Читать книгу Saara - Kristofer Janson - Страница 7

Sisällysluettelo

Saara kävi rippikoulua. Pekan pakeneminen oli suuressa määrin koskenut häneen. Yksin ei hän voinut kantaa sitä salaisuutta, että Pekka oli ollut hänen akkunansa takana; ei hän myöskään rohjennut mennä Pekan isälle kertomaan mitä hän oli sanonut. Hän, päätti kertoa kaikki isälleen. Isä käytti tilaisuutta, puhui hänelle, kuinka niille kävi, jotka hylkäsivät Jumalanlasten tien. Hän sanoi sen suureksi siunaukseksi; Saaralle, että hän oli tullut Pekasta eroitetuksi. Sillä Pekka kulki suoraa tietä turmioon, ellei Jumala hyvyydessään vetäisi häntä, kuin kekäleen tulesta. — Sitten oli hän mennyt Pekan isän luoksi ja kertonut mitä hän tiesi. Pekan isä oli vallan murtuneena.

— Sinun olisi pitänyt häntä kasvattaa kurituksessa ja Herran nuhteessa, — sanoi Saaran isä — Sinun olisi ajoissa pitänyt repiä rikkaruohot juurineen hänen sielustaan.

— Koetinhan minä kurittaa häntä, veli Haakon, mutta se vaan häntä paadutti enemmän.

— Sinun ei olisi pitänyt antaa hänen vapaasti seurustella maailman lasten parissa, — jatkoi Haakon Holte.

— En minä nähnyt häntä koskaan muiden parissa, kuin tyttäresi Saaran — vastasi hän nöyrästi.

— Jaa, Jumala häntä armahtakoon ja meitä kaikkia! — huoahti Saaran isä.

— Jaa, onnistukoon sinun tyttärellesi ja sinulle paremmin, kuin minulle ja pojalleni! — sanoi Pekan isä kumartuen syvemmälle. — Rukoilkaamme hänen puolestansa, veli —.

Saara kävi rippikoulussa. Itseteossa oppi hän siellä sen, mitä oli jo ennen kotona ja koulussa oppinut, mutta kumminkin oli se jotain toista. Kun vanha pappi — sanottiin että hän nyt viimekerran, piti rippikoulua — kyynelsilmin ja väräjävin äänin rukoili, että Jumala suojelisi näitä nuoria sieluja, jotka nyt olivat hänen haltuunsa uskotut, tuli Saara liikutetuksi ja hän tunsi että se sittenkin olisi turvallisinta kaikista. Hän oli ollut ylen hurja ja ajattelematoin; hän oli sortunut kiusauksissa. Jumala oli Pokan kautta häntä muistuttanut. Hän ei tahtonut enää nähdä räätäliä ja hänen kirjojaan. Paras oli turvautua isään, pappiin ja Jumalan sanaan. Raamattu sai hänestä nyt toisen merkityksen. Hän pelkäsi mahtavaa Jumalaa, joka kirosi synnin lapsia, jopa antoi maankin nielaista niitä kitaansa. Hartaushetket kotona tuntuivat vähemmin ikäviltä; mielikuvitus ja uskonnollinen tunne vapautuivat silloin ja suurimmalla hartaudella veisasi hän pitkiä ja murheellisia virsiäkin. Aamuin ja illoin rukoili hän, että Jumala varjelisi häntä synnistä ja auttaisi häntä hillitsemään levotonta mieltään. Kun lapsellisuutensa — olihan hän vasta kuudentoista vuotias — vaati leikkejä ja huvitusta, oli hän näkevillään Pekan ja silloin kiiruhti hän rukoilemaan, veisaamaan tai vaipui raamatun lukemiseen.

Kuten toisillakin sen ikäisillä tytöillä liittyi hänen ihailunsa ja rakkautensa rippikoulunopettajaan. Vanha pappi, valkeine hiuksineen, värisevine äänineen ja lempeine kasvoineen oli hänestä, kuin ilmiö toisesta maailmasta. Hänestä tuli se epäjumala, jonka ympärillä aina aatokset liikkuivat. Pappi oli hänestä ihaninta maailmassa. Ja papin vieressä seisoi hänen isänsä, papin apulainen. Hänen vakavat silmänsä ja ankara kasvojen ilmaus puhuivat hänelle elämän vakuudesta ja äidin huokaukset muistuttivat koetuksia, joita oli kestettävä, ennenkuin saavutetaan kirkkauden valtakunta.

Tuskin löytyy montaa rippilasta, jotka suuremmalla uskonintoisella kiihkolla uudistavat kasteensaliiton, kuin Saara. Mielikuvitus muutti yksinkertaisen maakirkon korkeaksi temppeliksi; vanha pappi seisoi hänen edessään kirkastettuna ja alttarille polvistuessaan vuosivat kyynelet virtoina poskille ja hän lupasi aina kuulua yksinkertaisiin maanpäällä ja kieltäytyä maailmasta ja sen pahoista haluista.

