Читать книгу Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta - Lew Wallace, Lewis Wallace - Страница 18

Roomalaisesta erottuaan Judah hetkisen kuluttua näkyi erään kartanon ovella sen kadun varrella, joka sittemmin pyhän Stefanuksen mukaan nimitetystä kaupunginportista Antonia-linnan pohjoispuolelta ensin kulki länttä kohti ja sitte muutamien säännöttömäin mutkien jälkeen kääntyi etelään päin. Seudun tuntija, olkoonpa hän sitte hurskas pyhiinvaeltaja tai tiedonhaluinen tutkija, tuntee tämän kadun siksi Murheen tieksi, jolla on kristitylle tarjona useampia, tosin surullisia, muistomerkkejä kuin millään muulla tiellä koko maailmassa. Meidän ei tarvitse tällä kertaa oppia tuntemaan koko katua; riittää, kun vain kiinnitämme huomiomme jo mainittuun kartanoon, joka on juuri kadun taitekohdassa.

Talo, kuten moni muu kaupungin suurimmista, oli kaksikerroksinen ja umpinaisen nelikulman muotoon rakennettu. Lännenpuolinen katu oli noin kaksitoista, pohjoisenpuolinen ainoastaan kymmenen jalkaa leveä, niin että ohitse astujaa ehdottomasti hämmästytti muurien karkea ja viehätyksetön, vaan voimakas ja suurenmoinen ulkonäkö. Ne olivat näet tehdyt hakkaamattomista kivistä, ihan sellaisista, kuin ne ovat kivilouhoksista tullessaan. Rakennustaiteen tuntija olisi sanonut taloa linnantyyliseksi, vaikka siinä tosin oli ikkunat kadun puolella ja sen ovet ja portit olivat hienosti koristellut. Läntisessä sivussa oli neljä, pohjoisessa kaksi ikkunaa, kaikki toisessa kerrassa. Alakerran muurissa ei ollut muita aukkoja kuin portit.

Kohta erottuaan markkinatorin varrella asuvasta roomalaisesta nuoriJudah seisahti tässä kuvatun kartanon läntiselle portille ja kolkutti.Pieni porttiovi aukeni. Hän astui nopein askelin sisään, muistamattavastata vartijan tervehdykseen.

Voidaksemme saada käsityksen kartanon sisärakennuksesta, samoinkuin nähdäksemme mitä nuorukaiselle sitten tapahtui, lähdemme seuraamaan häntä.

Käytävä, johon hänet laskettiin, oli kuin kapea tunneli, jossa oli laudoitetut seinät ja korukatto. Sen kummallakin sivulla oli kivipenkit, mustat vanhuudesta ja sileät pitkästä käyttämisestä. Kaksi- tai viisitoista-askeliset portaat veivät hänet suunnikkaan muotoiseen pihaan, jonka joka sivulla, paitsi itäisellä, oli kaksinkertaiset rakennukset. Siellä käveli palvelijoita edes takaisin, kanoja ja kyyhkysiä lenteli, ja pilttuissa makasi vuohia, lehmiä, aaseja ja hevosia. Kaikki se sekä suuri vesiallas osoitti, että piha oli tehty maalaistoimia varten. Oikealla oli muuri, jossa oli samanlainen käytävä kuin ylempänä mainittu.

Tämän käytävän kautta mentyään nuori mies tuli toiseen avaraan, neliön muotoiseen pihaan, joka oli pensailla ja viiniköynnöksillä muodostettu puutarhaksi ja jota sen pohjoisnurkassa oleva suihkulähde piti virkistävän viileänä. Tällä olevat huoneet olivat korkeita ja ilmavia, ja niitä varjostivat valkoisen ja punaisen juovikkaat esiriput. Huoneiden kattoholvit nojautuivat kiemurteleviin pylväihin. Eteläpuolella oleva porraskäytävä vei yläkerran parvekkeille, joiden kohdalla oli suuret telttakatot suojana aurinkoa vastaan. Toiset portaat veivät parvekkeilta katolle, jota ympäröitsi kivinen, veistoksilla koristettu reunus ja poltetusta savesta tehty, tulipunainen rintanoja. Tässäkin talon osassa oli kaikkialla huomattavana erinomainen siisteys, joka yhdessä kaiken muun kanssa antoi kartanolle sen harvinaisen viehätyksen. Niinpä satunnainen kävijäkin jo tätä tuoksuvaa ilmaa hengittäessään saattoi ennakolta päättää, miten ylhäinen yhteiskunnallinen asema talon perheellä oli.

