Читать книгу Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta - Lew Wallace, Lewis Wallace - Страница 17

Lähteköön nyt lukija, muistaen edellä tehdyn selvityksen, kanssamme katselemaan erään Sion-vuoren palatsin puutarhaa. On kuuma puolipäivä keskellä heinäkuuta.

Puutarha on kokonaan ympäröity rakennuksilla, joissa on pitkin pituuttaan parvekkeita. Ruohokot, lehtimajat ja puut tarjoavat viehätystä. Suihkukaivo keskellä tarhaa valaa vilpoista vettänsä marmorisäiliöön, jonka laidoissa olevista aukoista vesi pääsee juoksemaan teko-ojia myöten pitkin käytäviä; erinomainen tapa suojella paikkaa kuivuudelta, joka muuten rasittaa koko seutua.

Lähellä suihkukaivoa on kirkasvesinen lammikko, joka elättää ruokometsikköä ja oleanderipuita, samallaisia kuin kasvaa Jordanin ja Kuolleenmeren seuduilla. Lammikon vieressä istuu kuumimmassa päivänpaahteessa kaksi noin yhdeksäntoista ja seitsemäntoista vuoden ikäistä nuorukaista, vilkkaasti keskustellen.

Molemmat ovat kaunisvartaloiset ja -muotoiset ja ensi silmäyksellä heitä voisi luulla veljeksiksi. Molemmilla oli musta tukka ja mustat silmät, kasvot hyvin päivettyneet. Heidän koostaan saattoi arvata heidän ikänsä. Vanhempi istui paljaspäin; yllä oli hänellä väljä, polviin asti ulottuva tunikka. Paitsi manttelia, jonka päällä hän istui, ei hänellä sitte enää ollutkaan muita pukimia kuin sandaalit jalassa. Puku jätti hänen käsivartensa ja säärensä paljaiksi, ja ne olivat kuten kasvotkin ruskeat. Kuitenkin oli omituista suloa koko hänen muodossansa; hienot kasvojen piirteet, käyttäytymistapa ja sointuva ääni ilmasivat hänen kuuluvan ylhäiseen säätyyn. Pehmeästä villakankaasta tehty, harmaavärinen tunikka oli kaulasta, hihoista ja reunoista päärmätty punaisella ja vyötetty kiinni silkkinauhalla, joka kaikki osoitti nuorukaisen roomalaiseksi. Ylpeät lauseet, joita häneltä välistä pääsi pujahtamaan keskustelun aikana, olivat anteeksi annettavat, sillä hän oli syntyisin perheestä, jolla oli Roomassa suuri arvo; se asia kelpasi tähän aikaan kaikenlaisen ylpeyden puolustukseksi. Ensimmäisen keisarin ja hänen mahtavain vihollistensa välisissä verisissä taisteluissa oli muuan Messala ollut Brutuksen luotettavimpia ystäviä. Filippin taistelun jälkeen olivat hän ja voittaja sopineet, hänen tarvitsematta uhrata vähääkään kunniastansa. Sittemmin, kun Oktavianus vaati itselleen purppuraa, oli Messala hänen puolellaan. Oktavianus, keisarina nimeltään Augustus, muisti hänen apunsa ja osoitti hänen suvulleen suosiotansa kaikin tavoin. Judean tultua Rooman maakunnaksi hän lähetti yhden tästä Messala-suvusta, vanhan puoluelaisensa pojan, veronkannon esimieheksi Jerusalemiin, ja sinä virkamiehenä hän asui palatsissa, joka myöskin oli ylimmäisen papin asuinpaikka. Tämän Messalan poika oli edellä kuvattu nuorukainen, jolla oli vain se vika, että hän liian tarkkaan piti muistissaan, mikä yhteys oli ollut hänen isoisänsä ja Rooman silloisten mahtavain välillä.

