Читать книгу Colomba - Prosper Merimee - Страница 3

Sisällysluettelo

Se voimakas kirjallinen liike, joka 1820-luvun alulla syntyi Ranskassa ja kirjallisuushistoriassa tunnetaan romanttisen koulun nimellä, loi useita tuoreita ja elinvoimaisia kiljailijakykyjä, joiden luomat ja nimet ovat ainaiseksi jälkimaailman muistoon jääneet. Tämän romanttisen koulun päävaatimukset tarkoittivat vapautumista vanhoista klassillisista taidemuodoista ja uuden suunnan luomista, joka enemmän ottaisi huomioon paikallisvärityksen, kansan olot ja tavat, tekisi kuvattavien henkilöiden puhekielen näiden yhteiskunnallista asemaa ja sivistyskantaa vastaavaksi j.n.e. Vanhoillisten klassikkojen ja nuorten uudistusharrastajain välillä alkoi ankara taistelu, jota kesti vuosikymmeniä.

Toisella puolen entisyyden yksipuolisia ihailijoita, joiden jäljittelevät luomat todistivat heidän kyvyttömyyttänsä ja alinomaista ihailua n.k. suuren vuosisadan klassikkoja kohtaan. Toisella puolen joukko nuoria, innokkaita runoilijoita, jotka — jättämällä vanhat omaan arvoonsa — opettivat yleisölle, että uudet ajat tuovat uusia taidetarpeita, uudet tarpeet uusia taidemuotoja ja että uuden vuosisadan ei tarvinnut jäädä entisen kai'uksi, vaan oli sille annettava oma, erityinen kirjallistaiteellinen leimansa.

Tämän nuoren, elinvoimaisen koulun varsinaisena johtajana mainitaan tavallisesti sen taisteluhaluisin ja tuotteliain runoilija Victor Hugo. Historiallisen näytelmärunouden alalla voidaankin Hugota pitää uudistuksen lahjakkaimpana toteuttajana niiden kirjallistaiteellisten vaatimusten perustuksella, jotka ylempänä olemme maininneet, vaikka hän, luonteeltansa intohimoinen kun oli, usein tekeekin itsensä syypääksi liioitteluihin. Romanttisen koulun voittoisan lipun alle joutui sellaisiakin eteviä kykyjä jotka eivät voineet yhtyä Hugon innoittelevaa, sanarunsasta ja deklamoivaa runomuotoa ihailemaan, mutta harrastivat niitä terveellisiä, realistisia vaatimuksia, jotka tähtäsivät paikallisvärityksen, kansantapojen, henkilöiden suhteellisen puhekielen y.m.s. uudistusten juurruttamista ranskalaiseen kirjallisuuteen. Mutta jos nämä vaatimukset, joiden toteuttaminen loi perustuksen koko nykyiselle realistiselle elämänkuvaukselle, olivat tärkeitä kertomarunouden alalla, eivät ne suinkaan olleet vähempiarvoisia nykyaikaiselle draamallekaan.

Tämänkin alan tienviittoja ja uusaikaisen, paikallisväritystä ja todellisempaa luonnekuvausta tähtäävän draamallisen muodon ensimmäinen käyttäjä oli Prosper Mérimée, joka sitäpaitse on ranskalaisen novellin varsinainen luoja ja vielä nytkin sen voittamaton mestari. Tämän sijan myöntävät hänelle nimittäin kaikki ranskalaisen kirjallisuuden tuntijat ja kirjallisuushistorioitsijat.

