Читать книгу Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta - Lew Wallace, Lewis Wallace - Страница 11

Puolentoista tai ehkä kahden virstan päässä Betlehemistä on tasanko, jota vuoren harjanne erottaa kaupungista. Se laakso oli hyvässä suojassa pohjatuulilta, jonka vuoksi siinä kasvoi runsaasti metsäviikunapuita, vaivaistammia ja kuusia sekä vuoren notkoissa ja rotkoissa öljy- ja silkkiäispuu-metsikköjä, jotka kaikki edut olivat tähän vuoden aikaan verrattoman hyvät lampaiden, vuohien ja karjan hoitajille.

Siinä laakson laidassa, joka oli lähinnä kaupunkia, oli jyrkän kallioseinän juuressa avara marah eli lammasnavetta, vuosisatoja vanha. Jollakin ammoin sitte unhottuneella ryöstöretkellä oli rakennuksen katto revitty ja melkein koko muukin rakennus hävitetty. Siihen kuuluva aitaus oli kuitenkin eheänä, ja sepä olikin paljoa tärkeämpi kuin itse navetta paimenille, jotka käyttivät laumojansa siinä laaksossa. Kivimuuri oli miehen korkuinen, mutta ei niin korkea, ett'ei pantteri tai leijona, jonka nälkä ajoi erämailta tänne, olisi joskus rohkealla hyppäyksellä päässyt sisään. Muurin sisäpuolelle oli lisäsuojaksi ainaista vaaraa vastaan istutettu pensasto; se oli niin hyödyllinen laitos, että varpunenkaan tuskin olisi voinut pujahtaa muuria ylemmäksi kasvaneiden oksain välitse, ne kun olivat täpö täynnä okaita, jäykkiä kuin terävimmät rautapiikit.

Edellisessä luvussa kerrottujen tapausten aikana olivat jotkut paimenet, tuoretta laidunta etsien, ajaneet laumansa tälle tasangolle. Aikaisesta aamusta olivat metsiköt kajahdelleet huuteluista ja kirvesten iskuista, lammasten ja vuohien määkinästä, kellojen kilinästä, karjan ammunnasta ja koirain haukunnasta. Auringon noustessa he kaikki läksivät lammasnavetalle, ja yön tullessa oli laaksossa jo kaikki laitettu kuntoon. Paimenet tekivät tulen, söivät yksinkertaisen illallisensa ja istahtivat lepäämään, puhelemaan ja laumojansa vartioimaan.

Kuusi miestä heitä oli, lukuunottamatta sitä, joka aina vuorossaan oli vartioimassa. Muutamat istuivat, toiset makasivat vatsallaan ryhmässä nuotion ympärillä. He kun tavallisesti olivat paljain päin, riippui tukka korvallisilla paksuina, päivettyneinä vanukkeina; parta, ulottuen alas ryntäille asti, peitti kaulan. Heillä oli yllä villaisesta kilin tai karitsan nahasta tehdyt manttelit, jotka peittivät ruumiin kaulasta polviin asti, vaan jättivät käsivarret paljaiksi. Tämä paksu pukine oli leveällä vyöllä sidottu vyötäisiltä kiinni. Sandaalit olivat karkeinta lajia; oikealta olkapäältä riippui hihnoista pussilaukkuja, joissa oli ruokaa ja heidän linko-asettansa varten soveliaita kiviä. Maassa itsekunkin vieressä oli koukkusauva, hänen ammattinsa merkki ja samalla puolustusase.

Sellaisia olivat juutalaiset paimenet. Ulkonäöltään he olivat raakoja ja villejä, kuten laiha koira, joka heidän kanssansa istui nuotiolla, mutta mieleltään viattomia ja lämminsydämmisiä. Ne ominaisuudet johtuivat osaksi heidän yksinkertaisesta elintavastaan, osaksi siitä, että he alinomaa hoitelivat suloisia ja avuttomia pikku elukoita.

Paimenet lepäsivät puhellen. Heidän keskustelunsa koski yksinomaan heidän laumojaan, ikävä aine muiden ihmisten mielestä, mutta sehän heistä oli koko heidän maailmansa. Kun he laveasti kertoivat pienimpiäkin sivuseikkoja, kun he eivät jutellessaan jättäneet mitään kohtaa unhotuksiin siitä, mitenkä joku karitsa oli joutunut hukkaan, niin onpa muistettava, miten paimen ja eläin ovat kiintyneet toinen toiseensa. Syntymästä asti otti paimen elukan haltuunsa, kaitsi sitä joka päivä, auttoi sitä yli jokien, kantoi alas jyrkistä rinteistä, antoi sille nimen ja opetti sitä. Se oli hänen seuranansa, hänen ajatustensa ja harrastustensa esineenä; se elähytti hänen kuleksivaa elämäänsä ja oli siinä osallisena; sen puolustukseksi täytyi hänen osata taistella leijonia tai rosvoja vastaan, jopa kuollakin.

