Читать книгу Saara - Kristofer Janson - Страница 8

Sisällysluettelo

Saaran isä kuului kouluneuvostoon. Noin viiden penikulman päässä oli koulurakennus, joka kuului isän piirikuntaan ja joka tulisi olemaan tyhjillään joulukuusta maaliskuuhun asti. Sinne oli nyt muuttanut eräs norjalainen uutisasukasperhe. Parempaa lupaa hankkimatta olivat naapurit, jotka ahtauden vuoksi eivät voineet lapsekasta perhettä luonaan pitää, kehoittaneet heitä ensialuksi muuttamaan sinne. Naapurit olivat hankkineet yhteisesti heille liesiön, vuoteet ja vuodevaatteet ja auttaneet muutenkin parhaansa mukaan. Mutta tämä luvatoin teko oli solvaissut korkean kouluneuvoston arvokkaisuutta, ja sitäpaitsi saatiin kuulla, että he muitta mutkitta olivat nostaneet pulpeetit ja penkit ulos lumeen ja käyttäneet pihaan pinottua puuvarastoakin.

Vaikka ei Saaran isä pitänytkään amerikkalaisista kouluista, vaan antoi kannatusta norjalaisille, oli hän kumminkin se, joka ankarimmin tuomitsee uutisasukasten käytöstä ja ehdoitti että ne heti karkotettaisi, koska huoneet olivat laitettavat kuntoon maaliskuun ensi päiväksi. Tämä tapahtui helmikuun keskipaikkeella. Hänen ehdoituksensa hyväksyttiin yksimielisesti.

Tämän sanan saavuttua perheelle, ei mies ollut kotona. Hän oli lähtenyt etsimään maankaistaletta itselleen, kuultuaan että senlaisia oli vapaina. Vaimolla ei muuta neuvoksi, kuin heti kääriä vähät tavarat myttyyn, pukea vaatteet lasten ylle ja lähteä tallustelemaan, mytty selässä ja lapsi kummassakin kädessä talutettavana, miestä etsimään. Heidän lähtiessään oli kaunis päivä, aurinko loisti kirkkaana, mutta illalla tuli äkkinäinen ilmanmuutos; ankara lumimyrsky, jota seurasi kova pakkanen.

Seuraavana aamuna lähti Saaran isä tiluksilleen tarkastelemaan oliko myrsky paljonkin vahinkoa tehnyt. Joelle vievällä tiellä, mäen rinteelle pysähtyi hän äkkiä, kuin kiinni kasvaneena. Puoleksi lumen peitossa oli suuri kääry, josta pisti esiin ihmispäitä. Hän meni lähemmäksi. Ei se liikkunut. Olivatko nuo kaikki paleltuneet? Mäen ja muutaman puun suojaan olivat ne istuutuneet. Olivat levittäneet villavaipan alleen. Äiti istui keskellä molemmat lapset sylissä. Hän oli käärinyt toisen peitteen lasten ympäri niin hyvin kuin oli voinut. Ketä ne olisivat? Eihän vaan uudisasukasperhe, joka oli koulutalosta ajettu? Hän kaivoi lunta oheen, jonka alle ne melkein olivat hautaantuneet ja käänsi vaimon päätä, joka oli toisaalle päin. Se tuntui kangistuneelta ja kylmältä. Hän pyyhki pois lunta ja jäädikettä kasvoilta ja hiuksilta ja tarkasteli häntä. Mutta kuolon kalpeus leveni hänen kasvoilleen ja tuo voimakas mies värähteli liikutuksesta. Oliko se mahdollista. Oliko se todellakin hän? Hän aukaisi takin ylimmäisen napin ja paljasti pienen ruskean täplän kaulalla. Ei epäilystä enää; se oli hän. Ja itse hän oli murhaaja!

Kääryssä alkoi liikkua. Kaksi lapsen päätä pistäytyi esiin äidin käsivarsien alta. Hämmästyneinä katselivat he Saaran isää. Ne elivät siis! Jumalalle kiitos, olivat vallan punakoita ja lämpöisiä. Kädessä oli kummallakin korppu jota olivat pureskelleet.