Kaikissa novelleissansa ilmenee Mérimée lyhyen kuvauksen mestarina ja ihmisellisten intohimojen etevimpänä kuvaajana pysyen aina objektiivisena ja korkealla, esityksen yläpuolella, seisovana taiteilijana. "Hänen novellinsa ovat mestariteoksia", sanoo esim. Edv. Engel Ranskan kirjallisuuden historiassansa; "onton paatoksen ja liiallisen sanatulvan vihollisena, aiheiden keksinnässä rohkeana ja henkilöiden sielutieteellisessä kehityksessä syvällisenä taiteilijana kuuluu Mérimée niihin realisteihin, jotka eivät näe tehtäväänsä rumuuden tosiperäisessä kuvaamisessa, vaan antavat aina hienon, kaunotieteellisen tunteen johtaa itseänsä aihevalinnassa ja esityksessä.[1] Tunnettu saksalainen kirjallisuushistorioitsija Scherr taas sanoo teoksessansa Gesch. der Weltlitteratur (1895), että nerokkaisuudessa ja muodon taiteellisessa täydellisyydessä seisoo Mérimée 19:n vuosisadan ranskalaisten kirjailijain eturivissä; novellikirjailijana on hän etevämpi noita kaikkia."

Aivan outo ei Mérimée enää maamme yleisölle ole. Hänen elämäkertansa ja teoksensa on allekirjoittanut esittänyt suomenkielisessä, laajahkossa teoksessa "Prosper Mérimée, elämäkerta ja teokset" (1895); sitä paitse on kokoelma hänen lyhempiä novellejansa ilmestynyt tämän kertomuksen suomentajan kääntämänä nimellä "Helmiä", joka sisälsi 6 tekijänsä lyhempää tunnetuinta ja etevintä uuteloa, nim. Mateo Falcone, Etuvarustuksen valloitus, Arpapeli, Tamango, Etruskilainen vaasi ja Arsène Gruillot.

Mestarillisimmat ja ehkä myöskin tunnetuimmat Mériméen pitemmistä novelleista ovat kuitenkin Bizet'n säveltämän samannimisen operan kautta meilläkin tunnetuksi tullut Carmen ja ennen kaikkia hänen kuolematon uutelonsa Colomba, johon suomenkieliselläkin yleisöllä nyt, 67 vuotta jälkeen sen ilmestymisen, vihdoinkin on tilaisuus tutustua.

Colombassa ilmenevät tekijän tyylilliset lahjat ehkä loistavimpina ja selvimpinä. Tyylillä ei tässä silloin suinkaan ymmärretä ainoastaan kielellistä asua, jota myöskin olemme koettaneet tunnollisesti noudattaa mikäli kahden erilaisen kielen rakenne ja käyttö sen sallii, vaan etupäässä aiheen esitystapaa, rajujen intohimojen asteittaista kehitystä, luonnon, kansantapojen ja ympäristönsä hallitsemain luonteiden kuvausta. Tekijä, jolla valtioarkeoloogina oli tilaisuutta matkustella kaikkialla valtakunnan etäisimmissäkin osissa, on tässä ottanut kuvataksensa kaukana Välimeren saaressa, suuren Napoleonin syntymämaassa Korsikassa viime vuosisadan toisella kymmenellä vallitsevia hurjia kansantapoja ja omituisia oloja, joille ryövärielämä ja sukukosto antaa mitä voimakkaimman paikallisvärityksen.

Napoleonin lipun alla Waterloon taistelussa mukana ollut korsikalainen upseeri, Orso della Rebbia, joka polveutuu saaren vanhimmasta aatelista eli 11:llä vuosisadalla tapahtuneen kansankapinan johtajista [n.k. korpraalisuvuista], palaa takaisin syntymämaahansa satunnaisten matkatoveriensa erään englantilaisen everstin ja hänen ihanan tyttärensä kanssa. Kuinka tämä sivistyneessä Ranskassa toisiin oloihin kasvanut nuori upseeri kotikyläänsä tultuaan vähitellen ja vastoin tahtoansa jälleen joutuu hurjien korsikalaisten tapojen valtaan ja kuinka hän nuoren, intohimoisen, kauniin sisarensa Colomban yllyttämänä ja kiihoittamana vihdoin kietoutuu ikivanhan, hurjan sukukostotavan ylläpitäjien pauloihin, kunnes hän lopulta, itseänsä puolustaessansa, ampuu kuoliaaksi kilpailevan naapurisuvun Barricinien kaksi viimeistä miespuolista edustajaa, kuvaa tekijä jännittävällä, tyynellä ja useimmiten mestarillisen taiteellisella tavalla; nuori upseeri ei kuitenkaan joudu vankeuteen, vaan sen sijaan — naimisiin tuonoisen englantilaisen neitosen kanssa, joka ihailee omituisuuksia ja urhoollista sankaria. — Vaikka itse kertomuksen juoni onkin yksinkertainen, ovat sen tapahtumat sitä mutkallisempia ja jännittävämpiä keskittyneisyydessään. Kaiken toiminnan varsinaisena yllyttäjänä ja suuntaajana on Colomba, peräti korsikalainen luonne, lannistumaton, intohimoinen ja lahjakas, mutta raju ja hurja neito, jolla muiden ominaisuuksiensa ohella on runolaulajattaren eli "itkijän" lahjat.