Kumppani oli vartaloltaan hennompi ja hänen vaatteensa olivat hienosta valkoisesta liinakankaasta tavallisen juutalaiskuosin mukaan. Keltaisella nauhalla sidottu vaate peitti hänen päätänsä ja riippui päälaelta alas, peittäen myöskin kaulan ja hartiat. Eri kansallisuuksien tuntija olisi heti huomannut hänet juutalaiseksi, enemmin kuitenkin hänen muodostaan kuin puvustaan. Roomalaisen otsa oli kapea ja korkea, huulet ohuet, nenä kotkan nokan kaltainen, silmät kylmät ja kulmakarvain peitossa. Israelilaisen otsa sitä vastoin oli matala ja leveä, nenä pitkä ja sieramet leveät; ylähuuli, joka hiukan varjosti alahuulta, oli lyhyt ja kaareva kuoppaisiin suupieliin päin, kuten Kupidon jousi. Nämä piirteet ynnä pyöreä leuka, suuret silmät ja soikeat posket, joita viinirypäleen kaltainen hehku purpuroitti, tuottivat hänen muodollensa pehmeyttä ja voimaa ja hänen rotunsa ominaista kauneutta. Roomalaisen kauneus oli ankara ja puhdas, juutalaisen miellyttävä ja rehevä.

"Etkö sinä äsken sanonut, että uusi prokuraattori tulee huomenna?"

Kysymyksen lausui nuorempi kreikaksi, joka kieli, omituista kyllä, oli tähän aikaan vallalla Judean hienommissa piireissä. Palatsista se oli tunkeutunut korkeaan neuvoskuntaan ja sotaväkeen; sieltä, tietämätöntä millä tavalla, temppelin muureille ja edelleen ulos kaupungin porteista maaseuduille.

"Niin, huomenna!" vastasi Messala.

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Minä kuulin Ismaelin, uuden palatsinhoitajan eli ylimmäisen papin, joksi te häntä sanotte, eilisiltana niin sanovan isälleni. Uutinen olisi totta tosiaan ollut luotettavampi, jos se olisi saatu egyptiläiseltä, jonka kansa on kokonaan unhottanut, mitä totuus on, tai idumealaiselta, joka ei ole koskaan tietänytkään, mitä totuus on ollut; mutta nyt olen ihan vakuutettu, sillä minä kohtasin tänä aamuna sadanpäämiehen, joka sanoi valmistustöiden olevan täydessä vauhdissa; sepät kiireimmiten puhdistelevat sotamiesten kypäröitä ja kilpiä sekä kultailevat kotkia ja maapalloja. Kauan asumattomana olleet huoneet puhdistettiin ja tuuletettiin, ikään kuin olisi tulossa lisää varustusväkeä taikka sijoitettaisiin niihin itse mahtavan miehen henkivartiasto."

Täyttä käsitystä siitä tavasta, miten tämä vastaus lausuttiin, on mahdoton antaa, sillä sen lakkaamattomia hienoja pistoksia ei kynä pysty kuvaamaan. Lukijan mielikuvituksen täytyy tulla kirjoittajan avuksi. Hänen tulee muistaa, että uskonnon kunnioitus oli hyve, josta roomalainen ei enää pitänyt lukua, taikka pikemmin, jota hän ei katsonut enää ajanmukaiseksi. Vanha jumaluusoppi oli jo melkein lakannut olemasta usko; yleensä se oli vain erikoinen ajatus- ja puhetapa, jota enimmäkseen papit suosivat, se kun kuului heidän ammattiinsa, ja runoilijat, jotka sepityksissään eivät voineet olla käyttämättä isiltä perittyjä jumalia. Koska filosofia oli tullut uskonnon sijaan, oli iva kokonaan karkoittanut pyhyyden kunnioituksen. Se oli roomalaisen käsityksen mukaan keskustelussa yhtä välttämätön kuin suola leivässä ja tuoksu viinissä. Nuori Messala, joka oli kasvatettu Roomassa ja nyt äsken palannut sieltä, oli imenyt itseensä koko tuon käsitystavan. Hänen kasvojensa tahalliset värähtelyt ja pitkäveteinen teeskennelty äänensä, hänen ikäänkuin työntäessään esiin purevia viittauksia, näyttivät olevan tahallaan aiotut huomauttamaan kuulijalle, että terävä pistosana oli puhujan ainoana päämääränä. Näytteeksi siitä huomatkaamme vain viittaus egyptiläiseen ja idumealaiseen. Juutalaisnuorukaisen poskilla kävi puna vielä tummemmaksi, eikä hän liene kuunnellutkaan loppua, koskapa oli vaiti ja katseli ajatuksiinsa vaipuneena alas lammikkoon.

