Читать книгу Rakastunut rampa eli Sakris Kukkelman, köyhä polseviikki - Lehtonen Joel - Страница 8

Sisällysluettelo

Nyt on takkuiset suortuvat selvitetty ja puhdistettu. Ne laskeutuvat vaaleina aaltoina Sakriksen hartioille. Hän liikuskelee kamarissaan, kävelee … horjahtelee, löytää tasapainonsa… Hypistelee jotakin kosteudesta ruostunutta rautanaulaa, jonka huomaa seinässä… Kuuntelee ääniä: naisten riitelyä … ovet paukahtelevat jossakin huvilan toisessa päässä … ja tuo yksi pienokainen itkee alituiseen.

Menisikö hän kivimies Bergmanin tai peltiseppä Savolaisen murjuun?

Aivoissa tuntuu yhä vaativan ajattelemaan … ja puhumaan…

Ikävä on näin … ilman naista.

Ja puhua pitäisi maailman tapahtumista. Nyt kun hän on ollut yksinään sisällä viikkokausia, ainoastaan viimeisinä päivinä liikuskellut…

Sakris on väsynyt tämän päivän kävelystä ja kontimisesta. Ei jaksaisi kavuta enää jyrkkiä sisäportaita; niissä kompastuukin helposti pimeässä…

Ja huomenna täytyy lähteä hyvissä ajoin etsimään itselleen työtä.

Keinutuoliinsa hän jälleen kapuaa, käsillään itseään ylös auttaen. Istuu siinä, nyökkii… Niin menee hetki…

Sitten soluttautuu hän yhtäkkiä vatsalleen ja laskeutuu lattialle. Ottaa harmonikkansa … josta purkautuu säriseviä ja vapisevia ääniä, kun hänen rystysensä sattuvat kosketusnappeihin. Harmonikka sylissä kiipeää Sakris sitten sänkyynsä eli makuulavalleen, tarttuen kynsillään kiinni lavan seinänpuoliseen reunaan ja nostaen ylös ensin toisen jalkateränsä ja sitten toisen. Arat ovat sääret … kovin jäykät. Hän peittäytyy vuoteeseen … ja soittopeli sylissä alkaa hän soitella jotakin alakuloista … mitään laulua tavoittelematta … verkalleen vain harmonikan kureita edestakaisin vedellen.

Huone on koko lailla lämmennyt…

Parta on ajettu… Ja tukka on kaunis.

Pitäisi … pitäisipä olla jälleen … nainen.

Odottakootpas, kun kyttyräkin hartioilta häviää..! Ja hän on notkea ja nuori: silloin tempaisee hän itselleen kaikkein pulskimman naisen!

Jumalan kiitos, että kyttyrä saattaa parantua…

Jumalanko kiitos? Hm … kiitos Luonnolle … tai ihmisille.

Eräät sanovat, että Kukkelman on tullut viimeisten vuosien kuluessa huonommaksi … koskapa hänen on täytynyt syksyisin ja talvisin ruveta kontimaan. Mutta ihmiset ovat erehdyksessä! Itse sairas parhaiten itsensä tuntee…

Kiitos sille pitkätukkaiselle miehelle, sille vegetaarille … teosofille! Häneltä Sakris sai valonvilkahduksen pimeyteensä.

Siitä on jo monta vuotta, kun hän näki täällä tuon tiedemiehen. Mutta ei ollut ensin uskonut hänen aatteisiinsa niin varmasti, että olisi alkanut noudattaa ainakaan kaikkia hänen neuvojaan.

Nyt hän niihin uskoo … kokemuksesta. On ruvennut näinä viime aikoina uskomaan … kaikkiin.

Niin: se mies oli sanonut, että lääkärit myrkyttävät sairaita ruumiillisesti … ja sielullisestikin. Eivätkä osaa heitä kumminkaan yhtään auttaa.