Suurenmoiset tapaukset, niin kuin kansakuntain häviäminen ja maailmanvallan siirtyminen toisilta toisille, olivat heistä vähäpätöisiä asioita, jos he niitä joskus kuulivat. Sattumalta he ehkä saivat kuulla, mitä Herodes puuhasi siinä tai tässä kaupungissa, miten hän rakenteli palatseja ja kouluja eikä ollut huomaavinaan kiellettyjen uskontojen harjoitusta. Rooma noudatti täälläkin omaa tapaansa: kun jotkut kansat viivyttelivät alamaisuuskäyntiään sen luona, niin se ei kauan odottanut, vaan tuli itse niiden luokse. Kukkuloilla, joiden ylitse paimen kuletti hidasta laumaansa, tai aitauksissa, joissa hän sitä suojeli, sattui varsin usein, että häntä pelästytti torvien pärinä, ja ulos katsoessaan hän huomasi pienen sotaväen-osaston, välistä koko legionankin marssimassa tietä myöten. Kun välkkyvät kypärät katosivat näkyvistä ja anastajain vaikuttama mielenkiihko tyyntyi, alkoi hän mietiskellä, mitähän nuo kotkat ja joukon edellä kannetut kullatut maapallot tarkoittivat ja mitä viehätysvoimaa saattoi olla tuossa sotilaselämässä, joka näytti niin perin toisenlaiselta kuin hänen omansa.

Mutta näillä miehillä, vaikka he olivatkin raakoja ja yksinkertaisia, oli kuitenkin yksi kokemus ja yksi viisaus. Sabattina heillä oli tapana peseytyä ja mennä ylös synagogaan, jossa he istahtivat taimmaisiin penkkeihin. Kun "kassa" kantoi ympäri torahia eli lakia, ei kukaan sitä hartaammin suudellut kuin he; kun "sheliak" luki tekstin, ei kukaan täydellisemmin uskoen kuunnellut sen selitystä eikä kukaan säilyttänyt enempää vanhinten saarnasta eikä sitä jälestä päin tarkemmin mietiskellyt kuin he. Yhdessä "Sheman" värssyssä oli heidän mielestään kaikki oppi ja laki, mitä he yksinkertaisessa elämässään tarvitsivat: että herra Jumala oli yksi ja että heidän tuli rakastaa häntä kaikesta sydämmestään. Ja he rakastivat häntä, tietämättä, että he siten olivat kuninkaita viisaampia.

Keskustelun aikana, ennen kuin ensimmäinen vartio oli kulunut, paneutui paimen toisensa perästä levolle, kukin istumapaikalleen.

Yö, kuten useimmat talviyöt, oli kirkas ja viileä ja tähdet kiiluivat taivaalla. Oli aivan tyyni. Ilma näytti puhtaammalta kuin koskaan, ja rauha, joka vallitsi, oli enempi kuin pelkkä äänettömyys; se oli pyhä hiljaisuus, julistus, että taivas laskeutui tomuun kuiskaamaan jotakin hyvää sanomaa kuulustelevalle maalle. Aitauksen portilla käveli vartia edes takaisin, mantteli lujasti käärittynä. Hän pysähtyi välistä, milloin kuului vähäkään liikettä makaavien laumain keskestä tai shakaalin ulvontaa vuoren harjalta. Puoliyön hetki lähestyi vitkaan, mutta tuli se toki viimein. Hänen työnsä oli tehty, hän saattoi nyt ruveta nauttimaan sikeää unta, jolla työ siunaa lapsiansa. Hän läksi astumaan nuotion luo, mutta pysähtyi, sillä hänen ympärilleen levisi valo, niin lempeä ja puhdas kuin kuun valo. Hän odotti hengittämättä. Valo vahvistui; esineet, jotka äsken olivat olleet näkymättöminä, näkyivät nyt selvään; hän näki koko kedon ja kaikki, mitä laaksossa oli. Väristys, kovempi kuin yöilman tuottama vilu, pelon väristys vapisutti häntä. Hän katsoi ylös päin; tähdet olivat hävinneet; valo virtaili alas ylhäältä niin kuin ikkunasta; hänen ylös päin katsellessaan se muuttui häikäisevän kirkkaaksi. Kauhistuen huusi hän:

"Herätkää, herätkää, ystävät!"

