Читать книгу Saara - Kristofer Janson - Страница 6

Sisällysluettelo

Synkkänä varjona leijuilee norjalaisen talonpoikaiskansan mielessä ripillepääseminen.

Korkeana vuorena pimittää se kaikki tulevaisuus tuumat. Se taival on ensin tallusteltava, ennenkuin tulevaisuuden laaja meri aukenee viehättäville näkyineen, kullankimaltelevine taivaan rantoineen, tuudittelevine sinilameineen. Kuinka suloiselta tuntuisi täysin purjein ohjata toiveittensa alusta tuolle laajalle, vapaalle merelle! Mutta taival — sen ohi on ensin päästävä.

Monet katkerat kyynelet, monen yön valvonnan paljon tuskaa ja ahdistusta maksaa se noille pikkuraukoille, jotka ovat tottumattomia kirjallisiin opintoihin. Mutta ilman ripillepääsö-todistusta ei heistä voi tulla mitään maailmassa. Rengeiltä ja palvelustytöiltä vaaditaan rippikoulu-todistus, puhumattakaan niistä, jotka pyrkivät korkeammalle maailmassa. Ilman sitä ei voi päästä kunnollisesti naimiseenkaan, ei pyytääkään luterilaisen papin vihkimistä, Vieläpä Amerikkaankin, missä ei senlainen todistus tule kysymykseen, ovat skandinaavialaiset vieneet niin syvän kunnioituksen ripillepääsö-seremoniiaan, että sielläkin ovat alkaneet pitää itseään puolipakanoina ilman sitä; se on yhtä tarpeellinen elinehto, kuin ruoka ja vaatteet.

Ennen ripillepääsöä ei tavallisesti tulla papin kanssa tekemiseen, tosin hänellä on ylitarkastus kouluissa, mutta kullakin on vapaus pitää itseään etäällä, kuinka itseä haluttaa. Mutta ripillelaskiessa on hänellä rajatoin valta, joko sulkea tie tai laskea. Ja nuoret kokoontuvat tuskasta vapisevina hänen ympärilleen sinä päivänä, jolloin he "päästetään edes," sillä he tietävät monet puutteensa. Yksi on tehnyt haaksirikon vanhurskauttamisessa toinen uudestisyntymisessä; yksi ei ole tietänyt eroitusta hienomman ja korkeamman epäjumalan palveluksen välillä, toinen on unohtanut selityksen ensimmäiseen uskonkappaleesen. Nyt ehkä tarttuu karille kaikki tulevaisuustuumat. Harvoin vuodatetaan niin katkeria kyyneliä, häpeän ja nöyrtymisen sekaisia; harvoin nähdään syvempää sydän-surua tai hehkuvampaa vihaa pappia ja katkismusta kohtaan, kuin noilla raukoilla, jotka ovat mahdottomiksi julistetut, joitten on ensi vuonna uudestaan yritettävä, ehkä samalla tuloksella. Ei mikään voi enempää herättää vihaa kristinoppia vastaan, kuin konfirmatioonipakko.

Pekka oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, eikä ollut vielä käynyt rippikoulua. Hän oli jyrkästi kieltänyt isän rukouksiin, mutta uskollisesti teki hän tehtävänsä kotona ja hankki muuta työtä väliajoiksi, ansaiten useampia taalereja. Mutta sitten alkoivat Haugen uskolaiset ahdistaa isää. Pekka taisteli ankarasti ylpeyttään vastaan. Jospa ei olisi täytynyt ilmoittautua koulumestarin luona ja ensin saada todistus häneltä hyvästä käytöksestä… Siihen ei Pekka voinut lannistua.

Isä sairastui ja tuli vuoteen omaksi. Ei hän syönyt, ei nukkunut ja Pekka kuuli hänen öisin rukoilevan että Jumala liikuttaisi hänen poikansa sydäntä. Se oli liiaksi Pekalle. Eräänä aamuna seisoi hän parhaat vaatteet yllänsä isän vuoteen ääressä.

— Tahdoin kirjoittautua tänään rippikouluun, jos tahdot tulla kanssani koulumestarin luokse, isä — sanoi hän.

Isä katsoi häneen, ja silmät täyttyivät kyynelillä. Jumala oli siis kuullut hänen rukouksensa. Hän nousi ja pukeutui nopeasti. Ei tuntunut mitään kipua. Hetkisen kuluttua lähtivät he kiisi kädessä, kuten silloinkun isä oli hänet löytänyt heinäsuovan alta. Tuntui kuin olisi hän löytänyt poikansa todistamiseen. Pian seisoivat he koulumestarin huoneessa. Matkalla olivat he kohdanneet Saaran isineen, joka oli käynyt samoissa asioissa. Koulumestari oli yksinään. Isä puhui. Sillä ehdolla oli Pekka tullut.