Toiseen pihaan tultuaan Judah kääntyi oikealle, astui kukkivan pensaston lävitse ja porraskäytävää myöten nousi parvekkeelle. Se oli valkoisista ja ruskeista kiviliuskoista ladottu ja jo hyvin kulunut. Siellä hän vihdoin pääsi esiripuilla suletusta ovesta pohjoisen puoliseen huoneeseen. Suojassa oli jo hämärä, mutta kuitenkin hän osasi hyvästi liikkua kuin kotonaan. Hän heittäytyi kasvoilleen sohvalle ja peitti silmänsä.

Illan pimettyä tuli vaimo ovelle ja huusi häntä nimeltä. Judah vastasi ja vaimo astui sisään.

"Iltasen aika on jo ohitse ja yö on tulossa. Eikö pojallani ole nälkä?" kysyi hän.

"Ei", vastasi Judah.

"Oletko sairas?"

"Minua nukuttaa."

"Äitisi kysyi sinua."

"Missä hän on?"

"Kesähuoneessa katolla."

Judah nousi istumaan.

"Hyvä. Anna minulle jotakin syötävää."

"Mitä sinä tahdot?"

"Mitä hyvänsä, Amrah. En ole sairas, mutta en oikein virkeäkään. Elämä ei minusta enää tunnu niin miellyttävältä kuin tänä aamuna. Se on uudenlainen tauti, Amrah, ja sinä, joka niin hyvin tunnet minut ja aina olet auttanut minua, keksi nyt jotakin, joka on samalla ravintoa ja lääkettä. Saat itse valita."

Amrahin kysymykset ja varsinkin hänen äänensä – matala, sydämellinen ja huolehtiva – osoittivat minkälainen suhde heidän välillään vallitsi. Vaimo pani kätensä nuorukaisen otsalle ja läksi tyytyväisenä ulos, mennessään sanoen:

"Kyllä katson."

Hetkisen kuluttua hän palasi, käsissä puinen tarjotin, jolla oli maitoastia, muutamia palasia valkoisinta vehnäleipää, maukasta puuroa karkeista vehnäjauhoista, lintupaistia, hunajaa ja suolaa sekä viiniä hopeapikarissa ja pronssinen käsilamppu, joka valasi huoneen.

Huoneen sisustus tuli nyt näkyviin. Seinät olivat sivellyt kipsillä, katto moneen osaan jaettu paksuilla tammihirsillä, jotka olivat ruskeat vuotovedestä ja vanhuudesta; lattia oli tehty pienistä, kivikovista, sinisen ja valkoisen ruudukkaista tiileistä; tuolien jalat olivat leijonanjalkain muotoiset; sohva oli vähän korkeampi lattiaa ja päällystetty sinisellä kankaalla, vaikka suurinta osaa nyt peitti iso, juovikas huivi. Lyhyesti sanoen: huone oli tavallinen hebrealainen makuukammari.

Amrah työnsi tuolin Judahin vuoteen viereen, laski sille tarjottimen ja rupesi polvillaan palvelemaan häntä. Kasvoista päättäen hän oli viisikymmen-vuotias; iho oli tumma, silmät mustat. Nyt hänen muodostaan loisti melkein äidillistä hellyyttä. Valkoinen vaate oli kierretty päähän käärelakiksi, mutta korvanlehdet olivat paljaina, ja niistä näkyivät hänen orjuutensa merkkeinä nahkanauhalla lävistetyt reiät. Hän oli syntyään Egyptistä; viidenkymmenen vuoden ikä ei hänelle tuottanut vapautta, jota hän ei ikävöinytkään, hän kun rakasti nuorukaista kuin omaa lastansa. Hän oli hoidellut nuorukaista ihan hennosta lapsuudesta asti eikä voinut tottua olemaan palvelematta häntä. Eukon rakastavasta sydämmestä hän yhä vielä oli lapsi ja sinä ainiaan pysyikin.

