Читать книгу Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta - Lew Wallace, Lewis Wallace - Страница 19
Toinen kirja
IV LUKU
Äiti ja poika
ОглавлениеÄiti asettui jälleen sohvalle mukavasti nojalleen; poika kävi istumaan hänen viereensä ja nojasi päänsä hänen syliinsä. Katsoessaan ulos seinän aukosta voivat he nähdä koko jonon alempia kattoja, tummansinisen vuorenseinän etäällä lännessä ja taivaan, jonka laki loisti miljoonista tähdistä. Kaupunki oli äänetön. Ainoastaan tuulen humina kuului.
"Amrah kertoi sinulle tapahtuneen jotakin ikävää", sanoi äiti, silittäen poikansa poskea. "Kun Judahini oli lapsi, silloin pikku seikatkin saivat tehdä hänet levottomaksi. Mutta nyt, kun olet tullut jo mieheksi, sinun ei pidä unhottaa", – äidin äänen sointu oli hyvin hellä ja pehmoinen – "että sinusta kerran pitää tulla minun sankarini."
Hän puhui kieltä, joka oli melkein ihan tuntematon tässä maassa ja jota täysin puhtaana käyttivät ainoastaan ani harvat vanhat ja rikkaat perheet, näyttääkseen sitä jyrkemmin eroavaisuuttansa pakanakansoista. Se oli samaa kieltä, jolla Rakel lauloi Benjaminille.
Äidin sanat näyttivät tekevän pojan uudestaan miettiväiseksi. Hetkisen kuluttua Judah otti äitiään kädestä, joka juuri löyhytteli hänelle viileyttä, ja sanoi:
"Tänään, äiti, juohtui mieleeni paljo, jota en ole tullut ennen ajatelleeksi. Sano minulle ensinnä, mikä minusta pitää tuleman."
"Johan sinulle äsken sanoin, että sinusta pitää tulla minun sankarini."
Vaikka Judah ei nähnyt äitinsä kasvoja, käsitti hän sentään hänen laskevan leikkiä. Hän muuttui vielä miettiväisemmäksi.
"Sinä olet niin hyvä, niin suloinen, äiti! Ei minua kukaan rakasta koskaan niin kuin sinä!"
Hän suuteli moneen kertaan äitinsä käsiä ja puhui sitte:
"Kyllä ymmärrän, miksi et huoli vastata kysymykseeni. Tähän asti on elämäni ollut sinun omasi. Miten lempeä, miten hyvä on sinun johdatuksesi ollut! Jospa sitä ainiaan kestäisi! Mutta eihän se ole mahdollista. Jehovan tahto on, että minusta kerran tulee itsenäinen mies. Eron päivä joskus tulee, ja se on sinulle pelottava päivä. Olkaamme siis väkevät ja rohkeat. Tahdon tulla sinun sankariksesi, mutta sinun pitää auttaa minua tulemaan siksi. Tiedäthän lain: jokaisen Israelin pojan pitää valita itselleen joku elämäntoimi. Minä en ole mikään poikkeus, ja nyt minä kysyn sinulta, rupeanko paimeneksi, maanviljelijäksi, mylläriksi? Vaiko lakimieheksi, papiksi? Neuvo minua, rakas, hyvä äiti!"
"Gamaliel piti luennon tänään", sanoi äiti miettiväisesti.
"Jos niin oli, niin minua ei ollut kuulijain joukossa."
"Sitte olet kaiketi ollut Simeonin luona. Hänellä sanotaan olevan perintönä sukunsa hyvä pää."
"Ei, en ollut hänenkään luonansa. Olen ollut torilla enkä temppelissä.Kävin tervehtimässä nuorta Messalaa."
Äänen omituinen värähdys herätti äidin huomiota. Aavistus kiihdytti hänen sydämensä lyöntiä; viuhka pysähtyi työstään.
"Messalaako!" sanoi hän. "Millä hän voi tehdä sinut niin levottomaksi?"
"Hän on hyvin muuttunut."
"Tarkoitat, että hän palasi kotiinsa täydellisenä roomalaisena."
"Niin juuri."
"Roomalaisena!" jatkoi äiti puoleksi itsekseen. "Koko maailma käsittää sen sanan samaksi kuin hallitsija. Kuinka kauan hän on ollut poissa?"