Sakris tietää itsestään, etteivät he osaa: turhaan oli hän aikoinaan, kisällinä, etsinyt heiltä apua kyttyränsä tähden. Jotkut antoivat lääkkeitä; ne eivät tehonneet … vaan olivat huumausaineita, jotka kasasivat yhä uutta myrkkyä Sakriksen ruumiiseen. Taikka pitivät he tarpeellisena, että Sakris olisi lähtenyt kesällä kylpylaitoksiin itseään hoitamaan. Tosiaan … onpas sekin neuvoja apu! Mutta toiset tunnustivat suoraan, etteivät he mahda mitään hänen kyttyrälleen eivätkä jaloilleen … ja ottivat rahat siitä tiedosta, että hänen vaivansa on auttamaton.

Mutta tämä mies sen sijaan, tämä pitkätukkainen: hänellä oli keino ja tieto! Kuinka hän varoitti, neuvoi jokaista ihmiseksi luotua olentoa karttamaan lihaa: sanattomien, neljällä jalalla juoksevien taikka kahdella siivellä lentävien veljiemme veristä lihaa. Ja kielsi käyttämästä väkijuomia ja tupakkaa.

Tämä mies, tämä Kristuksen näköinen … jumalallinen niin kuin hän, sillä olihan Kristus oikeastaan maailman ensimmäinen sosialisti … tämä tiedemies, joka tunsi jonkinlaiset itämaiden viisaudet, hän kielsi syömästä eläinten lihaa; sellaisesta tulee ihmiselle kosto ja kirous, syyttömien veren vuodattamisesta … murhasta! Ja ennen kaikkea oli lakattava työntämästä ruumiiseensa väkeviä ja nikotiinia. Vielä oli istuttava vyötäröitä myöten vedessä… Niin kaikki taudit paraneisivat … muhkut ja pahkat katoaisivat sellaisilta, joilla niitä oli… Ja uudet hampaatkin kasvaisivat niiden suuhun, joilta lääkärit ja väkevät juomat ja ruuat olivat ne repineet pois.

Esitelmä ja ohjeet maksoivat ainoastaan viisikymmentä penniä.

Työväenyhdistyksen talo oli tulvilleen asti täynnä väkeä.

Ja niin paljon Sakris jo silloin uskoi tähän pitkätukkaiseen mieheen, että hylkäsi heti viinan ja tupakoimisen … ja alkoi kasvattaa itselleen pitkää tukkaa.

Ennen … Hanabölestä tänne Krokelbyhyn tultuaan … oli hän tupakoinut … ja ryypännytkin. Työväen tansseissa hän silloin esiintyi soittajana; no, soittajalle tarjottiin joskus väkijuomia… Ja sitten hän itsekin niitä osti. Teki mieli maistella … teki kiivaasti … katsellessa tanssia. Ja välistä hankki hän punssia ja viiniä kestitäkseen niillä morsiamiaan.

Olipa hän, silloin kehittymätön raukka, muutaman kerran maistanut suutarinlakkaakin…

Mutta tämän miehen opetuksen johdosta jätti hän nyt ne ilkeät paheet iäksi pois.

Oltuaan pari vuotta tupakoimatta ja viinoja maistamatta ja tuntiessaan siten tulleensa terveemmäksi, hylkäsi hän lopulta lihankin. Sitten söi hän paitsi voileipää ja maitoa kernaimmin riisipuuroa ja rusinasoppaa … ja milloin teki mieli jotain vaihtelevaa, osti omenoita ja namusia: silloin olivat ne hyvät ajat … sodan alkuvuosina; palkat nousivat niin että tuntui, ja tavaraa oli ostaa. Puljonki oli hänestä kuitenkin parhainta, mutta lihaa sen liemessä ei hän kärsinyt nähdä. Se kasvisruokien käytäntöön ottaminen auttoi häntä yhäti … ja kahta kiivaammin uskoi hän tuohon mieheen. Iljettävältä alkoi Sakriksesta maistua kavalasti tai julkeasti tapettujen sikain ja porsaiden ja härkien liha. Jos hän milloin … alussa … hairahtui niitä syömään, antoi hän ne kohta ylön. Kala ja puljonki ja rusinasoppa ja riisipuuro, siinä oikeat ruuat… Silakoita täytyi vielä välistä syödä: ihminen ei näet voi yhtäkkiä tottua niin suuriin muutoksiin, sillä hänen puhdistumiseensa menee yhtä monta ajastaikaa kuin hän on itseään turmellutkin. Mutta kun ne vuodet kestää, syntyy ihminen uudestaan: nuorena, terveenä, entistäkin kauniimpana… Ensin vammat tällaisesta parantumisesta suorastaan pahentuvat.