Sinä aamuna ei Saara uskonut omia silmiänsä, kun hän näki omituisen saaton lähestyvän taloa. Edellä kävi isä sylissään kantaen lumista naista, jonka pää riippui hänen rinnallaan. Jälessä tallusteli lumessa kaksi pienokaista, tyttö ja poika, yksi kummastakin takin lieppeestä kiinni pitäen ja itkien ääneensä. Isä kääntyi useasti heihin lausuen aina jonkun lohduttavan sanan. Nyt tulivat he veräjälle. Sykkivin sydämmin riensi Saara eteiseen. Siellä seisoi jo äiti ovea aukaisemassa. Hänkin oli nähnyt heidät.

— Katsokaa mitä olen löytänyt, — sanoi isä astuen sisään. Ääni värähteli ja silmissä näkyi tuskastuttava tuli, jota ei Saara ollut ennen huomannut. Nähtävästi kartti hän katsoa, äitiin — Täyttäkää heti kylpy-amme kylmällä vedellä ja pankaa hän siihen, että hän sulaa ja sitte hierokaa voimakkaasti koko ruumista. Luulen hänen vielä olevan hengissä… Sinä Saara ota pienokaiset, vie heidät vuoteelle, anna heille ruokaa ja lämmintä juotavaa. Ne eivät Jumalan kiitos, ole vahingoittuneet.

Isä kantoi tunnottoman naisen sisälle, laski vuoteelle ja istui itse viereen tuijottaen siihen. Jää alkoi sulaa vaatteista ja tippua lattialle. Saara mennessään läpi huoneen, näki kyynelen vuotavan isän poskella. Vaimo raukka jätettiin nyt naisten huostaan. Hän pidettiin kylmässä vedessä, siksi että jäähmettyneet jäsenet alkoivat pehmetä, sitte hierottiin lämpimällä öljyllä.

Sill'aikaa kulki Saaran isä rauhatoinna arkihuoneessa edestakaisin itsekseen mutisten. Saara meni oven taa ja kuuli hänen puhuvan korkeammalla äänellä. Hän ei voinut olla kuuntelematta. Korva oven raossa kuuli hän isän rukoilevan:

— Oi Herra Jumala, elä anna tämän synnin langeta minulle! Elä rankaise minua vihassas ja elä ota pois minulta sinun armoas. Elä anna nuoruuden syntien etsiskellä vanhuuden päiviä!

Ei Saara uskaltanut enempää kuulustella. Mitä tämä merkitsi? Nuoruuden syntejä!… Mitä hän tarkoitti?

Nainen oli viety vierashuoneesen. Paloviinansekaista kiehutettua maitoa oli kaadettu hänen suuhunsa Vierashuoneen sivulla oli puutarhan puolella parveke. Täytyi mennä huoneen läpi, ovesta päästäkseen parvekkeelle. Mutta molemmista sivuhuoneista voi ikkunan kautta heittäytyä parvekkeelle vaikka ei se ulottunutkaan ikkunoihin asti. Saara käytti tätä hyväkseen: Isän levottomuus ja ihmeellinen rukous olivat avanneet hänelle oven salaisuuteen, jonka hänen täytyi saada tietää. Kumarassa seinän viereen litistyneenä istui hän parvekkeen nurkassa, josta itse näkymättömänä voi akkunan kautta nähdä suuren vuoteen, missä outo nainen lepäsi lumivalkeana kasvoiltaan, silmät ummistettuina.

Isä oli yksin sisällä, rauhallisena ettei kukaan häntä näkisi, sillä eihän kukaan ollut mennyt parvekkeelle. Hän istui tuolilla vuoteen ääressä, selin Saaraan. Sairaan toista kättä, joka lepäsi peitteellä, lämmitti hän molemmissa käsissään ja katseli taukoamatta häneen itsekseen puhuen. Saara ei kuullut mitään. Äkkiä aukaisi sairas suuret, siniset silmänsä:

— Saara — huudahti isä, ja heittäytyi polvilleen hänen viereensä, suuteli hänen silmiään, suuta, poskia ja käsiä, nyyhkyttäen ja kiittäen Jumalaa. Ulkona parvekkeella värisi Saara ja tunkeutui lähemmäksi seinää. Tuntui kuin olisi työstänsä kiinni saatu pahantekijä. Oma nimensä sai hänet kauhistumaan. Hän ylös nousi hiljaa, hyppäsi sisään avonaisesta akkunasta ja pakeni.

