Читать книгу Colomba - Prosper Merimee - Страница 5

Sisällysluettelo

Lähtöä varten määrättynä päivänä oli kaikki sälytetty kokoon ja viety alukseen jo aamulla, vaikka määrä oli lähteä matkalle vasta iltatuulella. Odotellessansa käveli eversti tyttärinensä Canebierellä, kun laivuri yllätti hänet pyytäen lupaa saada ottaa mukaan erään omaisensa, nim. vanhimman poikansa kummin pikkuserkun, joka kiireisiä asioita varten palasi syntymämaahansa Korsikaan eikä tiennyt muuta mahdollisuutta sinne päästä.

— Se on erittäin kelpo sotilas, lisäsi

kapteeni Matei, ja palvelee upseerina kaartin jääkärijalkaväessä; mies olisi jo kai everstinä, jos se Toinen vain olisi vielä keisarina.

— No, koska se on sotilas, niin tulkoon, sanoi eversti lisäten: niin, vallan mielelläni näen, että hän tulee kanssamme!

Mutta miss Lyydia huudahti väliin englannin kielellä:

— Jalkaväen upseeri! (Hänen isänsä oli palvellut ratsuväessä, jonka vuoksi tytär halveksi muuta aseväkeä)… Ehkä on mies ilman kasvatusta, joka päälle päätteeksi tulee merikipeäksi ja turmelee meiltä koko matkan hauskuuden!

Laivuri ei ymmärtänyt sanaakaan englannin kieltä, mutta näytti kuitenkin käsittävän, mitä miss Lyydia sanoi myrtistäen kaunista suutansa; hän alkoi nim. ylistää sukulaistansa kolmessa eri suhteessa ja lopetti puheensa vakuuttaen, että nuori upseeri oli kaikin puolin comme il faut, jonka takasi hänen sukuperänsä Kaporaalien eli Korpraalien perheestä; eikä hän tulisi häiritsemään everstiä mitenkään, sillä laivuri pitäisi huolen siitä, että upseeri saisi sijansa jossakin sopukassa, missä hänen läsnä-oloansa tuskin huomattaisiin.

Everstistä ja miss Lyydiasta oli omituista kuulla, että Korsikassa löytyi sukuja, joissa isät ja pojat olivat korpraaleja, mutta kun he tietysti otaksuivat näiden olevan jalkaväen korpraaleja, arvelivat he nuoren miehenkin olevan jonkun köyhän raukan, jonka laivuri ihmisrakkaudesta otti mukaansa. Jos nuorukainen sitä vastoin olisi ollut oikea upseeri, niin olisi heidän täytynyt puhella ja aterioida hänen kanssansa. Mutta korpraalista ei heidän tarvinnut välittää eikä häiriytyä, olletikin kun tällä ei ollut miehistöä mukanansa eikä tämä siis myöskään voinut — pistin kiväärin nenässä — saattaa ketään sinne, mihin asianomaisen ehkä ei tee mieli seurata häntä.

— Onko sukulaisenne altis meritaudille? kysyi neiti Nevil kuivasti.

— Ei rahtuakaan, neiti, päinvastoin on hänellä sydänala luja kuin kallio … sekä maalla että merellä.

— Siinä tapauksessa voitte ottaa hänet mukaan, sanoi hän.

— Niin, te voitte ottaa hänet mukaan, toisti everstikin jatkaen sitten kävelyänsä tyttärensä kanssa.

Noin klo 5:n tienoissa iltapäivällä tuli laivankapteeni Matei noutamaan heitä aluksellensa. Satamassa tapasivat he laivapurren luona pitkän nuoren miehen, puettuna siniseen, aina kaulaan asti napitettuun, pitkään takkiin; muuten oli hän ahavoitunut, tummasilmäinen mies, joka elävine, terävine katseineen teki avomielisen ja pirteän vaikutuksen. Tavasta, millä hän suoristi olkapäänsä, ja noista pienistä käherretyistä viiksistä tunsi jokainen helposti hänet sotilaaksi, sillä tähän aikaan eivät viiksiniekat katuja juosseet eikä kansalliskaartikaan ollut vielä tuonut perheisiin päävahdin tavoista muistuttavaa ryhtiänsä.