"Viisi vuotta."
Äiti kohotti päätänsä ja katsoi ulos yöhön.
"Roomalaisten pöyhkeily on tosin paikallaan Egyptissä ja Babylonissa, mutta Jerusalemissa – meidän Jerusalemissamme – he ovat sidottuja."
Ja ajatuksiin vaipuneena hän asettui äskeiselle mukavalle tilallensa.Judah ensinnä keskeytti vait'olon.
"Mitä Messala lausui, oli jyrkkää ja ankaraa itsessäänkin, äiti; vaan hänen puhetapansa oli melkein ihan sietämätön."
"Ehkä ymmärrän sinut. Rooma, sen runoilijat ja puhujat, senaattorit ja hovimiehet ovat hullutukseen asti mielistyneet teeskenneltyyn pilkalliseen puhetapaansa."
"Luullakseni kaikki voimakkaat kansat ovat ylpeät, mutta sen kansan kopeus on suurempi kuin kaikkien muiden. Tuskinpa heidän omatkaan jumalansa enää saavat olla rauhassa heidän rynnäköiltään."
"Jumalatko!" virkahti äiti; "moni roomalainen on itseään palveluttanut kuin jumalaa."
"Sama se. Messalalla on aina ollut runsas osansa tuosta inhottavasta ominaisuudesta. Hän jo lapsena pilkkasi muukalaisia, sellaisiakin, joita Herodes alentihe kohtelemaan huomaavaisesti; mutta tähän asti hän on kuitenkin jättänyt Judean rauhaan. Tänään hän vasta ensi kerran minun kuulteni pilkkasi meidän tapojamme ja uskontoamme. Sinun tahtosi mukaan minä nyt kokonaan erosin hänestä. Ja nyt, rakas äiti, tahtoisin saada varman tiedon, onko tosiaan mitään syytä, jonka tähden roomalaisilla olisi oikeus kohdella meitä niin halveksivasti, kuin he tekevät. Missä kohdassa minä olen Messalaa halvempi? Onko meidän kansamme alkuperä alhaisempi ihmiskunnassa kuin roomalaisten? Minkä tähden pitäisi minun keisarinkaan edessä tuntea itseäni orjaksi? Sanos, miksi en minäkin, jos vain tunnen itselläni olevan kylliksi sielunvoimia, saisi tavoitella maallista kunniaa koko laajuudessaan? Miks'en minä saisi tarttua miekkaan enkä tavoitella sotilaan voittoseppeleitä? Miks'en runoilijana laulaa mistä aineesta hyvänsä? Minä voin ruveta paimeneksi, kauppiaaksi, käsityöläiseksi; miksikä en saisi ruveta taiteilijaksi kuten kreikkalainen? Sano, äiti, – se juuri on huoleni aihe – miks'ei Israelin poika saa tehdä kaikkea, mitä roomalainen tekee?"
Äiti näistä kysymyksistä arvasi, mitä Judah ja Messala olivat keskustelleet. Hänen koko huomionsa oli vireillä. Hän nousi noja-asennostaan ja vastasi äänellä, joka oli melkein yhtä pikainen ja terävä kuin pojankin:
"Kyllä ymmärrän! Sinun lapsuudessasi Messala oli seurapiirinsä tähden melkein juutalainen. Jos hän olisi pysynyt täällä, olisi hänestä voinut tulla proselyytti; niin suuressa määrässä me riipumme ulkonaisista vaikutuksista, jotka kypsyttävät meidän sielunelämämme. Nyt nuo viisi vuotta Roomassa ovat liiaksi vaikuttaneet häneen. En suinkaan ihmettele sitä muutosta, mutta" – hänen äänensä kävi lempeämmäksi – "hänen olisi pitänyt olla säästävämpi sinua kohtaan. Kova ja julma luonne se on, joka jo nuoruuden vuosina unhottaa ensimmäiset ystävyytensä."