Ainoastaan kerran koko syöntiaikanaan nuorukainen häntä puhutteli, kysyen:

"Muistatko, Amrah, Messala-nimistä poikaa, joka ennen muinoin oleskeli usein koko päivät minun luonani?"

"Kyllä muistan hänet."

"Muutamia vuosia sitte hän matkusti Roomaan ja on nyt palannut. Kävin tänään häntä tervehtimässä."

Inhon tunne värähdytti nuorukaista.

"Hetihän minä näin, että jotakin on tapahtunut", sanoi eukko hyvin osaaottavasti. "Minä en koskaan sietänyt sitä Messalaa. Kerro minulle kaikki."

Mutta Judah vaipui ajatuksiinsa ja vastasi eukon yhä uudistettuihin kysymyksiin ainoastaan:

"Hän on paljon muuttunut, enkä minä enää huoli olla tekemisissä hänen kanssansa."

Kun Amrah vei pois tarjottimen, nousi Judah ja läksi katolle.

Arvattavasti lukija tietää, miten ja mitä varten kattoa käytetään itämailla. Ilmanlaatu on kaikkialla tapoihin nähden lainsäätävä voima. Syriassa kesäpäivän kuumuus karkoittaa kaikki, jotka tahtovat nauttia viileyttä ja lepoa, varjoisiin sisähuoneihin; mutta heti kun vuorista syntyy pitkät varjot ja aurinko rientää laskeutumaan, astuu itämaalainen ulos ja nousee talonsa tasaiselle katolle. Siten on katosta tullut vakinainen yhtymäpaikka, tullut leikkikenttä, makuukammari, perheen kokoushuone, soitto- ja tanssi-, keskustelu, uinailu- ja rukouspaikka.

Samasta syystä kuin pohjoiset kansat kustannuksia säästämättä somistivat huoneittensa sisustusta, tottuivat itämaalaiset kaunistamaan talonsa kattoja. Mooseen laissa säädetty rintanoja tuli savenvalajan mestarilaitteeksi; siitä kohosi sittemmin torneja, sekä yksinkertaisia että rikasmuotoisia; vielä myöhemmin alkoivat kuninkaat rakentaa katoillensa kesämajoja marmorista ja kullasta. Tämä ylellisyys oli kehittynyt korkeimmilleen silloin, kun sai aikaan katoille Babylonin komeat puutarhat.

Nuorukainen, jota nyt seuraamme, astui hitaasti pitkin kattoa tornia kohti, joka kohosi kartanon luoteisnurkasta. Jos hän olisi ollut vieras, niin hänen huomionsa olisi varmaankin kiintynyt sen rakenteesen, sen verran kuin siitä hämyssä näki – himmeään, matalaan, ristikkoseinäiseen, ja pylvästen tukemaan kupukattoon. Nostaen puoleksi alas laskettua esirippua päänsä ylitse astui hän sisään. Siellä oli muuten pimeä, vaan tähtitaivaan loiste kuitenkin pääsi leviämään sisälle jokaisessa neljässä sivussa olevasta aukosta. Yhden aukon edessä sohvalla makasi nojallaan tyynyä vasten vaimo, jonka vartalon muoto näkyi epäselvästi kuohakan valkoisen puvun alta. Kuullessaan hänen askeleensa vaimo laski viuhkansa painumaan alas käteensä, joka tähtien heikossakin valossa välähteli timanteista. Hän nousi istualleen ja virkahti:

"Judah, poikani!"

"Niin, minä se olen, äiti!" vastasi Judah ja astui kiireemmästi hänen luoksensa.

Hän laskeutui polvilleen äitinsä eteen. Äiti sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä sydämmellisesti.