Nähdessänsä everstin nosti nuori mies lakkiansa kiittäen häntä valikoiduin sanoin ja hämilleen joutumatta … siitä palveluksesta, jonka eversti oli hänelle tehnyt.

— Hauskaa, että olen voinut olla teille hyödyksi, nuori mies, vastasi eversti nyökäyttäen hänelle ystävällisesti päätänsä.

Ja niin astui hän laivapurteen.

— Kursailematon mies, tuo teidän englantilaisenne, kuiskasi nuori mies italian kielellä kapteenille.

Vastaukseksi asetti tämä etusormen vasemman silmänsä alle ja veti molemmat suupielensä alaspäin. Sen, joka merkkikieltä käsitti, piti tästä oivaltaman, että englantilainen eversti ymmärsi italiaa ja oli omituinen herra. Nuori mies hymyili hieman ja hipaisi kädellä otsaansa vastaukseksi Matein tekemiin merkkeihin tarkoittaen tällä, että kaikilla englantilaisilla oli pää hiukan kierteissä; sen jälkeen istahti hän kapteenin viereen ja katseli sangen tarkkaavasti, vaan ei millään lailla sopimattomasti kaunista matkakumppaniansa.

— Noilla ranskalaisilla sotilailla on sievä käytös, huomautti eversti tyttärellensä englannin kielellä; niistä ei ole vaikea tehdä upseereja.

Sitten kääntyi hän nuoreen mieheen puhutellen tätä ranskaksi.

— Sanokaapa, nuori ystäväni, missä rykmentissä te palvelette?

Nuori mies tyrkkäsi hieman pikku-orpanansa kummin isää, pidätti pilkallisen hymyn, joka pyrki hänen huulillensa, ja vastasi palvelleensa kaartin jalkaväen jääkäreissä ja tulleensa nyt lomalle 7:stä keveästä jääkäripataljoonasta.

— Olitteko mukana Waterloossa? Te näytätte vielä sangen nuorelta, niin että…

— Anteeksi, herra eversti. Waterloo on ainoa taisteluni.

— Sen voitte laskea kahdeksi, sanoi eversti.

Nuori korsikalainen puri huuliansa.

— Isä, lausui Lyydia englannin kielellä, kysykääpä häneltä, rakastavatko korsikalaiset Bonaparteansa?

Ennenkuin eversti oli ehtinyt kääntää kysymyksen ranskaksi, vastasi nuori mies jotenkin hyvällä, vaikka vähän murteellisella englannin kielellä:

— Tiedättehän, neiti, ett'ei kukaan ole profeetta omassa maassansa. Me Napoleonin maamiehet emme ehkä yleensä pidä hänestä niin paljoa kuin ranskalaiset. Mutta mitä minuun tulee, rakastan ja ihailen minä häntä huolimatta siitä, että sukumme on ennen muinoin ollut vihamielisissä väleissä hänen sukunsa kanssa.

— Ah, te osaatte englantia! huudahti eversti Nevil.

— Sangen huonosti, kuten kuulette. Vaikka nuoren miehen kursailemattomassa käytöstavassa miss Lyydian mielestä oli jotakin "shocking", ei hän voinut olla hymyilemättä ajatellessansa persoonallista vihamielisyyttä korpraalin ja keisarin välillä. Moinen puhe oli hänestä jo korsikalaisten omituisuuksien esimakua, jonka vuoksi hän päätti merkitä tämän piirteen päiväkirjaansa.

— Oletteko ehkä ollut vankina Englannissa? kysyi eversti.

— En, hra eversti, englantia olen oppinut jo nuorena täällä

Ranskassa eräältä teidän kansallisuuteenne kuuluvalta vangilta.

Sen sanottuansa kääntyi hän neiti Nevilen puoleen:

— Matei kertoi minulle, että palaatte juuri Italiasta. Varmaankin puhutte te puhdasta toskanan kieltä, neiti. Mutta pelkäänpä teille käyvän hieman vaikeaksi ymmärtää meidän murrettamme.

— Tyttäreni ymmärtää kaikkia italian murteita, vastasi eversti, hänellä on erityinen taipumus kieliin. Toisin on minun kielitaitoni laita.

