Читать книгу Colomba - Prosper Merimee - Страница 4

Sisällysluettelo

Pè far la to vendetta

Sta sigur' vasta anche' ella.

Vocero du Niolo.

Lokakuun ensimmäisinä päivinä v. 181- palasi irlantilainen eversti sir Thomas Nevil, joka palveli huomattuna upseerina Englannin armeijassa, tyttärensä kanssa Italiasta ja pysähtyi Marseilleen, missä hän asettui Beauveaun hotelliin. Innostuneiden matkailijain ainainen ihailu oli synnyttänyt toisissa vastakkaisen tunteen, niin että useat turistit — muista erottautuaksensa — nykyään noudattivat Horation mielilausetta: nil admirari.[2]

Tähän tyytymättömään matkailijaluokkaan kuului myöskin everstin ainoa tytär, miss Lyydia. Rafaelin maalaama "Kirkastus" oli näyttänyt hänestä vain keskinkertaiselta ja purkautuva Vesuvius tuskin kummemmalta kuin tavalliset tehdasuunit Birminghamissa. Sanalla sanoen: hän oli tehnyt sen suuren havainnon, että Italialta puuttui sekä paikallisväritystä (couleur locale) että luonteenomaisuutta. Selittäköön ken voi näiden sanojen merkitystä, jotka minä kyllä ymmärsin vielä muutamia vuosia sitten, mutta joita nykyään en enää ole kuullut käytettävän.

Miss Lyydia oli nimittäin iloinnut saavansa alppien toisella puolen nähdä oloja, joita muut eivät olleet nähneet ennen häntä ja joista hän sitten voisi keskustella "kunniallisten ihmisten kanssa", kuten hra Jourdain sanoo. Mutta kun hänen omat maamiehensä olivat ehtineet kaikkialle ennen häntä eikä mitään tuntematonta koko maassa löytynyt, liittyi miss Lyydia päättäväisesti tyytymättömäin puolueeseen. Sillä onpa todellakin ikävää, ett'ei voi missään puhua Italian ihmeistä ilman että joku puuttuu puheeseen kysyen: "Tietysti tunnette te Rafaelin taulun N:n palatsissa? Se on ihaninta koko Italiassa". Sattumalta on juuri se jäänyt teiltä näkemättä. Ja koska kaiken näkeminen vaatisi liian paljo aikaa, on yksinkertaisin keino päättää moittia kaikkea.

Happamen huomion teki miss Lyydia vielä Beauveaun hotellisalissakin. Hänellä oli mukanansa kaunis piirustus, joka kuvasi Segnin kyklooppilaista eli pelasgilaista porttia, jota hän ei luullut matkailija-piirustajain huomanneen. Mutta kun lady Frances Tenwich tapasi hänet Marseillessa ja näytti hänelle luonnoskirjansa, niin oli siinä — erään sonetin ja kuivatun kukkasen välissä — mainittu portti kuvattuna ja terra Sienalla voimakkaasti väritettynä. Miss Lyydia antoi Segnin portin kamarineitsyellensä ja kadotti kaiken kunnioituksen pelasgilaista rakennustaidetta kohtaan.

Sama taipumus tyytymättömyyteen oli myöskin nti Lyydian isällä, joka vaimonsa kuoltua aina katsoi maailmaa tyttärensä silmillä. Everstin mielestä oli Italia syypää siihen, että hänen tyttärellänsä oli ollut ikävä ja se taas oli hänestä ikävintä, mitä maailmassa olla voi. Tosin ei hänellä ollut mitään muistuttamista maan tauluja ja veistokuvia vastaan, mutta sen uskalsi hän vakuuttaa kenelle tahansa, että metsästäminen oli siinä maassa kurjaa ja että Rooman lakealla täytyi päivän paahtaessa matkustaa 10 lieutä, jos tahtoi ampua muutamia vahingollisia, punaisia peltokanoja.

Marseilleen saavuttuansa kutsui hän seuraavana päivänä luoksensa päivällisille entisen ajutanttinsa kapteeni Ellis'in, joka juuri oli viettänyt kuusi viikkoa Korsikassa. Sangen hauskasti kertoi kapteeni neiti Lyydialle erään ryövärijutun, jolla oli ainakin se ansio, ett'ei se mitenkään muistuttanut niistä rosvoustarinoista, joilla häntä oli koetettu huvittaa matkalla Roomasta Napoliin.

Jälkiruokaan tultua jäivät herrat kahden kesken Bordeaux-viinin ääreen ja puhelivat metsästyksestä. Ja nyt sai eversti kuulla, ett'ei missään voi olla parempaa tilaisuutta vaihtelevaan ja saalisrunsaaseen metsästykseen kuin Korsikassa.