Mitä tämä merkitsi? Isä, tuo umpimielinen, vakava isä, joka väliin hyväili häntä, äitiä ei koskaan, hän, joka oli kuollut maailmalle ja joka puhui pilkalla ja katkeruudella nuoruuden rakkaudesta, oli äkkiä antaunut intohimoiselle tulisuudelle. Hän oli suudellut vierasta naista, ei rauhallisesti ja tyveneesti, vaan niinkuin noissa suudelmissa olisi ollut suurin onni ja autuus. Saaraa peloitti. Eikö tuo ollut maailmallisuutta ja sen haluja? Ja kumminkin oli Saarassa silloin syttynyt tuli, jota ei hän koskaan ennen ollut tuntenut. Voi, senlainen suudelma!… yksi ainoa senlainen suudelma!

Hän pakeni tuota kauheata. Isän kuva oli himmentynyt. Ei hän enää ymmärtänyt mitään. Perustelmat olivat kumotut. Isä, hänen tukensa ja turvansa!… Mikä salaisuus!… Hän oli huutanut "Saara!" Se oli häntä niin peljästyttänyt. "Saara!" Oliko siis tuokin nainen Saara? Ei suinkaan häntä sen mukaan…?

Nyt Saara sen ymmärsi. Hän oli saanut nimensä tuon naisen mukaan, Saaran nimellistä ei ollut koko suvussa. Isä oli rakastanut tuota naista; rakasti vieläkin… Mutta äiti? Eikö hän sitte äitiä rakastanutkaan? Äiti oli hänen vaimonsa ja kumminkin hän rakasti toista. Eikö se ollut synti? Ja kuinka voisi isä…? Ei, ei, ei asia voinut olla niin.

Ja kumminkin palasi hän aina tuohon samaan. Ei hän tohtinut päivällistä syödessä katsoa isään. Hän oli verrattain tyyni. Entinen arvokas ryhti, mutta silmissä säihkyi tuli, jota hän ei voinut salata ja huulilla väreili hymyily istuessaan mietteisiinsä vaipuneena.

— Kiittäkäämme kaikki Jumalata, että hän on eloon herättänyt hänet, jonka jo kuolleeksi luulimme, — sanoi hän päivällispöydässä. Sitten rukoili hän tulisesti. Semmoista ei Saara ollut ennen kuullut. Tuntui kuin olisi hän tahtonut vuodattaa häneen siunausta täyteläisestä, lämpimästä sydämmestään. Ja tätä isää oli hän luullut kylmäksi! Häntä oli hän epäillyt epäpuhtaasta suhteesta!

Mitä se sitten oli? Ei hän isältä uskaltanut kysyä; tuskin rohkeni katsoa häneen. Itsehän hänen piti hävetä. Hän oli kuulustellut oven takana; oli hiipinyt parvekkeelle, oli rikollisesti tunkeutunut salaisuuteen. Rangaistus tuli alinomaisessa pelvossa ja rauhattomuudessa. Nuo ajatukset olivat hänelle ainainen piina. Salainen voima veti häntä isän ja sairaan ympäristöön. Kun isä tai vieras puhui, kuulusteli hän mitä tarkemmin saadaksensa tietää enemmän. Mutta aina he puhuivat mitättömistä asioista.

Kun sairas voi nousta vuoteelta, auttoi hän Saaran äitiä kyökissä. Isä tuskin näytti huomaavan häntä, tuskin milloinkaan puhui hänelle. Hän eli vanhaan tapaansa, vaikka Saarasta usein näytti, isän istuessa ja katsellessa akkunasta, kuin olisivat ajatukset olleet ihan toisessa maailmassa ja katse näytti entistään surullisemmalta.