Читать книгу Colomba - Prosper Merimee - Страница 6

Sisällysluettelo

Yö oli ihana, kuutamo leikki vetten kalvossa ja keveästi kiiti alus eteenpäin vienon tuulen puhaltaessa.

Miss Lyydiaa ei nukuttanut ensinkään ja ainoastaan oudon, jokapäiväisen ihmisen läsnäolo oli estänyt häntä jäämästä kannelle nauttimaan tunteista, jotka meri ja kuutamo herättävät jokaisessa ihmis-olennossa, kellä vain on parikin tippaa runoutta sydämmessään. Niin pian kuin hän otaksui nuoren luutnantin nukahtaneen korvuksillensa niin kuin proosallisten ihmisten tapa on, nousi hän ylös vuoteeltansa, otti turkit yllensä, herätti kamarineitsyensä ja kapusi kannelle.

Täällä ei näkynyt enää ketään muita kuin ruoria pitävä matruusi, joka villillä ja yksitoikkoisella nuotilla lauloi jonkunlaista valitusvirttä korsikan murteella. Yön vilpoisuudessa oli tällaisella oudolla laululla oma viehätyksensä. Sen pahempi ei miss Lyydia ymmärtänyt täydellisesti matruusin laulua. Useiden jokapäiväisyyksien keskessä voi joku voimakas värssy kiihoittaa suuresti hänen uteliaisuuttansa, mutta kauniimmassa kohdassa sattui muutamia murteellisia sanoja, joiden merkitystä hän ei ymmärtänyt. Sen hän kaikissa tapauksissa käsitti, että kysymys oli jostakin murhasta. Sadatteluja salamurhaajia kohtaan, kostonuhkauksia ja kuoleman ylistystä oli laulussa sekaisin. Muutamia värssyjä painoi hän siitä mieleensä; koetan antaa niistä tässä käännöksen:

"… Ei kanuunat, ei pistimet … viel' urhon otsaa kalvaaks saaneet… Kuin suvitaivas seijaana … se välkkyi aina taistelussa; … Kuin haukka … kotkan ystävä … hän seisoi liki lippua … ain' ystävilleen hunaja … mut vihamiesten tullen hän … kuin valtameri läikehti. — Kuin päivä ylväänä … kuin kuuhut lauhana … hän loisti maansa kunniana… Ei vainon nuolet urost' tätä … ikinä voineet lannistaa, … mut salalaukaus saarelaisen kaas' urhon uljaan takaa päin … kuin Vittolo kaas Sampiero Corson.[7] Ei koskaan silmään katsoa … ois rohjenneet he urhoa!… Ripusta yli vuoteeni … tuo risti kunnian … jonk' olen itse ansainnut… Sen nauhaa punaisemp' on paita mun… Mun pojalleni mailla kaukaisilla … verinen paitani ja risti antakaa… Läpeä kaks hän näkee paidassa … ne vaatii neljää salamurhaajalle… Mut kostettu en vielä ole sillä!… Mun täytyy saada käsi ampujan … ja silmä tähtääjän … ja sydän, jossa syntyi musta hanke…"

Äkkiä keskeytti matruusi laulunsa.

— Miksi ette jatka, ystäväni? kysyi miss Nevil. Pään liikkeellä huomautti matruusi eräästä henkilöstä, joka juuri tuli esille kuunarin suuren kajuuttaluukun takaa: se oli Orso, joka oli noussut kannelle nauttimaan kuutamosta.

— Laulakaa toki surulaulunne loppuun, pyysi miss Lyydia, se huvitti minua suuresti.

Matruusi kumartui häneen päin ja kuiskasi:

— Minä en tahdo antaa kenellekään syytä rimbeccoon.

— Kuinka? syytä mihin?

Kysymykseen vastaamatta alkoi matruusi vihellellä.

— Tavoitanpa teidät ihailemasta Välimertamme, neiti Nevil, lausui Orso lähestyen. Kai myönnätte, ett'ei muualla juuri näe tällaista kuutamoa.

— Minä en sitä vielä huomannutkaan. Olin näette täydessä puuhassa oppia korsikan murretta. Mutta matruusi, joka lauloi tässä erästä sangen surullista valitusvirttä, keskeytti sen äkkiä juuri kauneimpaan värssyyn.

Matruusi kumartui ikäänkuin nähdäkseen paremmin kompassia ja nykäsi tiukasti neiti Lyydiaa turkiksilla päärmätyn päällysnutun liepeestä. Nähtävästi ei hän tahtonut laulaa valitusvirttänsä luutnantti Orson kuullen.

