Читать книгу Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki - Lehtonen Joel - Страница 5

Sisällysluettelo

Kääpiö astuu huoneeseensa ja vääntää sähkön palamaan. Silloin valahtaa lampusta kamariin punainen hohde. Sakris on nimittäin ympäröinyt lampun värillisellä silkkipaperilla. Kylmänä ja lohduttomana se valo läikähtää ummehtuneelta haiskahtavaan ja lämmöttömään ilmaan. Tyhjät seinät. Melkein autio kamari. Kehno keinutuoli… Tuossa ikkunan edessä matala räätälinpöytä… Nurkassa näkyy höylä ja naulassa riippuu pari kummallisia, polvista poikkileikattuja housuja…

Mutta onpa täällä koristuskin seinällä. Väripainos, joka esittää Romeota ja Juliaa: sellainen on kirjoitus kuvan alareunassa.

Eikä varsin ainoakaan koristus. Ikkunalla kasvaa Annansilmä …

Sakriksen kukka, hänen nuori lemmikkinsä…

Niin … kukka se ei tee koskaan kenellekään pahaa … ei väittele vastaan, vaan palkitsee isäntänsä hoidon kiitollisuudella, antaen hänen nauttia ihanuudestaan keväällä ja lyhyen kesän aikana.

Sähkönappia vääntäessään tuskastuu rampa työn puutteesta aiheutuvan huolen lisäksi siitäkin ajatuksesta, että se yhtiö, joka omistaa tämän vuokrahuvilan, on taasen korottanut sähkömaksua. Kamarin kuukausivuokraa oli nostettu muutama viikko sitten. Milloin tuleekaan näistä korotuksista loppu?

Sellaiset seuraukset ne on maailmansodalla…

Sodilla yleensä… Nyt saadaan joka maassa vuosikausia maksaa viimeisen sodan kustannuksia!

Sakris ajattelee:

Niin, niin, sellaiset tulokset on sodilla! Se on selvä… Porvarillisen ja ilkeän maailman tekemillä sodilla…

Ääneensäkin supisten ja hartioitaan vakuuttavasti nyökäyttäen asettaa hän siinä märkiä rukkasiaan kuivamaan … uunin viereen, jossa hän keittää ruokansa. Sitten ryhtyy hän kiskomaan seljästään halkosahaa ja päästämään kirvestä vyöltään.

Milloin hänen mieleensä johtuu viimeinen maailmansota, painaa se mieltä … ja suorastaan ärsyttää häntä … niin kuin melkein kaikkia työläisiä nykyaikaan. Tyytymättömyys siihen sotaan ja tuskastuminen etenkin sen luomiin elämänvaikeuksiin leijailee suorastaan ilmassa. Niin, ihmetellään ja aprikoidaan oloja, jotka saivat tuon sodan aikaan ja sotkivat hyvänlaisen maailman. Ja ollaan tyytymättömiä nykyisiin, muka yksinomaan porvarien kannattamiin maailmankäsityksiin…

Jos saisi ruokaa … niin kuin ennen… Edes ruokaa! Ja työtä.

Mutta kuinka on Kukkelmanin laita? Nytkin on hän kuljeskellut kolme, neljä päivää kaikkialla … eikä ole löytänyt työtä. Sitä muistelee hän saaneensa ennen sotaa aina helpommalla… Nykyään työttömiä yhä lisääntyy … vaikka hänen mielestään Suomen vapaussodassa surmattiinkin kaikki parhaat työläiset..!

Ihme, että hän itse pelastui…

Maailmansota…

Vaikeaksi tullut aika…

Pettymys, että punakaarti joutui tappiolle…

Levoton odotus, mitä nyt maailmasta tulee, sillä jotain parempaa pitäisi tulla sellaisen mielettömyyden jälkeen kuin tuo suuri sota oli…

Kaikki nämä yleisesti ilmassa virtailevat, sekavasti ihanteelliset ja samalla kostonhaluiset ajatukset syrjäyttää kumminkin tällä hetkellä Sakriksen mielestä muudan aivan erikoinen ja henkilökohtainen kipu. Tuokion seisoi hän ovensuussa kumarassa … tuskin jaksaen nyökäyttää päätänsä taikka paremminkin hartioitaan sen verran kuin vaadittiin tuota sotaa halveksiakseen. Nyökäytti hartioitaan … ja niskassa heilahtivat silloin hänen tahrautuneet hapsensa suurena aaltona. Sitten pitäisi hänen liikahtaa. Mutta paljosta konttaamisesta ja kävelystä vaivautuneet jalat tekevätkin tenän..! Tuntuvat sietämättömän kipeiltä. Kulkemisen rasitus antaa jo tämän lyhyen levähdyksen jälkeen hänen kokea seurauksiaan. Sakrista aivan pyörryttää.

Kalpea hän on kivusta… Ja siitäkin, että hän on tässä elänyt jo kuukauden päivät pelkästään perunapuurolla ja vedellä.