"Näissä puutarhoissa me otimme toin'toiseltamme jäähyväiset. Sinä viime sanoiksi lausuit: 'Herran rauha olkoon sinun kanssasi!' Minä vastasin: 'Jumalten haltuun!' Muistatko? Montako vuotta siitä on?"

"Viisi", vastasi juutalainen, uneksivasti katsoen veteen.

"No niin, sinulla on kyllin syytä olla kiitollinen, kenelle sanoisinkaan? Jumalilleko? Samapa se. Olet kasvanut sieväksi pojaksi; kreikkalaiset sinua sanoisivat kauniiksikin. Onnellinen vuosien vaikutus! Niinkuin Ganymedes Jupiterille, niin sinä kelpaisit juomanlaskijaksi itse keisarille. Sanoppa minulle Judah, miksi sinä niin välttämättä tahdot tietoa prokuraattorin tulosta."

Judah käänsi suuret silmät puhujaa kohti. Hänen katseensa oli vakavan miettiväinen hänen vastatessaan: "Niin, viisi vuotta! Muistan hyvin eromme. Sinä läksit Roomaan. Minä näin sinun lähtösi ja itkin, sillä minä rakastin sinua. Vuosia on kulunut. Sivistyneenä, hovitapoihin tottuneena olet palannut; niin, en laske leikkiä! Ja kuitenkin – kuitenkin tahtoisin, että olisit sama Messala kuin silloin jättäessäsi minut."

Ivaajan hienot sieramet laajenivat ja hän vastasi vielä enemmän ääntänsä venyttäen: "Sinähän puhut kuin orakkeli, hyvä Judah. Muutamia tunteja vain minun kaunopuheen-opettajaltani, joka asui ihan Forumin vieressä – annan sulle suosituskirjeen, milloin vain tulet niin viisaaksi, että muistat ehdotuksen, jonka aion tehdä sinulle – vähäinen katsaus vain puhetaidon salaisuuksiin, niin Delfi ottaa sinut vastaan, kuin olisit itse Apollo. Sinun juhlallisen äänesi kajahtaessa Pytia astuu alas luoksesi ja kruunaa sinut laakeriseppeleellä. Mutta leikki sikseen! Miks'en, ystäväni, minä ole sama Messala kuin lähtiessäni? Kuuntelin kerran maailman etevintä ajatustieteen tutkijaa. Hänen aineenaan oli todistamis-oppi. Muistan yhden hänen selviöistään: 'Käsitä vastustajasi, ennen kuin hänelle vastaat.' Salli minun ymmärtää sinut!"

Nuorukainen punastui puhujan hävyttömästä katseesta, mutta vastasi kuitenkin vakavalla äänellä:

"Sinä olet, kuten näkyy, osannut hyvästi käyttää aikasi. Opettajiltasi olet saanut monta tietoa ja monta hienoa tapaa. Sinä puhut helposti kuin mestari, mutta puheessasi on pistimiä. Messala, silloin, kun läksit, ei sinussa piillyt myrkkyä. Et silloin olisi koko maailman hinnasta loukannut ystäväsi tunteita."

Roomalainen hymyili, kuin olisi saanut suurta kiitosta, ja heilautti ylpeästi päätään taa päin.

"Oi, hyvä ystävä, juhlallinen Judah, emme nyt ole Dodonassa emmekä Delfissä. Unhota pois kaksimielinen orakkelipuhe ja puhu selvään. Miten olen loukannut sinua?"