Vanhempien luona oli vieraita sinä päivänä. Oli pappikin ja hän kiitti Saaraa ahkeruudesta ja hyvistä tavoista, lausuen sen toivomuksen, että monta senlaista nuorta tyttöä kasvaisi kylässä. Saara oli iloisempi kuin koko maailman aarteista. Isä puhui hänelle päivän tarkoituksesta. Hänen äänensä värähteli ja Saara ymmärsi kuinka rakas hän oli isälle vaikka hän sitä niin harvoin näytti. Hänkin tunsi rakastavansa tuota vakavaa isää, joka aina oli peloissaan hänen takiansa. Petoa julmempi hän olisi saattaessaan hänelle surua! — Koulumestarikin piti Saaralle puheen, jossa hän viittasi viettelyksiin, joille nuoruus aina on altis ja toi Pekan varoittavaksi esimerkiksi. Pekka raukka! Nytkin piti hänen olla syntipukkina! Häntä käänneltiin ja väänneltiin kanssa-ihmisten uskon vahvistukseksi. Saara ei ajatellut häntä katkeruudella, ei edes kauhullakaan; hän rukoili ystävänsä edestä.

Saara oli nyt täysikasvuinen, kaunis tyttö. Isän kasvonpiirteet, mutta pehmeämmät ja hienommat. Hänellä oli isän syvät, surumieliset silmät, tummine kulmakarvoilleen. Isän suuri suu ja täyteläiset huulet, mutta terveet, valkeat hampaat saivat unohtumaan sen vähemmän hienon muodon. Posket pyöreät ja punakat. Päivittynyt iho teki hänet terveen näköiseksi. Hän oli pitkä ja hoikka, olematta silti laihan ja kulmikkaan näköinen. Hänellä oli kaunis ryhti, työ ei ollut köyristänyt selkää, eikä tehnyt käyntiä raskaaksi, kuten maalla yleensä on tavallista.

Rippikoulun päätyttyä alkoi Saaralle vasta oikea työnteonaika. Nyt ei ollut enää läksyjä luettavana, siksi piti hänen tehdä työtä. Yksi palvelustytöistä eroitettiin sentakia. Saara rupesi hänen sijaiseksensa. Äiti oli siksi järkevä ettei antanut tyttären istua toimetonna. Hän oli totutettava työhön, tullaksensa kelpo perheenemännäksi; siksi hän tietysti oli tuleva samoin kuin muutkin hänen kaltaisensa.

Kaikkia piti hänen oppia: lattian luuttuamista, astiain pesoa, vuoteen laatimista, lypsämistä, ruoanvalmistamista, hoitamaan koko taloutta ja järjestämään teurastukset, leipomukset ja pesut. Tämä kaikki oli äidin ylpeys. Ja vaikkei Saara rakastanutkaan äitiään, ihaili hän kumminkin hänen siisteyttään, kunnollisuuttaan ja kestävyyttään.

Äiti oli myöskin käsitöissä taitava ja Saara sai oppia kutomaan, neulomaan, parsimaan ja paikkaamaan. Iltaisin oli hän uupumukseen saakka väsynyt ja nukkui aina raskaasti. Mutta päivät kuluivat nopeasti, ei hän ehtinyt ikävöimään, ei uneksimaan. Kun hän kuuli naapuriston huvitteluista ja tansseista, ei häntä sinne haluttanut. Tuntui rauhaisalta ja turvalliselta kotona työssä. Alituinen kaipuunsa henkiseen kehitykseen oli tykkänään kääntynyt uskonnon alalle. Raamatusta löysi hän aavistamattomia aarteita, ajatuksia ja mielialoja ja kun järki joskus alkoi kysellä, tukahutti hän sen heti ja ajatteli yksistään kuinka voisi seurata noita salaperäisiä neuvoja.

Saaran kauneudentunne ilmautui rajattomassa rakkaudessa luontoon. Kun äiti oli vähältä muuttaa koko puutarhan kaalimaaksi, pyysi Saara pientä tilkkua kukkien varalle; aituuksen ympäri istutti hän ruusupensaita, ruusut olivat hänen lemmikkejänsä. Hän katseli ja hoiti niitä; ja kukat viihtyivätkin hänen hellässä hoidossaan. Hän nautti niiden kauneudesta ja vartosi täysinäisten silmukkojen puhkeamista. Kesä-iltoina, päivän töiden päätyttyä istui hän katsellen kellervänpunervia pilviä lännentaivaalla, katsellen kuinka yhä enenevä loistava hehku valeli kultia pienille, vaalehtaville pilvenhattaroille, ja loi punervaa hohdetta kaikkialle. Kyynelet nousivat väliin silmiin, vaikk'ei hän käsittänyt miksi. Olihan hän onnellinen, ei hän halunnut pois; ei hänellä ollut aikaa siihen. Pieni ruusuilta lemuava aitaus, siinä hänelle kylliksi; siellä oli hän suojassa maailman pahuudelta.

Mutta kumminkin tapahtui senlaista, joka täytti hänen mielensä levottomuudella ja sai vahvat perustukset horjumaan.