Colomban luettua voi ehkä suomalainen lukija yhtyä siihen, mitä V. Vedel "Yleisessä kirjallisuuden historiassa" lausuu Mériméestä: "hän ihaili energiaa (= joustavaa voimaa), jyrkkäleimaista luonnetta ja rakasti kaukoperäistä, värikkään vierasta ja psyykillisesti tavatonta". Röyhkeät rikokset ja pahuuden voiton kuvaa hän ilman subjektiivista mielenliikutusta; koko hänen tyylinsä luonne on tällaista maailmanmiehen malttia ja kylmäverisyyttä, pöyristyttäviäkin kohtauksia kuvatessa. Näiden ominaisuuksiensa kautta on Mérimée joutunut uusaikaisen, realistisen novellin varsinaiseksi perustajaksi ja sellaisena maailmanmaineensa saavuttanut. Siistityn ja siron muotonsa kautta miellyttivät hänen elävät, jännittävät ja keksinnältänsä alkuperäiset kuvauksensa etupäässä hienoaistista kirjallista yleisöä, jonka lempikirjailija Mérimée jo eläessään oli ja yhäti edelleen on pysynyt.

Colomba ja Carmen ovat tietääksemme käännetyt kaikille sivistyneille kielille. Ruotsiksi käännettiin se ensi kerran jo pari vuotta ilmestymisensä jälkeen (1842) ja sittemmin (1877) käänsi Ed. Bäckström uudelleen sekä Colomban että "Illen Venuksen". Tanskalainen käännös Colombasta ilmestyi pari vuotta tekijän kuoleman jälkeen (1872) ja uusi käännös julkaistiin siitä v. 1887. Erityisesti on huomattava, että Mérimée etevimpänä tyylimestarina nyttemmin kuuluu kaikissa Ranskan oppikouluissa luettaviksi säädettyihin kirjailijoihin; hänen Colombaansa luetaan tietääksemme myöskin useissa Saksan ja Pohjoismaiden oppilaitoksissa.

Päättäköön lukija itse tekijän kertomatyylin etevyydestä; "Helmien" ja Colomban avulla hän sen jo jossakin määrin voi tehdä, vaikka meidän samalla täytyy pyytää häntä muistamaan, ett'ei käännös koskaan ole alkuperäisen veroinen. Mériméen teosten kielellinen asu ei anna aihetta mihinkään rikkaampaan suomenkielen käyttöön; sen etevyys on täsmällisyydessä, luontevuudessa ja säädyllisyydessä, josta hän aniharvoin poikkeaa kansanomaista puhetapaakin jäljitellessään. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi ei hän säädyllisimmänkään lukijan hienotunteisuutta koskaan loukkaa.