— Mitä sinä täällä lauloit, Paolo France? kysyi Orso matruusiin kääntyen. Oliko se joku ballata? tai joku voceró?[8] Tämä neiti ymmärtää korsikan kieltä ja haluaisi kuulla lopunkin laulustasi.

— Sen olen minä unhottanut, Ors' Anton', sanoi matruusi.

Ja samassa alkoi hän täyttä kurkkua vetää erästä virttä Neitsyt

Maariasta.

Miss Lyydia kuunteli sitä hajamielisesti eikä huolinut ahdistaa laulajaa sen koommin, mutta päätti kuitenkin vast'edes ottaa selon tästä arvoituksesta.

Hänen kamarineitonsa, joka oli kotoisin Firenzestä eikä siis ymmärtänyt korsikan murretta paremmin kuin miss Lyydiakaan, oli emäntäänsä uteliaampi ja kääntyi Orson puoleen, ennenkuin neiti Nevil ehti jalanliikkeellä pidättää häntä, ja kysyä tokaisi:

— Herra kapteeni, mitä tarkoittaa korsikalainen sanalla rimbecco?[9]

— Rimbecco? Se on kuolettavin loukkaus korsikalaista kohtaan, sillä kun aina tarkoitetaan moittia häntä siitä, ett'ei hän ole täyttänyt verikostoa. Kuka teille on puhunut rimbeccosta?

— Laivuri käytti sitä sanaa … eilen Marseillessa, riensi miss

Lyydia vastaamaan.

— Ja kenestä hän silloin puhui, kysyi Orso vilkkaasti.

— Hän kertoi meille vain erään vanhan tarinan … kenen ajoilta se olikaan? Ah, niin … luulenpa sen tulleen puheeksi Vannina d'Ornanoa muistellessamme.

— Vai niin, otaksunpa, ett'ei Vanninan kuolo juuri herättänyt teissä rakkautta sankariamme, kunnon Sampieroa kohtaan?

— Mutta onko hänen tekonsa teistä todellakin sankarillinen?

— Hänen rikostansa lieventävät ajan villit tavat … ja sitä paitse kävi Sampiero genovalaisten kanssa sotaa elämästä ja kuolemasta; minkä verran olisivat korsikalaiset voineet luottaa häneen, ell'ei hän olisi rangaissut miestä, joka kavalsi heidät genovalaisille?

— Vannina jätti kotinsa kysymättä lupaa puolisoltansa, puuttui matruusi puheeseen, ja sen vuoksi teki Sampiero oikein vääntäessänsä häneltä niskat nurin.

— Mutta puolisoansa pelastaakseen ja häntä rakastaessansa kai

Vannina meni pyytämään armoa genovalaisilta? arveli miss Lyydia.

— Pyytää armoa heiltä oli suoranainen häväistys Sampierolle, huudahti Orso.

— Mutta murhata vaimonsa voi ainoastaan hirviö, sanoi miss Lyydia.

— Niin, mutta tiedättehän, että Vannina rukoili saada kuolla puolisonsa käden kautta.

Onko teistä Otellokin vain hirviö, neiti Nevil?

— Erotus heidän välillänsä on mielestäni suuri: Otello oli mustasukkainen, Sampiero ainoastaan turhamielinen.

— Mutta eikös mustasukkaisuuskin ole turhamielisyyttä, jonka te ehkä annatte anteeksi vaikutteena olevan tunteen vuoksi?

Miss Lyydia heitti puhujaan sangen arvokkaan silmäyksen ja kääntyi matruusin puoleen kysyen, milloin hän luuli aluksen laskevan satamaan.

— Ylihuomenna, jos tuulta jatkuu, vastasi tämä.

— Olisipa hauskaa nähdä jo Ajaccio, sillä tämä laivakulku hermostuttaa minua.

Samassa nousi neiti Nevil ylös, tarttui kamarineitonsa käsivarteen ja alkoi kävellä kannella. Orso pysyi hievahtamatta ruorin läheisyydessä tietämättä oikein, pitikö hänen yhtyä kävelijöihin vaiko jättää siksensä keskustelu, joka näytti häiritsevän nuorta neitiä. — Kaunis tyttö, pyhän neitsyeen veren kautta! huudahti matruusi. Jos kaikki kirput vuoteellani olisivat hänen näköisiänsä, niin enpä vaikeroisi, jos purisivatkin.

Mahdollisesti kuuli neiti Lyydia tämän luonnonlapsen ylistyksen hänen kauneudellensa ja peljästyi siitä niin, että melkein heti laskeusi alas hyttiinsä.

