsi kotiin. — Miksi tulet näin myöhään? —

Kauppias oli juuri saanut uuden tärkkelyslaatikon kaupungista ja sen avaamista sai kauan odottaa, kun puotissa oli paljon ostajia, joille annettiin ensin.

Kas niin, taas hän oli valehdellut, eikä se jäänyt viime valheeksi. Saara alkoi pitää vanhempiansa salaisina vihollisina, jotka ryöstäisivät häneltä elämänsä onnen, jos voisivat. Kahdentoistavuotiaan mahdollisimmalla tarkkanäköisyydellä vartioitsi hän salaisuuttaan. Mutta oli hirveätä kantaa sitä yksinään. Olisi suuri helpoitus kanssarikollisesta, ja sen hän löysikin tuossa iloisessa koulutoverissa, joka eräänä päivänä oli nähnyt hyväksi koristella koulumestarin takin liepeitä ja saanut siitä kelpo löylytyksen.

Hän seisoi vartioimassa Saaran lukiessa, vaihtoivat kirjoja ja Saara taas vuorostaan vartioitsi pojan lukiessa. Kun isä, äiti tai joku ystävistä näyttäytyi, riennettiin joelle hongan luokse, kunnes vaara oli ohitse.

Saara oli tehnyt vielä toisenkin havainnon: Ihmeellisellä räätälillä ei ainoastaan ollut kirjoja, jotka kertoivat vieraista maista; hän oli itsekin ollut siellä. Nuorilla päivillään oli hän sällinä vaeltanut Saksat, Ranskat ja Italiat ja siellä paljon kummia kokenut. Pieni, pyylevä vaimonsa tuskin aina uskoi hänen matkoista kertoessaan, luuli hänen liioittelevan — mitä välitti hän siitä, vaimohan nauroi aina.

Saara kiihkoissaan melkein nielasi joka sanan räätälin kertomuksista. Räätäli oli hänestä aika poppamies, joka omasi avaimen taikojen maailmaan, kun vaan nappia painoi, niin heti avautui aarteineen.

Mutta sitten tapahtui jotain, joka ainakin ajaksi herätti hänessä salaista kauhua räätäliin. Eräs isänsä ystävistä oli ollut eräänä iltana heillä ja lähetyssanomasta lukenut kertomuksen eräästä kevytmielisestä ihmisestä, joka oli myönyt itsensä perkeleelle. Säntilleen päivästä päivään vuoden kuluttua, kun nuori mies istui toveriensa kanssa kapakassa, näyttäytyi paholainen äkkiä ihkaelävänä, ojensi kätensä häntä kohden ja nuorukainen kaatui kuolleena lattialle.

Kun tämä kertomus, asiaan kuuluvine huokauksilleen ja pään puistutuksineen oli luettu, alkoi isä vakavalla äänellä kertoa, että ihmiset ennen aikaan todella olivat niin jumalattomia, että kirjoituttivat itsensä paholaiselle, saadakseen rikkautta ja maallista onnea. Kontrahti allekirjoitettiin sydänverellä; tätä tapaa käytettiin vieläkin enemmän kuin aavistettiin; tämä olikin syynä siihen, että moni jumalaton edistyi maailmassa, ja hurskaat kärsivät hätää.

Saara istui hiljaa kuin hiiri, kuunnellen keskustelua. Pelko valtasi hänet niin ettei tohtinut yksin, lähteä levolle. Tuntui kuin olisi paholainen häneen tarttunut pimeässä käytävässä, hän tunkeutui lähemmäs äitiä, hän tietenkin oli taattu, hän ei varmaankaan koskaan ollut tehnyt mitään pahaa, ei koskaan kätkenyt kielletyitä kirjoja linnunpesään, ei koskaan valehdellut vanhemmillensa, ei koskaan toivonut ulos avaraan maailmaan, ei koskaan käynyt räätälissä. Jaa, räätäli! Hän oli varmaan yksi niistä, joka oli itsensä paholaiselle kirjoituttanut. Hän kun oli aina niin iloinen. Saaraa värisytti ja hän painoi päänsä tyynyihin. Hän näki räätälin tanssivan ja rallattavan ja hänen takanaan näkyi toinen, hevosenkavio jalassa ja sarvet otsassa, joka tanssi samalla tavalla ja irvisteli hänelle.

"Odotappas vaan! Kyllä vielä vien sinut ja silloin saat tanssia enemmän kuin sinua haluttaakaan." Ei, ei hän koskaan enää menisi räätäliin; ei hän koskaan olisi tottelematoin, ei koskaan nauraisi, ei koskaan… Saara nukkui, mutta tavantakaa velähteli ruumis kuin käärmeen pistosta.

Seuraavana päivänä oli hän taas räätälissä. Päivänpaiste ja lintujen laulu olivat karkoittaneet synkät mietteet ja hän tahtoi oikein tarkastella ihmistä, joka oli paholaisen kirjoissa. Räätäli katsoi häneen takaisin.

— No Saaraseni, näetkö näkyjä tänään, vai onko koulumestari lukenut kuolemasta ilmestyskirjassa?

Saara punastui.

— Onko sinulla kirjoja semmoisesta, jotka ovat sydänverellään kirjoittaneet itsensä paholaiselle? kysyi hän kainostellen.

Räätäli nauroi, vaimo nauroi ja kaikki lapset nauroivat. Hallitsiko paholainen todella kaikkia noita, jotka olivat niin iloisia? Mutta olihan se selvä tuntomerkki.

— Kuka on sinulle semmoista roskaa uskotellut? kysyi räätäli.

— Se oli lähetyssanomassa, — vastasi Saara:

— Lähetyssanomassa. Kai ne vielä uskovat, että vanhat akatkin ratsastelevat luudilla läpi savupiippujen!. — puhkesi räätäli sanoiksi.

Vaimo ja lapset nauroivat.

— Näetkös, Saaraseni, tuhmat ihmiset ennen vanhaan uskoivat peikkoihin ja tonttuihin, piruun ja hänen isoäitiinsä; se oli kyllä hullua se, mutta että vielä nykyään niihin uskotaan, se on paljon hullumpaa. Paholainen löytyy ainoastaan niillä, jotka sitä uskovat. Ennen vanhaan nähtiin hän usein kuljeskelemassa pukinjalkoineen, mustana ja inhottavana, mutta sittemmin alettiin pilkata häntä ja nyt piiloitteleikse se ainoastaan tuonlaisissa sanomalehdissä ja muussa roskassa.

— Kasperi, Kasperi! — varoitteli vaimo, nykien häntä kyynärpäästä.

— Katsos, Saaraseni, jos joku peloittelee sinua, semmoisilla hullutuksilla, niin tiedätkö mitä teet? Kas näin! — Ja sitte teet sinä näin: tra la la la — Ja hän alkoi tanssia ja vei vihdoin Saarankin muassaan.

Saara riisti itsensä irti ja juoksi pois. Tuo räätäli kävi väliin liian tukalaksi.

— Kasperi, Kasperi! Peloitathan sinä tyttösen kokonaan — sanoi vaimo.

— Ajattele minlaiset vanhemmat hänellä on.

— Kuuleppas. Kristiina, jos ihmiset ovat niin tukkituhmia, että tekevät lapsistaan nautoja, on joka kristityn ihmisen velvollisuus estää heille ainakin sarvia kasvamasta.