* * * * *

Prosper Mérimée syntyi syyskuun 28 p. 1803 Pariisissa, missä hänen isänsä J. Fr. Léonor Mérimée silloin eli taidemaalaajana; äiti Anna Moreau oli onnistunut lastenmuotokuvaaja ja isoäiti, rva Leprince de Beaumont taas oli tunnettu lastenkirjailijattarena. Ylioppilaaksi tultuansa opiskeli hän oikeastansa lakitiedettä, vaikka hän samalla ahkerasti harjoitti humanistisia tieteitä perehtyen vanhoihin ja uusiin kieliin, historiaan, taidehistoriaan ja oman maansa muinaistieteeseen. Kielistä hallitsi hän englannin ja espanjan kielet parhaiten; vanhoilla päivillänsä opetteli hän myöskin venäjää kääntäen ranskaksi Gogolin Revisorin ja joukon Pushkinin ynnä Turgenjewin novelleja. Historian alalla on hän julkaissut useampia, perinpohjaisia tutkimuksia Rooman, Espanjan, Venäjän ja Ranskan historiasta; eräät näistä, kuten Histoire de don Pedro I ja Les faux Démétrius käännettiin v. 1852 saksaksi. Mériméen tutkimus "Ukrainin kasakoista" on tietääksemme ilmestynyt myöskin venäjäksi eikä hän kaunokirjailijanakaan ole outo venäläiselle yleisölle.

Heinäkuun vallankumouksen jälkeen joutui Mérimée v. 1831 kreivi d'Argout'n kabinettisihteeriksi ensin kauppa- ja sitten meriasiain ministeristöön. Mutta jo kolme vuotta myöhemmin nimitettiin hän L. Vitet'n jälkeen valtion historiallisten muistomerkkien tarkastajaksi eli valtioarkeoloogiksi, jona hän pysyi parikymmentä vuotta tehden matkoja ympäri Ranskan valtakuntaa ja julkaisten näiden retkien tuloksina joukon matkakertomuksia, joille selvä tyyli, esityksen täsmällisyys ja asiallinen luotettavuus antavat pysyvän arvon; hänen esityksensä ranskalaisesta rakennustaiteesta keskiajalla on jäänyt myöhemmille tutkijoille perustaksi Ranskan keskiaikaisen taidehistorian alalla.

Mérimée matkusteli paljo oman maan ulkopuolellakin. Englannissa pistäysi hän tuon tuostakin tervehtimässä tuttaviansa, joihin kuuluivat ajan etevimmät tiede- ja valtiomiehet, sellaiset kuin Palmerston, Gladstone y.m. Samoin matkusteli hän jo nuorena ylioppilaana Espanjassa, jonka oloja hän on kuvannut m.m. Carmenissa. Täällä tutustui hän pikku kreivitär Eugénie Montijoon kanssa, joka tuttavuus mainittakoon tässä, koska se aikaan sai käänteen hänen elämässänsä. Kreivitär Eugéniestä tuli näet v. 1852 keisari Napoleon III:n puoliso ja Mériméestâ ei ainoastaan hovin jokapäiväinen vieras, huvittelija ja ylimyksellisen "lemmenhovin" sihteeri, vaan myöskin valtiomies s.o. Ranskan senaatin jäsen, jona hän pysyi Napoleonin kukistumiseen ja kuolemaansa saakka. Tuonen viikate korjasi hänet muutamia viikkoja Sédanin taistelun jälkeen eli 23 p. syyskuuta 1870 Cannes'n kaupungissa etelä-Ranskassa.

Ihmisenä on tämä Ranskan "novellikirjailijain kuningas", kuten häntä myöskin on kutsuttu, mitä huvittavimpia. Tosin ei hän teoksissansa itse koskaan näyttäydy, mutta hänen laaja eri aikoina julkaistu kirjeenvaihtonsa antaa kuvan mitä hienotunteisimmasta, sivistyneimmästä, tietorikkaimmasta ja monipuolisimmasta miehestä, jonka tuttavuussuhteet kaikkien Euroopan merkkimiesten kanssa tekevät hänen kirjeensä tavallaan historiallisiksi lähdekokoelmiksi Napoleon III:n ajoilta.

Viitaten yllämainittuun elämäkerralliseen teokseeni hänestä huomautan vain lopuksi, että parhaimman kuvan Mériméestâ saa lukija epäilemättä Aug. Filonin teoksesta "Mérimée et ses amis" ja siitä monografiasta, joka saman miehen kirjoittamana tavataan sarjassa "Les grands écrivains français" (= Ranskan suuret kirjailijat).

Suomentaja.