Judah hengitti syvään ja sitoen nauhan lujemmalle vyötärölleen sanoi:

"Näinä viitenä vuotena olen minäkin jotain oppinut. Tosin ei Hillel pystyne kilpailemaan sinun ajatusoppineesi kanssa, ja Simeon ja Shammai ovat epäilemättä vähemmän kuuluisia kuin sinun opettajasi Rooman Forumin varrella. Heidän opetuksensa ei vie kielletyille teille, ja ken istuu heidän jalkainsa juuressa, hänellä on siitä noustessaan runsasta tietoa Jumalasta, laista ja Israelista. Tämän tiedon hedelmä on rakkaus ja kunnioitus kaikkea kohtaan, mitä siihen kuuluu. Luennot suuressa koulussa ja kaikki, mitä siellä muuta kuulin, vakuuttivat minut siitä, ett'ei Judea ole, mitä se ennen muinoin oli. Tiedän, mikä on itsenäisen kuningaskunnan ja sellaisen köyhän maakunnan ero, kuin Judea nyt on. Olisin halveksittavampi olento kuin samarialainen, joll'ei minua isänmaani alennus surettaisi. Ismael ei ole laillinen ylimmäinen pappi, eikä voi siksi tulla niin kauan kuin Hannas elää. Hän toki on leviitta, yksi rengas siinä sukukunnassa, joka on vuosituhansia palvellut Herraa Jumalaa meidän käsityksemme mukaan. Hän…"

Messala keskeytti puheen pilkkanaurulla. "Ahah! nyt minä ymmärrän! Ismael, sanot, on kuokkavieras. Totta tosiaan, hoipertelevan Bakkuksen nimessä, juutalaiset ovat hullunkurista kansaa! Ihmiset ja olot, taivas ja maa muuttuvat, mutta juutalainen ei koskaan! Hän ei tiedä mitään edistymisestä eikä taantumisesta, hän on vielä tänä päivänä sama kuin hänen kantaisänsä. Kas, tähän piirrän hiekkaan ympyrän. Sano nyt, mitä muuta juutalaisten elämä on. Ympärillä Abraham tässä, Isak tuossa ja Jakob tuossa, keskellä Jumala! Ja ympyrä – no, auta ukkosen jumala, olenhan tehnyt sen liian suureksi; pitää piirtää se uudestaan!" Hän kumartui, asetti peukalonsa hiekkaan ja sormet suorina piirusti ympyrän. "Katso", sanoi hän, "peukalon sija on temppeli ja tuo sormen piirin sisusta on Judea. Onko teistä sen piirin ulkopuolella mitään arvokasta? Taiteen alallako? Herodes oli rakennusmestari, vaan hänen nimensä on kirottu! Maalaus- ja veistotaiteen alallako? Sen tuotteihin katsahtaminen teistä on syntiä! Runous on kytketty teidän alttareihinne. Puhetaidossako? – kukapa uskaltaa sitä harjoittaa tai harrastaa teidän synagogienne ulkopuolella? Sodassa te menetätte seitsemäntenä päivänä, mitä kuutena voitatte. Sellaiset ovat teidän elämänne rajat! Kukapa rankaisee minua, jos säälistä naurankin teitä? Mikä teidän Jumalanne on, kun tyytyy sellaisen kansan palvelukseen, Rooman Jupiterin rinnalla, jonka kotkat valloittavat koko maailman? Hillel, Shammai, Simeon, Abtalion, mitä he ovat niiden mestarien rinnalla, jotka opettavat meille kaikkea, mikä tietämistä ansaitsee?"

Juutalainen nousi, kasvot hehkuvina vastenmielisyydestä.

"Älä, älä, Judah, istu sinä vain!" pidätti Messala, pannen kätensä hänen olkapäälleen.

"Pilkkaatko sinä minua?"