Senkö tähden lienevätkin Sakriksen jalat ja kyttyrä viime vuosina tuntuneet kipeämmiltä kuin ennen muinoin..?

Mutta jos hän jaksaa pysyä uskollisena, saa hän ihanan palkinnon! Se horjumaton tieto on hänessä yhäti vahvistunut… Sitä ei voi kaataa mikään! Se istuu nyt väkevänä hänen veressään; hän on siitä ylpeä kuin ainakin ylemmyydestään..! Puhukoon Bergman mitä tahtoo … saastaisten aineiden välttämisellä Sakris uskoo tulevansa terveeksi. Ja paastolla.

Tämän paaston … tai melkeinpä syömättömyyden … keksi Kukkelman itse; hän ajoi teosofin ja kuhnetohtorin opin hiukan pitemmälle.

Jo aikaisemmin oli hän vähentänyt ruokiensa määrää ja laatua kasviksien syömisessä: kaupoista kun hävisivät riisiryynit, rusinat ja kaikki … hävisivät gulashien ja rikkaiden maalaisrusthollarien varastoihin. Nyt tuskin näkee enää edes omenoita … ja missä näkee, ovat ne kunnottoman kalliita. Perunat ja porkkanat ovat nykyään ainoaa oikeaa ruokaa…

Ruokiaan vähentämään ramman siis täytyi tottua. Ja, niin kuin sanottu, koska hän ei tässä syksyllä eräällä viikolla saanut mistään työtä ja koska hänen päässään oli virinnyt ajatus, että paraneminen kävisi kenties nopeammin, jos koettaisi olla melkeinpä syömättä, niin rupesi hän varta vasten sillä tavoin paastoamaan: loikomaan päivät päästänsä vuoteessa ja nauttimaan pelkkää perunapuuroa. Rahaa oli hänellä toki vuokraan ja puuroaineihin … ja vähän kahviinkin.

Tällainen parantelu … tuntui hyvältä. Kyttyränsä katoamista ja jalkojensa nopeaa oikenemista hän odotti. Ja oli iloinenkin tuloksesta: sillä kun hän katsoi illoin mustana kiiluvaan ikkunaan, josta hän näki itsensä kokonaan, luuli hän kyttyränsä pienentyneen.

Ja Sakris on varma, että kyttyrä olisi perunapuurolla ja kermattomalla kahvilla kokonaan kadonnut, jos hän olisi saanut jatkaa sellaista menettelyä esimerkiksi kaksitoista kuukautta yhtä mittaa. Mutta minkäs mahtoi: rahat loppuivat … ja nyt täytyy työhön maksujen ja ruuankin vuoksi.

Niin, pienentynyt ja kadonnut olisi hänen seljästään tuo lihasäkki, johon on kerääntynyt myrkkyä … eläinten lihaa: kidutetun luomakunnan kostoa… Päässyt kerääntymään, kun tiehyet seljästä keuhkoihin ja vatsaan menivät häneltä tukkoon … selkäytimen katketessa.

Kesken terveydenhoitoa täytyy rasittaa itseään työllä.