Hänen kätensä laskeutui hellästi Judahin otsalle ja sormet kietoutuivat hänen tukkaansa, vaikka silmät samalla katselivat etäisimpiä tähtiä. Hänen ylpeytensä ei ollut pienempi kuin pojan, heissä ei vaikuttanut vain paljas kaiku toistensa tunteista, vaan syvälle juurtunut sopusointuisuus. Äiti tahtoi vastata pojalleen, eikä kuitenkaan olisi mistään hinnasta tahtonut antaa vastausta, joka ei olisi tyydyttänyt. Jos hän olisi myöntänyt pojan olevan halvemman, olisi se saattanut veltostuttavasti vaikuttaa koko hänen elämänintoonsa. Hän vapisi pelosta, ett'ei voisi suorittaa tehtäväänsä.
"Sinun kysymyksiisi vastaaminen, poikaseni", sanoi hän viimein, "on vaikea, varsinkin heikolle naiselle. Anna minulle ajatusaikaa huomiseen asti, niin jätän ne viisaan Simeonin punnittaviksi."
"Älä lähetä minua esimiehen luo!" vastusti Judah kiivaasti.
"Minä lähetän kutsumaan häntä tänne."
"Älä, älä, äiti! Minä tarvitsen enemmän kuin opetusta. Hän kyllä on taitavampi opettamaan kuin sinä, rakas äiti, mutta sinä voit paremmin antaa minulle, mitä hän ei voi, päättäväisyyttä, joka on miehen koko olemuksen tärkein osa."
Äiti katsahti taivaaseen päin, koettaen saada täyttä selvyyttä pojan kysymyksistä.
"Kun vaadimme itseämme kohtaan muilta oikeutta, emme itse saa tehdä vääryyttä muille. Jollemme tunnusta voitetulla vihollisella olevan rohkeutta, teemme samalla oman voittomme halvemmaksi, kuin se ehkä onkaan. Jos taas vihollinen voimiltaan kyllin kykenee vastustamaan, jopa voittamaankin meidät", lausui hän vähän epäilevästi, "niin johan itsetuntommekin pakottaa meitä etsimään jotain muuta syytä tappioomme eikä suinkaan syyttämään häntä ominaisuuksista, jotka olisivat huonommat kuin meidän."
Sitten hän jatkot, enemmän itsekseen kuin poikaansa varten:
"Älä kadota rohkeuttasi, poikani! Messala on jaloa sukua, vanhaa ylimyssukua. Jo Rooman tasavallan aikana – kuinka aikaisin, en tiedä – Messalat olivat kuuluisia, muutamat sotilaina, toiset kansalaisina. Tiedän vain yhden sen nimisen konsulin; suvulla oli senaattorin arvo ja suuret määrät turvatteja, koska se oli hyvin rikas. Mutta jos ystäväsi tänään kerskasi sukunsa vanhuudesta, olisit sinä voinut saattaa hänet vaikenemaan luettelemalla omat esi-isäsi. Jos hän vetosi niihin vuosisatoihin, joiden ajalta tunnetaan hänen sukuansa tai sen urotöitä, arvoa ja rikkautta – sellainen kerskailu muuten kuin aivan erityisissä tapauksissa onkin sitä paitsi halpamaisuuden merkki – jos hän mitään sellaista lausui etevämmyytensä todistukseksi, niin olisitpa saattanut asettua hänen vertaisekseen ja ruveta puolestasi sinäkin vertailemaan."
Hän vaikeni, vaan jatkoi hetkisen mietittyään: "Pitkä ikä katsotaan nykyään sukujen ja perheiden aatelisuuden paraimmaksi todistukseksi. Roomalaisen, joka sillä perustuksella kerskailee etevämmyydestään israelilaiselle, täytyy ehdottomasti tuntea itsensä voitetuksi, jos todistuksia tarvitaan. Rooman perustukseen asti hän tosin voi mennä taa päin, mutta edemmäksi ei toki ulotu edes hänen vanhinkaan sukunsa. Harvat voivat niinkään pitkälle kerskata, eivätkä nekään, jotka kerskaavat, voi todistaa noita vaatimuksiaan muulla tavalla kuin vetoamalla muinaistaruihin. Sitä ei Messala missään tapauksessa voi tehdä. Katselkaamme nyt omaa puoltamme. Mitenkä meidän asiamme ovat?"