"Kuuntelehan vielä hetkinen", sanoi roomalainen, huulet ivahymyssä. "Jupiter ja koko hänen perheensä, sekä kreikkalainen että roomalainen, tulevat kohta tapansa mukaan minua tervehtimään. He tekevät lopun vakavasta ajatusten vaihdosta. Olen kiitollinen hyvyydestäsi, että sinä isiesi vanhasta talosta asti tulit minua tervehtimään ja uudistamaan lapsuusystävyyttämme jos mahdollista. 'Menkää', sanoi opettajani päätöspuheessaan, 'menkää ja hankkikaa itsellenne kunniaa; muistakaa, että Mars hallitsee eikä Eros enää ole sokea.' Hän tarkoitti: rakkaus ei ole mitään, sota kaikki. Niin on tosiaankin Roomassa; avioliitto on ensi askel avioeroon. Maailma seuraa samaa uraa. Siispä, hyvästi Eros, terve tuloa Mars! Minusta tulee soturi, mutta sinä, Judah, – säälin sinua – mikä sinusta voi tulla?"

Juutalainen siirtyi likemmäksi lammikkoa. Messalan ääni muuttui yhä pitkäveteisemmäksi.

"Niin, surkuttelen sinua, kaunis Judah. Koulusta synagogaan, sieltä temppeliin ja sitte – oi kunnian korkeutta! korkeaan neuvoskuntaan. Ei yhtään edullista tilaisuutta koko elämässä; auttakoot sinua jumalat! Mutta minä…"

Judah katsahti ylös juuri paraiksi, että näki, kuinka Messalan ylpeät kasvot punehtuivat itserakkaudesta hänen jatkaessaan:

"Mutta minä! Ah, vielä ei ole koko maailma valloitettu. Merien keskellä on löytämättömiä saaria; pohjoisessa on voittamattomia kansakuntia. Aleksanterin retki etäiseen itään on päättämättä ja siis se kunnia vielä mahdollinen saavuttaa. Etkö näe, miten paljo roomalaisella vielä on tekemistä!"

Hän vaikeni, katsoakseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet, ja jatkoi sitte:

"Sotaretki Afrikaan, toinen Skytiaan; sitte … legiona komennettavaksi! Siihen päättyy useimpien elinura, mutta ei minun. Minä – Jupiter auta, mikä ajatus! – minä vaihdan legionani johonkin prefektinvirkaan. Ajatteles elämää Roomassa: kylliksi rahaa, naisia, viiniä, laulua, miekkailuleikkejä! Pidoissa runoutta; hovissa vehkeitä; vuodet päästänsä noppakuutiot ja onnen vehkeet liikkeellä! Sellainen kiertokulku minulle viittailee lihavan prefektikunnan takaa, ja se minun pitää saada! Oi Judah, tässä on Syria, Judea on rikas, Antiokia oikea jumalain kaupunki; minä tulen Kyreniuksen seuraajaksi, ja sinä saat osan minun onnestani!"

Rooman sofistit (viisastelijat) ja reettorit (kaunopuhujat), jotka olivat anastaneet ylhäisen nuorison koko kasvatuksen, olisivat varmaankin hyväksyneet tämän ylimysnuorukaisen sanatulvan, sillä se kuvasi tarkkaan ajan henkeä. Juutalaisnuorukaiselle ne kuitenkin olivat uusia, ne tuntuivat hänestä oudoilta sen vakavuuden rinnalla, jota hän oli tottunut esitelmissä ja keskusteluissa kuulemaan. Iva ja leikinlasku sitä paitsi olivatkin sekä lain että totuttujen tapojen mukaan luvattomat kansassa, johon hän kuului. Tietysti hänen siis oli hyvin vaikea kuunnella ystävänsä lavertelua, joka toisinaan teki hänet tyytymättömäksi, toisinaan taas oli niin kaksimielistä, ett'ei hän tiennyt, miten se oli käsitettävä. Alussa oli ystävän kerskaileminen tuntunut hänestä vastenmieliseltä; vaan pian se häntä myöskin ärsytti ja sitte syvimmästi loukkasi. Sellaisissa tapauksissa ihmiset yleensä ovat pikaiset vihastumaan, eikä ivailija nytkään turhaan tehnyt rynnäkköänsä. Isänmaallisuus oli juutalaisilla Herodeen jälkiaikoina vähimmästäkin yltyvä kiihko, joka töin tuskin pysyi tavallisen hyväluontoisuuden peitossa; se liittyi niin likeisesti heidän uskontoonsa ja historiaansa, että heidän tunteensa olivat perin pilkan arkoja. Helppo siis on käsittää, että Messalan sanat tuottivat kumppanille katkeraa tuskaa. Kuitenkin tämä pakotti suunsa hymyilemään, kun vastasi:

"Vähä lienee sellaisia ihmisiä, jotka kykenevät laskemaan leikkiä omasta tulevaisesta elämästään; sinä, Messala, saat minut vakuutetuksi, ett'en minä ainakaan ole niitä!"