Samoin teki Orsokin vuorostansa pian sen jälkeen.

Kun hän oli ehtinyt poistua, ilmestyi kamarineito jälleen kannelle ja vei, matruusilta kyseltyänsä, seuraavat tiedot nuorelle emännällensä: Orson tullessa keskeytynyt ballata oli tehty sen johdosta että luutnantin isä, eversti della Rebbia pari vuotta sitten sai surmansa salamurhaajan käden kautta; sen vuoksi piti matruusi varmana asiana, että Orso palasi nyt Korsikaan suorittamaan verikostonsa, kuten hän sanoi, ja vakuutti, että Pietraneran kylässä piakkoin saatanee nähdä "tuoresta lihaa". Käännettyänsä tämän kansanomaisen puheenparren ymmärrettävälle italian kielelle, arveli hän lopuksi Orso-herran aikovan murhata pari kolme henkilöä, joita epäiltiin hänen isänsä murhasta ja jotka jo saatettiin tutkinnonkin alaisiksi, mutta huomattiin viattomiksi kuin valkoinen lumi, olletikin kun tuomarit, asianajajat, prefekti ja santarmit olivat heidän puolellansa.

— Korsikassa ei löydy oikeutta, lisäsi matruusi, ja minä puolestani

luotankin enemmän hyvään pyssyyn kuin kuninkaalliseen neuvosmieheen.

Jos korsikalaisella on vihamies, täytyy hänen valita yksi kolmesta

S:stä.[10]

Nämä mieltä jännittävät tiedot muuttivat huomattavassa määrässä miss Lyydian käytöksen ja näkökannan luutnantti della Rebbian suhteen. Tästä hetkestä alkaen muuttui hän persoonaksi romanttisen englantilaisen neidin silmissä. Sen huolettomuuden puheessa ja avomielisyyden ynnä hyvän tuulen sävyn, jotka alussa olivat vaikuttaneet häneen hieman epämiellyttävästi, luki hän nyt nuorelle luutnantille vain lisäansioksi, sillä ne olivat tietysti vain voimakkaan sielun harkittua teeskentelyä, sielun, joka ei salli ainoankaan syvälle kätketyistä tunteistansa päästä ulkonaisesti näkymään.

Orso oli hänestä jonkunlainen Fiesco, joka näennäisellä kevytmielisyydellä peitti suuret tuumansa. Ja vaikka olikin rumempaa tappaa muutamia roistoja kuin vapauttaa isänmaansa, niin on kaunis kosto kuitenkin aina ihanaa. Eivätkä naiset pidä siitä, että sankari on mikään valtiomies. Miss Nevil muisti vain, että nuorella luutnantilla oli erittäin suuret silmät, valkeat hampaat, siro vartalo, hyvä kasvatus ja joku määrä maailmanmiehen käytöstä.

Seuraavana päivänä puhutteli hän usein luutnanttia ja tämä keskustelu huvitti häntä. Miss Lyydia kyseli häneltä tarkoin Korsikan oloista ja hän kuvasikin niitä hyvin. Vaikka hän oli jättänyt saaren jo vallan nuorena lähteäkseen ensin lukioon ja sitten sotakouluun oli Korsika kuitenkin säilynyt hänen mielessänsä runollisessa värityksessä. Hän aivan vilkastui kuvatessansa sen vuoria, metsiä, alkuperäisiä tapoja ja asukkaita. Kuten hyvin voimme ymmärtää, esiytyi kosto-sana usein hänen kuvauksissansa, sillä korsikalaisista onkin mahdotonta puhua moittimatta tai hyväksymättä heidän sananparreksi käynyttä intohimoansa. Orso hämmästytti hieman miss Lyydiaa lausumalla yleisen paheksumisensa maamiestensä loppumattomista vihamielisyyksistä. Talonpoikain suhteen koetti hän tosin puolustaa niitä pitäen verikostoa (vendettaa) köyhäin kaksintaisteluna.

Tavallisesti tapahtuvatkin murhat siellä vasta edellä käyvän valmistuksen jälkeen.

"Varjele itsesi … minä varjelen myöskin itseni. Nämä ehtoollissanat vaihtavat vihamiehet aina keskenänsä ennenkuin alkavat salavainonsa. Korsikassa tapahtuu tosin useampia murhia kuin missään muualla, mutta näiden rikosten vaikuttimina ei koskaan ole epäjalot syyt. Murhamiehiä meillä on paljokin, mutta ei ainoatakaan varasta."