Sellainen on tämä nykyinen yhteiskunta: ei ole sairaaloita, joissa voisi parannella itseään niin kuin tahtoo… Paastota, jos tahtoo. Siellä annettaisiin ainoastaan lämpö ja valo ja jotain sellaista ravintoa, minkä sairas tietää itselleen parhaaksi. Köyhäintalo kyllä on … mutta makaapas siellä! Ja lihaa siellä syötettäisiin … sanovat syötettävän valmiiksi mädännyttäkin.

Olisipa vallankumous Suomessa onnistunut … niin miksi hän ei olisi saanut sellaistakin hoitoa? Kansa on hyvä, kansa on suvaitsevainen. Niin sanoo Krapotkin, joka on … ruhtinas! Jos kansan tahto ja Sakriksenkin toivomukset olisivat päässeet kuuluville, niin… Mutta niiden ei annettu päästä…

Kukkelman ajattelee nyt kukistettua vallankumousta. Synkkä varjo lankeaa hänen sieluunsa…

Vapaussodaksi porvarilliset sitä vallankumousta sanovat. Mistä se on vapauttanut esimerkiksi hänet?

Se muisto tekee ramman hänen selkärankansa taittumisen jälkeen enemmän levottomaksi, ahdistuneeksi ja tuskalliseksi kuin mikään muu.

Työväellä oli ohjelmana, että sotienkin piti maailmasta loppua…

Mutta nyt ovat yhä vallalla porvarilliset … joiden elämänkatsomus tahtoo sotaa, voittoja.

Siksi tuntuu niin kuin säteilevä aurinko olisi Sakrikselta laskenut … eikä lupaisi maailmaan enää koskaan nousta. Tulevan, ihanan ajan aurinko..! Oikeuden, järjen ja hyvyyden aurinko … kunnon rahvaan rauhallisten halujen pohjalle perustettu yhteiskunta!

Nykyinen aika on kuin syksyinen päivä, sumuinen ja raskas. Lyhyt päivä, joka ei silti tahdo milloinkaan loppua, vaan raottaa tuokioksi silmiään, ilottomana, yksitoikkoisena; se tuokio on kovin pitkä.

Mitään ei tapahdu … ei mitään uutta, riemullista … ei vapahdusta!

Eikö niiden ihmisten yhteiskuntaa, jotka tekevät maailmassa työtä toisten palkollisina ja toisten hyväksi … eikö pelkän päiväansionsa varassa elävien tehtaalaisten ja mäkitupalaisten … ja muiden sellaisten … valtiota koskaan synny?

Sen pitäisi syntyä! Pitäisi … sillä silloin voittaisi maailmassa kelpo ihmisten tahto… Ja katoaisi vääryys… Ja gulashaaminen … ja rahojen palveleminen, tuo kristillisten valtakuntien epäjumaluus … minkä hedelmänä viimeinen maailmansota kasvoi.

Se sota, melkein pelkästään porvarien tahtoma, oppineitten ja sivistyneitten järjestämä vääryys, se on sosialisteille moraalinen loukkaus, jota ei helpolla anneta anteeksi eikä unohdeta. Niinpä se saattaa Sakriksenkin sydämen yhä kuohumaan. Eivätkö sosialistit ole aina vastustaneet sotaa?

Lehdet sanovat, etteivät hekään … Saksassa ja Ranskassa… Mutta ainakin bolshevikit sitä vastustavat!

No, nuo Venäjän bolshevikit: he sotivat Suomessa porvareita vastaan. Aseilla … mikä on Sakriksesta inhottavaa! Kummallinen sotku. Mutta he eivät muuta voineet … kun porvarit eivät suostuneet ilman väkivaltaa päästämään uuden ajan aurinkoa pilvistä … luopumaan eläimellisestä katsomuksestaan … sellaisesta, että pitäisi valloittaa, pitäisi hankkia valtakunnille uusia maita. Mitä varten? Jotta eräät harvat saisivat kultaa … tuota kaikkein pahimpien paholaisten keksimää … enemmistön hiestä ja verestä tehtyä. Kitkeränä hedelmänä paisuu isänmaa-sanasta vieraiden kansojen sortoa…

Muutettaisiinpa armeijat hyödyllisiksi ihmisiksi… taottaisiin miekat vantaiksi, kiväärit kuokiksi ja kirveiksi..!