Roomalainen katseli häntä kysyväisesti ja vastasi: "Miksipä ei totuutta voisi esittää yhtä hyvin leikin kuin sadunkin muodossa? Kerran läksi mahtava Fulvia kalastamaan. Hän sai paljoa enemmän kaloja kuin koko muu seurue. Sen sanottiin tapahtuneen siitä syystä, että hänellä muka oli kultaonki."

"Etkö siis laskenutkaan leikkiä?"

"Näenpä, hyvä Judah, ett'en vielä tarjonnut sinulle, kylliksi", sanoi roomalainen nopeasti, silmät säihkyen. "Jos minä tulen prefektiksi ja saan Judean rikastuakseni, niin … teenpä sinut ylimmäiseksi papiksi."

Juutalainen vihastui ja kääntyi pois menemään.

"Odotahan!" sanoi Messala.

Toinen pysähtyi epätietoisena.

"Hyvänen aika, miten kuumasti aurinko paahtaa!" sanoi roomalainen, kääntääkseen puhetta toisaalle, kun huomasi Judahin hämillään olon. "Lähdetään johonkin varjoon!"

Judah vastasi kylmäkiskoisesti:

"Parempi olisi meidän erota. Soisin, ett'en tänne olisi tullutkaan.Minä etsin ystävää, ja löysin…"

"Roomalaisen!" ehätti Messala sanomaan. Juutalaisen kädet puristuivat nyrkiksi, mutta hän malttoi mielensä ja läksi kiireesti pois. Messala nousi, heitti manttelin olkapäilleen ja seurasi häntä. Päästyään hänen luoksensa laski hän kätensä hänen olkapäällen ja astui hänen vieressään.

"Näin me kävelimme yhdessä lapsuudessamme. Kävelkäämme nytkin vielä, kunnes pääsemme porteille asti."

Messala koetti nähtävästi olla vakava ja ystävällinen, mutta ei voinut poistaa kasvoistaan ivallisuutta. Judah salli sen lähestymisen tapahtua.

"Sinä olet poika, minä mies. Ja miehenä tulee minun puhua sinulle."

Roomalaisen itsetyytyväisyys oli suurenmoinen. Mentor ei olisi voinut olla ryhdikkäämpi oppilastansa Telemakoa kohtaan.

"Uskotko sinä Osattaria? Ah, johan unhotin, että sinä oletkin saddusealainen. Teidän joukossanne ovat essealaiset ainoat järkevät; he uskovat niitä. Niin minäkin teen. Miten alinomaa ne asettuvatkin toiveitamme vastaan. Istahdan mietiskelemään. Viiton tietä milloin sinne, milloin tänne. Varrohan, – kun ojennan käteni maapalloa ottamaan, silloin kuulen takaani saksien räminän! Käännähdän, ja kas siinä hän onkin, kirottu Atropos. Mutta, Judah, miksi pahastuit, kun sanoin aikovani tulla vanhan Kyreniuksen seuraajaksi? Ajattelit että minä rikastuakseni halusin ryöstää teidän Judeaanne. No, vaikkapa aikoisinkin, niin joku roomalainen sen kuitenkin tekee. Miks'en minä?"

Judah hiljensi käyntiään.

"Muukalaiset ovat hallinneet Judeaa ennen kuin roomalaiset", sanoi hän, käsi ylhäällä. "Missä he ovat, Messala? Judea on elänyt kaikkia heitä kauemmin. Se voi vielä uudestaan tulla siksi, mitä se kerran ennen oli."