Jos ei olisi ollut niin pimeä, olisi Judah voinut äitinsä kasvoista, hänen lausuessaan näitä viime sanojansa, lukea, mikä oman arvon tunto niistä loisti.
"Ajatelkaamme, että roomalainen vaatii meitä taisteluun suvun aatelisuudesta. Minä vastaisin hänelle ihan epäilemättä, mutta myöskin ylvästelemättä."
Ääni häneltä tukehtui, sillä suloinen muisto nousi hänen sisällisen katseensa eteen.
"Sinun isäsi, Judah, on koottu isäinsä tykö, mutta minä muistan niin selvästi, kuin olisi ollut eilen se päivä, jolloin hän ja minä ja seurassamme joukko ystäviä menimme temppeliin asettamaan sinua Herran kasvojen eteen. Me uhrasimme pari kyyhkystä, minä sanoin nimesi papille, ja hän kirjoitti sen muistiin minun läsnä ollessani: 'Judah, Itamarin poika, Hurin sukua.' Se nimi kirjoitettiin sitte kirjaan, siihen osastoon, jossa on lueteltuna pyhän suvun jäsenet."
"En tiedä, milloin tämä muistiin pano alkoi. Ainakin se oli käytännössä jo ennen Egyptistä lähtöä. Olen kuullut Hillelin sanovan, että Abraham sen luettelon alkoi omalla ja poikainsa nimillä, Herran lupauksen tähden, joka erotti hänet ja hänen poikansa kaikista muista sukukunnista ja teki heidät maailman ylhäisimmiksi, jaloimmiksi ja valituimmiksi. Liitto Jakobin kanssa oli yhtä luja. 'Sinun siemenessäsi pitää kaikkein kansain maan päällä siunatuiksi tuleman', sanoi enkeli Abrahamille Jehovah-jirehissä. 'Tämän maan, jolla makaat, annan minä sinulle ja sinun siemenellesi', sanoi Herra itse Jakobille, kun hän makasi uneen vaipuneena Betelissä matkalla Haraniin. Sittemmin tehtiin sukujen kirja, että tulevassa luvatun maan jaossa voisi oikea jako tapahtua niiden kesken, joilla oli oikeus saada osa. Mutta ei yksistään sitä tarkoitusta varten. Olihan luvattu siunauksen tulevan koko ihmiskunnalle patriarkka Jakobin kautta. Oli mainittu nimi yhteydessä siunauksen kanssa; lupauksen toimeenpanijan piti olla valitusta perheestä nöyrin, sillä Herra meidän Jumalamme ei tunnusta mitään suku- eikä rikkauserotusta. Että sen toteutuminen tulisi selväksi sille sukupolvelle, jonka piti olla sen todistajana, ja että kunnia tulisi sille, jolle se oli tuleva, täytyi se nimiluettelo tehdä täydellisen tarkasti. Eikö sitte niin ole tehty?"
Viuhka löyhyi taas, kunnes nuorukainen tuli maltittomaksi ja lausui toistamiseen äitinsä kysymyksen: "Onko sitte luettelo ihan luotettava?"
"Niin sanoi Hillel, eikähän kukaan muu ole niin kokenut niissä asioissa. Meidän kansamme on monessa asiassa ollut tottelematon laille, mutta nimiluetteloa pidettiin aina pyhänä. Yhden ainoan kerran se keskeytyi: toisen aikakauden lopussa. Mutta kun kansa palasi pitkällisestä maanpaosta, uudisti Zerubabel ensi työkseen ja ensi velvollisuutensa täyttämiseksi Jumalaa kohtaan pyhät kirjat. Meillä on nykyään keskeytymättömässä jaksossa selvillä juutalaiset suvut koko kahden tuhannen vuoden ajalta. Ja nyt…"
Hän vaikeni ikään kuin antaakseen kuulijalle aikaa punnita juuri mainitsemansa ajan pituutta.
"Ja nyt", hän jatkoi, "mitä merkitsee roomalaisten kerskaileminen suvuistansa, jotka ulottuvat vain muutaman vuosisadan päähän? Tässä valossa ovat paimenet, jotka tuolla Refaimin kukkuloilla kaitsevat laumojansa, paljon aatelisempia kuin ylhäisimmät Marciukset."