Mutta tällaisen ruuan olikin hän järjestänyt itselleen osittain ehdoin tahdoin. Hän on näet jonkinlainen vegetariaani…

Syömättömyydellä uskoo hän voivansa hävittää kerran muhkun seljästään … ja saavansa jalkansa terveiksi…

Ei ollut helppo saada työtä. Silloin sopi ryhtyä paastoamaan. Ja sitten hän huomasi … asiaa tarkoin pohtiessaan … paaston terveelliseksi…

Vaivalla pääsee Kukkelman nyt keinutuoliin, omatekoiseen mielipaikkaansa, jossa on niin mukava keinutella ja miettiä … tuumiskella kaikenlaisia maailman asioita … pitkinä iltapuhteina. Siihen hän kapuaa, auttaen itseään käsillään ylös, sillä jalat eivät yksinään jaksa. Märkä päällystakki on hänellä vielä yllään. Jalkoja pakottaa hirveästi … ja kyttyrää ja koko selkärankaa. Hän huohottaa… Hengitys käy rinnasta niin kuin koiran läähätys, hyvin hätäisenä ja lyhyesti…

Siinä alkaa hän riisua kenkiään ja sukkiaan… Ja punaiset jalkoterät, joista toinen on kääntynyt hiukan sivulle päin, paljastuvat vähitellen.

Menee hetki hiljaisuudessa. Ainoastaan seinän takaa ja ylemmästä kerroksesta kuuluu lasten parkumista.

Särkevää selkäänsä ja kipeitä jalkojaan Sakris ajattelee… Kaikkein vaivaavinta ajatustaan, joka herättää hänessä aina hänen elämänsä katkerimman muiston.

Miksi hän on ennen kaikkea rampa? Monet kerrat on hän pohtinut tämän asian selväksi … mutta nyt täytyisi jälleen sitä pohtia…

Olisi pistettävä tuli uuniin ja lämmitettävä puuro… Vielä on jäljellä sitä toissapäivänä keitettyä … ja ämpärissä on vähän vettä. Mutta kyttyrää ja sääriä täytyy lepuuttaa … ja mietiskellä kohtaloita, jotka vioittivat hänen selkänsä ja jalkansa.

Kun hän niitä miettii, nykäisee hän pakostakin keinutuolin levottomaan ja vihaiseen liikkeeseen. Ja jälleen kohoaa hänen sisästään ikään kuin kirous … vaikkei saisikaan kirota … ei edes ajatuksissaan, sillä kiroushan kutsuu ihmisen ympärille pahojahenkiä! Ne tekevät onnettoman olon vielä pahemmaksi kuin se oikeastaan on…

Mutta aina ei jaksa vastustaa pahojahenkiä … joita ilma liitelee täynnä… Salaperäistä henkimaailmaa … nykyaikaiselle ihmiselle käsittämättömiä vaikutelmia.

Äiti-vainajan henkikö häntä muiden muassa kiusannee?

Minkälainen olento tuo äiti!

Paha … kuin naiset kaikki.

— Jos menet naisen luokse, niin älä unohda ottaa ruoskaa mukaasi, sanoo Nietseske-kirja, murisee Sakris yksinään, ja hänen huulensa vääntyvät katkeraan hymyyn.

Juuri äiti antoi hänelle elämän julmimman kuorman … tuon kyttyrän selkään ja vääntyneet, kipeät jalat. Vioitti selkärangan…

Vielä eivät jalat ja selkä ole parantuneet … vaikkei hän ole enää vuosiin syönyt lihaa eikä mitään saastaista… Ja vaikka hän nyt viimeksi on paastonnutkin.

Äiti se oli hänet tällaiseksi tehnyt! He asuivat silloin tuolla naapurikunnassa… Sakris, hänen isänsä, sisaruksensa ja äiti… Hanabölen kylässä… Mäkituvan asukkaina.

Köyhää ja surkeaa oli siellä tosin elämä. Mutta silti: äidin olisi kuitenkin pitänyt … rakastaa Sakrista..! Tietää, että hän oli äiti!

Laho oli tölli; isäntä, vaikka kartanonomistaja ja rikas, ei hennonut sitä parannella … eikä antaa heille maata sen vertaa, että he olisivat voineet pitää edes lehmän… Siksi oli äidinkin ehkä pakko olla kaiket päivät isän kanssa poissa kotoa … isännän töissä; maksamassa vuokransa monet viikot kestävällä omalla orjuudellaan. Eikä sekään riittänyt: täytyi vielä käydä muuallakin urakoissa. Lapset suljettiin silloin torppaan lukon taakse … etteivät olisi päässeet ulos … itseään vahingoittamaan. Niin kuin ne olisivatkaan voineet talvella ulkona liikkua! Eihän Sakriksella ja hänen veljellään ollut housujakaan … vaikka veli, Sakrista vanhempi, oli jo seitsenvuotias… Eikä siskolla ollut hametta… Paljain säärin koikkelehtivat he ahtaassa tuvassa. Mutta joskin köyhyyttä oli, niin olisi äiti voinut olla lapsilleen hellempi!

Minkäs hän teki! Kun tuli kerran kotiin … oli kesä, ja aurinko, Luonnon armelias ja kaikille hyvyyttään jakeleva silmä, säteili ikkunasta. Ikkunan olivat lapset saaneet vehkeillyksi kehistään irti ja auki. Sakris oli kiivennyt ikkunalaudalle, lämmittelemään ja ihailemaan luontoa. Silloin äiti: ryntää ovesta sisään, ja ärjäisee niin pahasti, kun näkee pojan ikkunalla, että Sakris peljästyy ja putoaa ikkunasta ulos: lyö selkänsä ikkunan alla olevaan hirteen… Ja taittaa selkärankansa!

Kahdentoista ikäiseksi täytyy Sakriksen maata paikallaan sängyssä… Sitten vasta alkoi hän voida liikkua. Maata huonolla ruualla … ja kitua engelskantaudissakin.

Sellainen kelvoton äiti! Minkämoisia ihmiset saattavatkaan olla. Mutta aina ne … naiset!