"Metsäsikoja näette siellä kosolta", kertoi kapteeni Ellis, "mutta niitä täytyy oppia erottamaan kesyistä syöttösioista, jotka muuten ovat ihmeteltävän samannäköisiä, sillä" — vakuutti hän — "syöttösian ampuja joutuu pian huonoihin väleihin sikopaimenten kanssa. Hampaihin asti aseestettuina ilmestyvät nämä näet äkkiä piilostansa maquis-pensastosta, haukkuvat teidät ja maksattavat teillä elukan. Mutta onhan teillä siellä eräs harvinainen eläin, jota ette tapaa muualla, nim. muhvelilammas, mainio metsänriista, mutta vaikea saada ammutuksi. Sitäpaitse vilisee Korsikassa hirviä, daamahirviä,[3] fasaaneja, peltokanoja ja lukemattomia muita metsäneläimiä. Jos te siis todella rakastatte metsästystä, eversti, niin matkustakaa Korsikaan; siellä on teillä, kuten eräs isäntäni sanoi, tilaisuus ampua kaikkia mahdollisia eläviä aina rastahasta ihmiseen saakka."

Teepöydässä ihastutti kapteeni jälleen neiti Lyydiaa kertomalla erään vieläkin omituisemman sukukostojutun,[4] jonka jälkeen hän nosti kuulijattarensa innostuksen ylimmillensä antamalla kuvauksen Korsikan omituisen villistä luonnosta, sen asukkaiden eriävästä luonteesta, vierasvaraisuudesta ja alkuperäisistä tavoista. Lopuksi laski hän miss Lyydian jalkojen juureen pienen ja kauniin tikarin, jonka muodossa ja kuparikahvassa ei ollut mitään merkillisempää, vaan sitä vastoin aseen entisyydessä. Kapteeni Ellis oli näet saanut sen eräältä kuuluisalta ryöväriltä, joka oli vakuuttanut upottaneensa sen jo neljään lämpöiseen ihmisruumiiseen.

Miss Lyydia pisti aseen vyöllensä, laski sen illalla yöpöydällensä ja paljasti sen kaksi kertaa tupestansa, ennenkuin meni levolle. Eversti taas uneksi, että hän ampui erään muhvelin ja että omistaja vaati häneltä siitä maksun, johon hän suostui vallan mielellään, sillä se oli todellakin ihmeellinen eläin, joka hirvensarvinensa ja fasaanin pyrstöä muistuttavine häntinensä kuitenkin oli villisian näköinen.

Syödessänsä seuraavana päivänä aamiaista kahden kesken tyttärensä kanssa, virkahti hän: "Ellis kertoi, että Korsikassa olisi erinomainen tilaisuus metsästää; ell'ei se olisi niin kaukana, tekisi mieleni viettää siellä parisen viikkoa."

— Aivan oikein, arveli neiti Lyydia, miks'emme matkustaisi Korsikaan? Sillä aikaa kuin te metsästätte, piirustelen minä; erityisesti huvittaisi minua saada luonnoskirjaani kuva siitä luolasta, jossa kapteeni Ellis kertoi Bonaparten lueskelleen lasna ollessansa.

Tämä oli ehkä ensi kerta, kun tytär hyväksyi isänsä ilmaiseman mielihalun. Ilahtuen tästä odottamattomasta kannatuksesta piti isä sentään viisaimpana olla hiukan vastustelevinansa täten kiihoittaaksensa tyttärensä mieluista oikkua. Mutta turhaan huomautti hän, kuinka villi maa Korsika oli ja kuinka vaikeaa naisen oli siellä matkustella. Miss Lyydia ei peljännyt mitään: päinvastoin olisi hänestä varsin hauskaa matkustella ratsain, ja yölepoa nuotiolla hän odotti kuin ilojuhlaa; ell'ei isä tähän suostuisi, matkustaisi hän Vähään Aasiaan. Sanalla sanoen, hänellä oli vastaus kaikkeen valmiina. Kukaan englantilainen nainen ei ollut ennen käynyt Korsikassa; siksipä oli hänen sinne ensimmäisenä riennettävä. Ja kuinka hauskaa näyttää luonnoskirjaansa, kun jälleen oltiin kotona Saint-James'in torin varrella.

— Mutta miks'ette te näytä tuota erinomaista piirustusta, rakkaani?

— Ah, eihän se ole minkään arvoinen. Se on vain harjoitelma, jonka tekaisin eräästä kuuluisasta korsikalaisesta ryöväristä, joka oli meidän oppaanamme.

— Kuinka? Oletteko te käynyt Korsikassa? j.n.e.

Kun höyrylaivaliikettä ei vielä ollut Ranskan ja Korsikan välillä, oli matkustavaisten käytettävä purjealusta päästäksensä tuolle oudolle saarelle, jonne miss Lyydia oli päättänyt tehdä löytöretken.

Samana päivänä kirjoitti eversti Pariisiin epuuttaen huoneistotilauksensa, jonka hän hyvissä ajoin oli heille varannut, ja teki sopimuksen erään korsikalaisen kuunari-aluksen[5] omistajan kanssa, joka juuri aikoi purjehtia Ajaccioon.

Kuunarissa oli pari mukiin menevää suojaa. Eversti tuotti alukseen ruokatavaroja ja omistaja taas vannoi, että eräs hänen vanhoista matruuseistansa oli kelpo kokki, jonka lihaliemelle ei mikään vertoja vetänyt. Niinikään vakuutti hän neidille sekä hyvää tuulta että kaunista merimatkaa.

Tyttärensä tahdon mukaan sopi eversti laivurin kanssa, ett'ei tämä ottaisi muita matkustajia ja perille tultua sivuuttaisi Korsikan rannikot sillä tavoin, että he saisivat ihailla rantavuoristoa.