Messala jälleen turvautui ivalliseen ääneensä.

"Osattarilla on ystäviä essealaisten piirin ulkopuolellakin. Tervetuloa heidän riveihinsä, Judah!"

"Messala, älä lue minua heihin. Minun uskoni perustuu sille kalliolle, joka on ollut isäni uskon perustuksena aina Abrahamin päivistä asti, se perustuu liittoon, jonka Herra Jumala on tehnyt Israelin kanssa."

"Liiaksi kiivastut, Judah! Olisipa opettajani pahastunut, jos minä olisin niin kiihtynyt hänen läsnä ollessaan. Minulla olisi muutakin puhumista sinulle, mutta enpä nyt rohkene."

Heidän astuttuaan vähän matkaa roomalainen taas alkoi puhella.

"Luulen, että sinä nyt kykenet kuulemaan minua, varsinkin kun asia koskee itseäsi. Tahtoisin palvella sinua, kaunis Ganymedes, jopa oikein uhraavaisesti. Minähän rakastan sinua – sen kuin voin. Sanoin sinulle aikovani ruveta sotilaaksi. Miks'et sinäkin rupeisi? Miks'et voisi irtautua tuosta ahtaasta piiristä, joka, kuten minä äsken todistin lain ja sukujohdon mukaan, estää sinua ryhtymästä mihinkään ylevään pyrintöön?"

Judah ei vastannut.

"Kutka ovat viisaita meidän päivinämme?" jatkoi Messala, "eivät ne, jotka tuhlaavat ikävuosiansa riitoihin menneistä asioista, Baalista, Jupiterista, Jehovasta, filosofian järjestelmistä tai uskonnoista. Sanoppa yksikään suuri nimi, hyvä Judah, sama minusta, mistä sen kaivat esiin, Roomasta, Egyptistä, itämaista tai täältä Jerusalemista – Pluto vieköön, onko kukaan heistä kirjoittanut nimeänsä aikakirjoihin muilla aineilla kuin niillä, joita oma aikansa hänelle antoi; pitikö hän mitään pyhänä, joka ei soveltunut hänen tarkoituksiinsa, taikka halveksiko mitään, joka edisti hänen asiaansa. Eikö se ollut Herodeen tapa? Entä makkabilaisten? Entä ensimmäisen ja toisen keisarin? Seuraa heidän esimerkkiänsä! Ala heti! Rooma ojentaa sinulle kätensä yhtä halukkaasti kuin idumealaiselle Antipaterille."

Juutalaisnuorukainen vapisi vihastuksesta. Kun puutarhan portit aukesivat, kiiruhti hän askeliaan, päästäkseen pois viettelijän seurasta.

"Voi Rooma! Rooma!" hän supisi.

"Ole järkevä", jatkoi Messala, "luovu Mooseen hullutuksista ja muinaistarinoista, näe asema sellaiseksi, kuin se on! Katso rohkeasti Osattaria kasvoihin, niin ne kertovat sinulle, että Rooma on maailma. Kysy heiltä Judeaa, niin he vastaavat, että se on, miksi Rooma sen tahtoo."

Jopa he olivat portilla. Judah pysähtyi, otti roomalaisen käden hiljaa pois olkapäältänsä ja katsoi kyynelsilmin häntä kasvoihin.

"Ymmärrän sinut, koska olet roomalainen; sinä et ymmärrä minua, joka olen israelilainen. Sinä tuotit minulle tänä päivänä suurta tuskaa ja saatoit minulle selviämään, ett'emme koskaan voi tulla sellaisiksi ystäviksi, kuin ennen olimme, emme koskaan! Tässä eroamme! Isäini Jumala lahjoittakoon sinulle rauhansa!"

Messala tarjosi hänelle kättänsä; juutalainen läksi ulos portista. Hänen mentyänsä roomalainen seisoi hetkisen vaiti, sitte hän heilautti päätään ja meni hänkin pois, sanoen itsekseen: "Olkoon niin: Eros on kuollut, Mars elää!"