Koirat hypähtivät ylös ja juoksivat vinkuen tiehensä. Elukat peloissaan sulloutuivat niin liki toisiansa kuin suinkin pääsivät.

Miehet hypähtivät ylös ja tarttuivat aseihinsa.

"Mikä hätänä?" he kysyivät yhteen ääneen.

"Katsokaa!" huusi vartia, "taivas on tulessa!"

Äkisti valo muuttui niin häikäseväksi, ett'ei sitä kärsinyt katsoa. He peittivät silmänsä ja lankesivat polvilleen. Kun heidän sielunsa vapisi pelosta, lankesivat he kasvoilleen, kärsimättä katsoa mihinkään, tunnottomina, ja he olisivat kuolleet kauhusta, ell'ei ääni olisi puhutellut heitä: "Älkää pelätkö!"

He kuuntelivat.

"Älkää pelätkö; katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikille kansoille."

Ääni kaikui ylimaailmallisen suloiselta ja rauhoittavalta, tunkeutui läpi heidän olemuksensa ja täytti heidän mielensä luottamuksella. He nousivat polvilleen ja kunnioittavasti katsoessaan ylös näkivät mahtavan valoloiston keskellä miesolennon hohtavan valkoisessa puvussa. Hänen olkapäittensä ylitse näkyi kiiltäväin siipien kulmat; hänen otsassaan hehkui kiinteästi loistava tähti, kirkas kuin iltatähti; kädet olivat siunaavasti ojennetut heitä kohti; hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja tyynet ja jumalallisen kauniit.

He olivat usein kuulleet puhuttavan ja yksinkertaisella tavallaan itsekin keskustelleet enkeleistä. Nyt he eivät epäilleet, vaan sanoivat sydämmessään: "Jumalan kunnia on meidän ympärillämme, ja tämä on se, joka muinoin tuli profeetan tykö Ulain joen rannalla."

Enkeli jatkoi:

"Sillä teille on tänä päivänä syntynyt vapahtaja, joka on Kristus,Herra, Davidin kaupungissa."

Taaskin oli hetkisen äänettömyys, joll'aikaa sanat ikään kuin naulautuivat heidän mieleensä.

"Ja tämä on teille merkkinä", kuului edelleen taivaallinen sanoma: "Te löydätte lapsen kapaloituna makaavan seimessä."

Julistaja vaikeni; iloinen sanoma oli loppuun lausuttu, mutta hän seisoi yhä vielä paikoillaan. Äkisti valo, jossa hän näytti olevan keskuksena, muuttui ruusunpunaiseksi ja alkoi värähdellä. Ylhäällä korkeudessa, paimenten silmän kantaman päässä, liiteli valkosiipisiä loistavia olennoita, ilmestyen ja kadoten, ja monilukuiset äänet kuuluivat sulosointuisesti veisaavan:

"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Sitä ylistystä enkelijoukko veisasi moneen kertaan.

Taivaallinen sanansaattaja nosti sitte silmänsä, ikään kuin odottaen hyväksymismerkkiä joltakin sieltä ylhäältä, äärettömästä avaruudesta. Hänen siipensä alkoivat liikkua, levisivät hitaasti ja majesteetillisesti, ulkopuolelta lumivalkoisina, sisäpuolelta välähdellen kuin puhtain valkoinen helmi; sitte ne ojentuivat monta kertaa pitemmiksi kuin olento itse; hän nousi hiljaa ja ponnistuksetta liiteli pois näkyvistä, vieden valon mukanansa. Vielä kauan hänen kadottuaankin kuului ylhäältä yhä hiljemmin ylistysveisuu: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Paimenet, toinnuttuansa entiselleen, katsoivat hämillään toinen toistansa, kunnes eräs heistä sanoi:

"Se oli Gabriel, Jumalan sanansaattaja maan lapsille."

Ei kukaan vastannut.

"Kristus, Herra on syntynyt, eikö hän sanonut niin?"

Nyt tarttui toinenkin puheesen sanoen: "Juuri niin hän sanoi."