— Tulen pyytämään pojalleni todistusta ja samalla voit kirjoittaa hänet rippikouluun pyrkiväksi — sanoi isä — Tahdot kai hänen edukseen lausua muutaman hyvän sanan — lisäsi hän hiljemmin.

Koulumestari katsoi vanhaa syntipukkiaan. Ei hän ollut unohtanut häntä. Pekka seisoi kädet housuntaskuissa, selin koulumestariin, tarkastellen muka seinällä riippuvaa karttaa.

Tuo kiusasi koulumestaria ja hän sanoi isälle:

— Tahdot kait että pysyn totuudessa, Hans? Todistuksen hän saakoon, ansaitun ja selvän.

Hän istui kirjoittamaan ja jos joku olisi katsellut häntä, olisi huomannut tuon vahingoniloa ilmaisevan piirteen suun tienossa ja ilkeän väläyksen silmissä, hänen imeskellessään kynän vartta. Viimein tuli todistus valmiiksi, hän pani sen kirjekuoreen, sulki kuoren ja ojensi sen isälle, joka kiittäen otti vastaan. Pekka lähti sanakaan lausumatta.

— Saatpa nähdä, ettei koulumestari sittenkään ole ilkeä — sanoi isä kotimatkalla iloissaan. — Nyt luet minulle todistuksen, tiedäthän etten itse osaa. Sitten ostamme uuden kuoren puotista.

He istuivat tien varrelle ja Pekka luki seuraavaa;

"Tämän tuoja, joka ei pitkään aikaan ole ollut koulussa on pahanilkinen, huonostikasvatettu poika, joka ei ainoastaan ole itseään syössyt turmioon, vaan myös huonon esimerkin kautta johdattanut muita kiusaukseen."

Pekka kävi hehkuvan punaiseksi kasvoiltaan, repi todistuksen tuhanneksi kappaleeksi ja syöksyi takaisin koulurakennukselle päin. Veräjää ei hän aukaissut, hän hyppäsi sen yli.

Koulumestari istui vielä yksin huoneessaan, odotellen uusia rippikouluun pyrkijöitä. Hän tunsi äkkiä, tartuttavan niskaansa ja ennenkuin hän ehti huudahtamaankaan oli Pekan polvi hänen rinnallaan ja nyrkeillään hakkasi hän täysin voimin minne vaan sattui. Koulumestari yritti huutaa apua, mutta ei saanut siihen aikaa.

Vaivoin sai hän hengitetyksi Pekan häntä paiskoessa sinne tänne, samalla kuin iskut, kovat, kuin moukarin lyönnit sattuivat niskaan ja selkään. Vasta kun koulumestari makasi aivan kalpeana ja hiljaisena, päästi Pekka hänet.

— Kiitos todistuksesta ja kaikesta muustakin, koulumestari! — kirkui hän ja juoksi pois.

Isä istui yksinään, kuin ukkosen iskemänä ja odotti poikaa; katseli todistuksen sirpaleita, joita tuuli riepotti; hänen viimeiset toiveensa olivat murtuneet. Hän vartosi kauan, katsellen tielle, vaan Pekkaa ei kuulunut. Sitte komppuroi hän kotiin, sauvaansa turvaten, vanhana ja koukkuisena. Puuvajan ohitse mennessään näki hän Pekan istuvan siellä. Kirves kädessä istui hän hakaten lastuja tukilla pieniksi sirpaleiksi ajatuksiinsa vaipuneena, mutisten itseksensä. Ei isä kysynyt missä hän oli käynyt, ei uskaltanut puhua hänelle mitään. Vaan hetkisen kuluttua tuli hän uudestaan, kurkisteli seinän raosta, josko Pekka vielä oli siellä. Päivällisaikana uskalsi hän kysyä, eikö Pekka halunnut ruokaa. Hän vastasi lyhyesti kieltämällä, ja istui liikahtamatta paikallaan. —

Samana yönä heräsi Saara, joka nukkui pihanpuoleisessa kamarissa, vähää ennen sydänyötä heikkoon naputukseen ikkunaruudulle. Hän säikähtyi ja luuli ensin uneksineensa. Ei, se uudistui. Herättäisikö hän isän ja äidin? Hän hiipi ikkunan luo ja tirkisti ulos. Kasvot hän voi selittää, mutta ei muuta.

— Elä säikähdy, Saara! — Se on vaan Pekka. Nyt minä vasta menen todella — kuuli hän ulkoa sanottavan. — Tahdoin vaan sanoa sinulle jäähyväiset ja pyytää sinua menemään isän luo ilmoittamaan, ettei hän minua surisi. Minä lähden pois, tullakseni joksikin — täällä minua vaan kaikki sortavat. Juna lähtee kello kahdeltatoista yöllä Chicagoon. Jää hyvästi Saara ja muista joskus minua!

Ääni vaikeni ja Saara kuuli askelien poistuvan. Se oli siis Pekka, joka pakeni toisen kerran.