Itse kansathan eivät koskaan toisten kansojen kimppuun karkaisi … eivät himoitseisi toisten omaisuutta!

Sellainen mallimaa piti Suomesta tulla.

Mutta vallankumous kukistettiin … tuo mahtava ja peljättävä kuin kevätkesän ensimmäinen ukkonen! Vallankumoukselliset ammuttiin … ne työläiset, jotka ajavat korkeimpien ihanteiden asiaa. Mitä? Olisivatko he myöskin rosvonneet, murhanneet ja kiduttaneet vankeja? Niin viholliset väittävät. Hm … eipäs yksikään työväen oma lehti ole sellaista kertonut…

Ammuttiin aatteenkannattajat … tutkimatta: sen näki Sakris itse täällä

Krokelbyssä, kun saksalaiset tulivat.

Venäläiset toverit, jotka tahtovat hävittää sodan, ajettiin pois maasta…

Tyydyttiin taas kulkemaan kansojen entisiä harhapolkuja.

Sotaväki perustettiin Suomeenkin … tappamaan … ja houkuttelemaan kiiltävillä napeillaan naisia.

Iloista oli täällä ryssien aikana. Verotkin Venäjän vallitessa paljon pienemmät kuin nyt…

Krokelbyn Työväenyhdistyksen talolla kävi solttuja tanssimassa… Heiltä sai sokeria ostaa melkeinpä ilmaiseksi.

Nyt sokeri maksaa… Eikä ole iloa enää…! Silloin oli iloa ja leikkiä ja hulinaa. Oikein tuli halu pelurillekin soittaa… Ja vuoroin hän soitti sotamiesten kanssa, jotka osasivat hanurinvetelyn … milteipä yhtä hyvin kuin hän.

Vapaussota vei viimeisetkin sokerit ja riisiryynit … ja kaikki. Appelsiineja näki Sakris viimeksi eräällä tilallisella Hanabölessä: ison vadillisen pöydällä … niin kuin perunoita.

Noille tilallisille, manttaaliporhoille, kantaa sekatyöläinen Kukkelman pahimmin kaunaa. Tehtaitten työväki ja muut sellaiset, joilla ei ole omaa maata, mistä saada elatuksensa, joutuivat puutteeseen maailmansodan pitkittyessä. Mutta silloin juuri tilalliset heitä oikein nylkivät … eivät suostuneet jakamaan ruokaansa tarvitseville edes rahasta… Ei, he keräsivät itselleen viljaa niin ettei aittoihinkaan mahtunut! Antoivat kassojensa mieluummin mädätä kuin niitä jakoivat: sellaisia ovat maalaispässit! Samalla matkalla, jolloin Sakris näki Hanabölessä appelsiineja pöydällä, höyrysi sillä pöydällä toinen vati kukkurallaan sokeroitua riisipuuroa … pahimman sokeripulan aikana. Kyllä tilallisilla ja maalaisilla olisi ollut antaa, jos he olisivat tahtoneet lähimmäisilleen antaa. Ja venäläiset olisivat osanneet maalaisilta ottaa … mutta heidät karkotettiin!

Väittävät, että sotamiehet varastelivat. Mutta, haha, eikö sillä, joka on opetettu tappamaan oikein äkseeraamalla, pitäisi olla oikeus varastaakin? Onhan varkaus tappamisen rinnalla pieni synti.

Niin sen piti mennä.