"Ja kuka minä olen, äiti, niiden kirjain mukaan?"
"Äskeinen puheeni oli vain johdatusta siihen, mitä nyt aion sanoa vastaukseksi kysymyksiisi. Jos Messala olisi tässä, niin hän arvattavasti sanoisi, kuten muut ovat sanoneet, että sukuluettelosi luotettava lanka katkesi silloin, kun assyrialaiset valloittivat Jerusalemin, hävittivät temppelin ja veivät pois kaikki sen kalleudet; mutta sinä voisit vedota Zerubabelin hurskaasen uudistukseen ja väittää, että roomalaisesta sukujohdosta kaikki luotettavuus lakkasi, silloin kun läntiset raakalaiskansat valloittivat Rooman ja puoli vuotta majailivat sen hävitetyllä sijalla. Tokkohan hallitus heillä piti sukuluetteloja kunnossa? Jospa pitikin, mihinkä ne joutuivat silloisina kauhun päivinä? Ei, ei; meidän sukukirjoissamme on totuus. Jos niitä myöten palaamme vankeuden aikaan, ensimmäisen temppelin perustukseen, aina Egyptistä lähtöön asti, niin on meillä ihan varma selko, että meidän sukumme johtuu suorassa polvessa Josuan asekumppanista Hurista. Eikö meidän kunniamme ole täydellinen, kun on sellainen esi-isä? Ja joll'et tyydy siihen, avaa sitte lakikirja, niin löydät Mooseen 4:stä kirjasta ensimmäisen kantaisämme, joka oli seitsemäskymmenes toinen polvi Adamista."
Sitte oltiin tornikammarissa vähän aikaa vaiti.
"Kiitos, äiti!" sanoi Judah ottaen häntä kädestä, "kiitos koko sydämmestäni. Oikeassa olin, kun en tahtonut vaivata kunnianarvoista esimiestä käynnilläni; ei hän olisi yhtään paremmin voinut tyydyttää minua. Mutta riittääkö sukuperän vanhuus yksinään tekemään ketään täysin aateliseksi?"
"Oi, johan unhotat, ett'ei meidän kansamme aatelisuus perustukaan yksin vanhuuteen. Suurimpana kunnianamme on se, että Herra itse on valinnut meidät."
"Sinä puhut koko kansasta, äiti, mutta minä puhun perheestä, meidän perheestämme. Mitä suuria tekoja ovat meidän perheemme esi-isät saaneet aikaan Abrahamin päivistä asti? Mitkä jalot työt toiminnan tai hengen alalla ovat korottaneet meidät ylemmäksi muita aikalaisiamme?"
Äiti oli epätietoinen. Oliko hän käsittänyt väärin pojan kyselyn syyt? Arvattavasti hänen tiedonhalunsa nyt kaipasi jotakin paljoa korkeampaa kuin pelkkää loukatun ylpeyden hyvittelemistä. Nuoruus on vain kirjava kuori, jonka sisällä lakkaamatta kehittyen elää se ihmeellinen olemus, jota sanotaan sieluksi ja joka odottaa aikaansa esiytyäkseen toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin. Nyt äiti peläten aavisti sen hetken tulleen pojalle. Kuten lapsi syntymänsä jälkeen tottumattomilla käsillä kiukutellen tavottelee varjokuvia, niin nyt ehkä pojan sielu taisteli ja tavotteli kiinni elämän pyrintöänsä, jota tähän asti oli vain hämärästi aavistanut. Kun poika lausuu kysymyksen: "kuka minä olen ja mikä minusta pitää tuleman?" silloin on siihen vastatessa suuri varovaisuus tarpeen. Jokainen vastauksen sana voi näet vaikuttaa lapsen tai nuorukaisen vastaiseen elämään ihan samalla tavalla, kuin taiteilijan jok'ainoa sormen painallus tekee merkin savipataan, hänen sitä muodostellessaan kuvaksi.
"Jopa aavistan, poikaseni, että minun on taisteltava tosi vihollista eikä luulokuvaa vastaan", sanoi äiti, hyväilevästi silittäen nuorukaisen poskea. "Jos Messala on se vihollinen, niin älä salaa minulta mitään. Kerro minulle koko teidän keskustelunne."