"Eikö hän sitä paitsi sanonut, että se tapahtui Davidin kaupungissa, joka on tuo meidän Betlehemimme tuossa, ja että me löydämme hänet kapalolapsena?"

"Ja seimessä makaavana."

Ensimmäinen puhuja katseli miettiväisesti tuleen, mutta sanoi viimein ikään kuin äkillisen päätöksen johdosta: "Betlehemissä on seimiä ainoastaan yhdessä paikassa, luolassa vanhan majatalon lähellä. Veljet, lähtekäämme katsomaan, mitä on tapahtunut. Papit ja kirjanoppineet ovat kauan odottaneet Kristusta. Nyt hän on syntynyt, ja Herra on antanut meille merkin, josta hänet voimme tuntea. Lähtekäämme osoittamaan hänelle kunnioitustamme."

"Mutta kuka vartioipi laumojamme?"

"Niistä Herra pitää huolen. Rientäkäämme."

Sitte he kaikki nousivat ja jättivät aitauksen vartioimatta.

* * * * *

He riensivät vuoren ympäri, kaupungin halki ja saapuivat majatalon portille, jossa mies seisoi vartioimassa.

"Mitä te tahdotte?" hän kysyi.

"Olemme tänä yönä nähneet ja kuulleet ihmeellisiä asioita", vastasivat he.

"Olemme mekin nähneet merkillisiä asioita, mutta emme ole kuulleet mitään. Mitä te olette kuulleet?"

"Menkäämme alas aitaukseen ja luolaan, että saamme varman tiedon; sitte me kerromme kaikki. Saatattehan tulla itsekin katsomaan."

"Olipa se narrimainen asia."

"Ei, Kristus on totisesti syntynyt."

"Kristusko! Mistä te sen tiedätte?"

"Menkäämme ensin katsomaan."

Mies nauroi ylenkatseellisesti.

"Vai Kristus! Mistä te tunnette hänet?"

"Hän syntyi tänä yönä ja makaa nyt seimessä, niin on meille ilmoitettu; eikä täällä Betlehemissä ole seimiä muualla kuin yhdessä paikassa."

"Luolassako?"

"Niin. Tulkaa te myös!"

He menivät pihan yli, herättämättä huomiota, vaikka muutamia vielä olikin valveella puhelemassa ihmeellisestä valosta. Luolan ovi oli auki. Lyhty paloi siellä ja he astuivat estelemättä sisään.

"Rauha olkoon teille!" sanoi vartia Josefille ja Bet-Dagonin miehelle. "Nämä miehet ovat tulleet katsomaan lasta, joka on syntynyt tänä yönä ja jonka he tuntevat siitä, että se kapaloituna makaa seimessä."

Natsarealaisen levollisista kasvoista näkyi hetkisen aikaa sisällistä liikutusta; sitte hän kääntyi pois ja sanoi:

"Lapsi on tässä."

Miehet vietiin erään seimen luo, jossa lapsi makasi. Lyhdyllä valaistiin sitä paikkaa, ja paimenet seisoivat ääneti vuoteen vieressä.

Lapsi ei millään ilmaissut jumaluuttansa; se oli aivan sellainen kuin muutkin äsken syntyneet lapset.

"Missä on äiti?" kysyi vartia.

Joku naisista otti lapsen syliinsä, meni Marian luo, joka makasi lähellä, ja laski lapsen hänen syliinsä. Kaikki läsnäolijat kokoontuivat nyt heidän ympärillensä.

"Se on Kristus!" sanoi viimein paimen.

"Kristus!" toistivat kaikki ja lankesivat kunnioittavasti polvilleen.

Eräs heistä virkkoi moneen kertaan:

"Se on Herra, jonka kunnian kirkkaus valistaa taivaan ja maan."

Ja nämä alhaiset, mutta uskossaan väkevät miehet suutelivat äidin vaatteita ja läksivät iloissaan pois. Majatalossa, jossa kaikki olivat nousseet jalkeille ja tunkeutuivat heidän ympärillensä, he kertoivat kaikki, mitä olivat kokeneet. Kaupungin halki mennessään laumojensa luo lauloivat he koko matkan enkelien ylistysveisua: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Uutinen levisi laajalle, ja sitä vahvisti se valo, jonka kaikki olivat huomanneet taivaalla. Monta päivää päästänsä kävi luolassa uteliaita ihmisiä, joista muutamat uskoivat, mutta enimmät nauroivat ja tekivät pilaa kaikesta mitä kuulivat.