Miss Lyydia katseli häntä sangen tarkkaavasti silloin, kun hän puhui kostosta ja murhasta, mutta ei voinut huomata hänen kasvojensa piirteissä pienintäkään liikutuksen tunteen ilmausta. Kun hän kerran oli päättänyt, että luutnantti tarvitsi sielun lujuutta pysyäkseen suljettuna kaikille muille paitse tietysti hänelle, uskoi hän edelleen vahvasti, ett'ei eversti della Rebbia-vainajan tarvinnut odottaa kauvan sitä hyvitystä, jota hän kaipasi.

Korsika alkoi jo näkyä. Laivuri nimitteli rannikon huomattavimmat paikat ja vaikka ne olivatkin kaikki outoja nti Lyydialle huvitti häntä kuitenkin saada tietää niiden nimet. Ei mikään olekaan ikävämpää kuin outo, nimetön maisema. Joskus nähtiin everstin kaukoputkella joku ruskeapukuinen, pitkällä pyssyllä aseestettu saaristolainen, joka pienen ratsunsa seljässä nelisti äkkijyrkänteiden reunaa. Jokainen heistä näytti miss Lyydiasta olevan joko ryöväri tai poika, joka kiiruhti kostamaan isänsä kuolemaa; mutta Orso vakuutti heidän olevan läheisen linnakylän rauhallisia asukkaita, jotka matkustivat asioissansa. Pyssyä eivät he pitäneet mukanansa niin paljo välttämättömyydestä kuin tavaksi käyneestä keikarimaisuudesta aivan kuin dandy (= keikari) aina käyttää siroa kävelykeppiä. Vaikka pyssy olikin epäjalompi ja runottomampi ase kuin tikari, sopi se miss Lyydian mielestä paremmin miehiselle miehelle kuin kävelykeppi, olletikin kun hän muisti, että lordi Byronin kaikki sankarit kuolevat kuulan eivätkä klassillisen tikarin lävistäminä.

Kolme päivää kestäneen merimatkan jälkeen oltiin Sangvineerein (Verisaarten) edustalla ja Ajaccion lahdelman suurenmoinen panoraama esiytyi matkailijoillemme. Täydellä syyllä verrataan sitä Napolin kaarteeseen; yhtäläisyyden täydensi vielä eräs maquis-pensahisto, joka syttyi tuleen juuri kuunarin satamaan saapuessa ja savulla Punta di Giraton peittäessään muistutti purkautuvaa Vesuviusta. Että yhtäläisyys kävisi täydelliseksi pitäisi Attilan armeijan vielä tulla taistelemaan Napolin seutuvilla; sillä koko Ajaccion ympäristö on kuollutta ja autiota.

Niiden sievien tehtaiden sijasta, joita tapaamme kaikkialla Castellamaresta alkaen aina Miseenen niemeen saakka, ei Ajaccion lahden rantamilla näe muuta kuin tummia maquis-pensastoja ja niiden takana alastomia vuoria.

Mutta ei ainoatakaan huvilaa tahi muuta asuntoa. Siellä täällä näemme sentään kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla muutamia valkeita rakennuksia, jotka pistävät silmään vihreästä taustastansa. Ne ovat kaupunkilaisten hautakappeleja tahi perhehautoja. Koko tämä maisema on vakavan ja surullisen kaunista.

Itse kaupunki taas vain lisäsi, olletikin tähän aikaan, yksitoikkoisen ympäristön ikävää vaikutusta. Ei mitään liikettä kaduilla; ainoastaan muutamia joutilaita naamoja … ja nämäkin aina samat. Naisia ei näy ketään muita kuin eräitä talonpoikaisvaimoja, jotka saapuvat myymään maatuotteitansa. Äänekästä puhetta, naurua tai laulua, joka vilkastuttaa kaikki italialaiset kaupungit, ei täällä kuule missään. Joskus näet puistikon varrella olevan puun suojassa kymmenkunnan aseestettua talonpoikaa lyövän korttia ja katselevan toisten korttipeliä. Mutta nämä eivät huutele eivätkä riitele koskaan. Jos peli kiihtyy, kuuluu vain pistoolin laukauksia, jotka aina ennustavat uhkauksia. Korsikalainen on luonnostansa vakava ja vaitelias. Iltaisin ilmestyy kyllä kävelykujille joitakuita henkilöitä nauttimaan vilpoisasta ilmasta, mutta nämä ovat melkein kaikki ulkolaisia. Saarelaiset pysyvät porttiensa edustalla, jokainen näyttää istuvan piilopaikassansa kuin haukka pesässänsä.