Ja niin ihanasti se alkoi! Tuskin Suomen työväen johtajat, jotka olivat vieneet joukkonsa moneen voittoon, kutsuivat sitä viimeiseen taisteluun, niin melkein kaikki olivat ilolla valmiit … leivän ja aatteiden puolesta. Suomen kansa oli luova uuden yhteiskunnan, missä ei sodittaisi … missä ei tehtailijoilla, kauppiailla ja tilallisilla olisi sananvaltaa. Muutkin kansat löisivät sitten kätensä suomalaisen käteen … ja koko maailma uudistuisi. Oli semmoista ennenkin tapahtunut … oli jossakin hävitetty vallankumouksella yläluokka, ja siitä oli koitunut lopulta pelkkää hyvää.

Hartaalla innolla Sakris ompeli siihen aikaan nappeja sosialistisen armeijan housuihin… Ja sitten, kun Krokelbyn puusepät vietiin rintamalle, ryhtyi hän naulaamaan kokoon sairaslavoja. Niin, hän ompeli ja naulaili … niin kauan kuin sai vähänkin maksua työstään. Lopulta hylkäsi neulat ja naulat, kun ei mitään enää maksettu … tekeytyi sairaaksi … ja olikin nälästä heikko. Uskoi kuitenkin uuteen aikaan kuten muutkin työväestä. Uskoi … ja kesti kuin hekin. Kun porvarit pienensivät sokeriannosta, niin jo akat jonossa kirkuivat. Mutta nyt, kansan oman hallituksen hoitaessa sapuska-asioita, jonotettiin vaiti ja kärsivällisesti, vaikka ei saatu leipääkään edes sen vertaa kuin ennen. Kansa osasi uhrautua … se on hyväntahtoista ja siivoa… Uhrautua omien sotilaittensa puolesta… Ja kuitenkin … kuitenkin aatteelliset voitettiin … hienompi luokka oli taitavampi näissä asioissa … joita ihmisen ei pitäisi koskaan oppiakaan, nimittäin sota-asioita. Ja saksmannit tulivat Krokelbyhyn. Kauhua kylvivät, surua kasvattivat. Kukkelman itse näki, kuinka saksalaiset lapioillaan löivät pään halki eräältä hänen tuttaviaan, joka oli joutunut heidän vangikseen. Saksalaiset oli kasvatettu pedoiksi sotamiehinä. Mitä tuokin uhri oli tehnyt? Seisonut kuukauden päivät joka vuorokausi kaksi vuoroa peräkkäin vahdissa … seisonut seitsemän tuntia kerrallaan Vanhankaupungin portilla. Suojeluskunta, joukko nuoria poikiakin, kuljetti hänet saksalaisten tapettavaksi. Samoin surmattiin kymmeniä Krokelbyn työläisiä … jotka eivät olleet tehneet pahaa: olivat ainoastaan hankkineet ympäryspitäjistä muonaa, ahnailta tilallisilta … lehmiä ja sianporsaita, joita itse porvaritkin täällä söivät. Tuomion paikka oli Työväentalon vieressä, jossa Sakris oli veistellyt sairaslavoja. Hän, rampa, könttyröi ulos Työväentalolta ja hiipi kiireesti kotiinsa … mutta raskaammin jaloin kuin jos hänellä olisi ollut kannettavana kahta vertaa suurempi kyttyrä… Ja hän vapisi kauhusta, huokaili lavallaan nääntyäkseen, ei nukkunut moneen vuorokauteen … ei edes koettanut hakea itselleen syömistä. Kuularuiskut ratisivat yhtämittaa. Tulipatsaat näkyivät Söörnääsistä … siellä työläiset hautautuivat raunioihin.

Ja koko maassa höyrysi veri … nälkäisten … tai uuteen päivään uskoneitten veri…

Kirpeä kostonhimokin kipenöitsee yhä Sakriksen sydämessä.

Vallankumouksen johtajat pakenivat Venäjälle.

He … tekivät oikein! Vetäytyivät uusiin asemiin … kootakseen siellä uudestaan suomalaisten sosialistien ja venäläisten apuvoimien joukot … ja tuodakseen Suomeen säteilevää aatteen voittoa. Ja kostoa kelvottomille.

Sakris on odottanut, eikö aurinko jo idästä nouse.

Oli kevät joku viikko suuren tappion jälkeen… Lämmin aurinko paistoi… Sakris puhui kalpeana niille tuttavilleen, jotka säästyivät kuolemasta, jopa eräille porvareillekin, että kuukauden kuluttua ovat asiat toisin: silloin venäläiset tulevat.

Niin, hän tiesi sen, tunsi sen!

Mutta niitä ei tullut.

Eikä ole vieläkään Venäjältä tullut mitään. Joka toinen kuukausi, joka kolmas, neljäs, ja aina puolen vuoden päästä on Sakris sitten jutellut tuttavilleen ja vakuuttanut, että nyt ne tulevat. Mutta niitä ei ole sittenkään tullut! Ei ole koittanut se onnen aika … joka hävittäisi maailmansodan luoman katkeruuden. Ainoastaan porvarillinen maailma on riemuinnut, juhlinut. Viettänyt voittojuhlan toisensa jälkeen… Kymmeniä, satoja juhlia, yhtä mittaa… Juhlia valkein lipuin, joissa on sininen risti. Hurrannut … ja juonut myrkyllistä viiniä … ja itse tuhlaten juhlissa antanut vankiensa kuolla kurjissa vankiloissa.

Sakriksen velikin kuului kuolleen vankilasta päästyään; itse ei Sakris ollut tavannut veljeään sen jälkeen kun he erosivat toisistaan Hanabölessä. Veljen vaimohan ei rammasta välittänyt … eikä velikään. Mitäpä siis myöskään Sakris? Joskus vain Sakris uteliaasti ajatteli, että hänellä oli jossakin veli … Kotkaan muuttanut. Eräs kotkalainen kertoi nyt hänen kuolleen.

Se kotkalainen oli itsekin muuttunut vankilassa niin, ettei Sakris häntä ensin enää tuntenut; hänen ihonsakin oli nälästä kuin mitäkin valkeaa suomusta.

Veli oli kuollut, kun sai ihmisten ilmoille päästyään hyppysellisen oikeaa ruokaa.

Nyt … sankaripatsaita toisensa jälkeen..! Häpeällisen veljesvainon kunniaksi.

Mutta Sakris odottaa vielä! On odottanut jaksoittain pari vuotta…

Niin, niin, Sakriksen on aprikoitava. Soitellessaankin hän sitä tekee … soitellessaan alakuloisesti … ja kuitenkin jonkinmoista marssia.

Odotus on pitkä.

Viimeiset keväätkin ovat hänestä olleet valottomia kuin pitkä ja sumuinen talvi…

Joskaan ei maailmalla, niin olisipa edes hänellä itsellään jotain!

Olisipa hänellä nainen … uhrautuva ja suloinen…

Harmonikan kurinaa kuuluu pitkin iltaa huvilan pohjakerroksesta, Sammakon mörskästä. Ulkona on pimeää … on alkanut sataa: kauan kestänyt sumu on tihentynyt, muuttunut vedeksi. Vesikourut soittavat yksitoikkoisesti.

Sakris kellottaa makuulavalla syrjällään, jalat puolittain koukussa allaan. Harmonikan toinen pää kulkee edestakaisin hänen litteällä rinnallaan. Lampun ruusunpunainen paperi luo lohdullista valoa. Käheällä ja katkeilevalla äänellä hyräilee hän siinä uuden kansalaulun villejä sanoja, joiden sävel on kaunis:

Oi teitä vankilan kurjat ja raukat, muistakaa meitä … ja armaitanne, ettei mun kärsivä sydämeni halkeis … keskellä kukkivan nuoruuteni…

Sakris ei paljoa ymmärrä. Mutta hän … uskoo!