— Ymmärtäisikö neiti esim. seuraavat säkeet eräästä korsikalaisesta laulustamme? Eräs paimen lausuu siinä naispaimenelle:

S entrassi 'ndru paradisu santu, santu,

e nun truvassi a tia, mi n'esciria.[6]

Lyydia ymmärsi säkeet … ja koska ne hänestä tuntuivat rohkeilta ja vielä rohkeammalta niitä säestävä katse, vastasi hän punastuen: "capisco" s.o. ymmärrän.

— Te palaatte kotimaahanne lomalle? kysyi eversti.

— En, hra eversti. Minut on asetettu puolelle palkalle, arvatenkin sen vuoksi, että olin mukana Waterloossa ja että olen Napoleonin maamiehiä. Palaan siis kotiini kevein toivein ja kevein kukkaroin, kuten laulussa sanotaan.

Sitten huokasi hän taivaalle katsahtaen. Eversti pisti toisen käden taskuunsa ja pyöritteli kultarahaa sormiensa välissä etsien sopivaa sanamuotoa voidakseen sievällä tavalla kehvellyttää imperiaalin onnettoman vihollisensa käteen.

— Myöskin minä olen asetettu puolelle palkalle, sanoi hän hyväntahtoisesti; mutta … teidän palkkapuoliskonnehan ei salli teidän ostaa edes tupakkaakaan; kas tässä, kunnon korpraali.

Samalla yritti hän pistää kultarahan nuoren miehen puristettuun käteen, joka lepäsi laivapurren laidalla.

Nuori korsikalainen punastui, oikaisihe, puri huulta ja näytti olevan valmis antamaan kiivaan vastauksen, mutta äkkiä vaihtui hänen kasvojensa ilme ja hän purskahti nauramaan. Kultarahaa edelleen kädessänsä pitäen näytti eversti parka vallan nolostuneelta.

— Hra eversti, sanoi nuori mies jälleen vakavasti, sallikaa minun antaa teille pari neuvoa: ensimmäinen on, ett'ette ikinä tarjoa rahaa korsikalaiselle, sillä maamiesteni joukossa voi löytyä kyllin epäkohteliaita viskatakseen sen teille vastoin kasvoja; toinen neuvoni taas on, ett'ette anna ihmisille arvonimityksiä, jotka eivät heille kuulu. Te kutsutte minua korpraaliksi; luutnantti minä olen. Erotus ei tosin ole suuri, mutta…

— Luutnantti, huudahti sir Thomas, sanoitteko: luutnantti? Mutta sanoihan laivuri teidän olevan korpraalin samoin kuin isänne ja kaikki perheenne jäsenet ovat olleet.

Nämä sanat kuullessansa ratkesi nuori mies niin heleään ja hyväntahtoiseen nauruun, että laivuri ja molemmat matruusit yhtyivät samaan kuoroon.

— Anteeksi, hra eversti, sanoi nuori mies vihdoin, tämä välinäytös oli erinomainen … ja nyt vasta minä sen ymmärrän. Sukuni pitää todellakin kunnianansa lukea esi-isiensä joukkoon myöskin n.k. korpraaleja; mutta meidän korsikalaiset korpraalimme eivät ole koskaan kantaneet olkalappuja. Kun eräät piirikunnat noin 1100 nostivat kapinan suurten vuoristolaisylimysten tiranniutta vastaan, valitsivat nämä itse johtajansa, joita he kutsuivat korpraaleiksi eli kaporaaleiksi. Korsikassa pidämme kunnianamme polveutua näistä kansantribuuneista.

— Anteeksi, hra luutnantti, huudahti eversti, tuhat kertaa anteeksi. Nyt kun te ymmärrätte erehdykseni, toivon teidän antavan sen minulle anteeksi, eikö totta?

Eversti ojensi nuorelle miehelle kätensä.

— Se on päinvastoin aivan oikeutettu rangaistus pikku-ylpeydelleni, hra eversti, jatkoi nuori mies nauraen yhäti ja puristaen sydämmellisesti englantilaisen upseerin kättä. Mihinkään moitteeseen ei minulla ole ensinkään syytä. Mutta koska ystäväni Matei on esittänyt minut teille niin erehdyttävästi, niin sallikaa minun tehdä se itse: nimeni on Orso della Rebbia, puolelle palkalle asetettu luutnantti. Ja koska te, noista kauneista metsäkoirista päättäen aiotte Korsikaan metsästämään, niin olisinpa sangen iloinen, jos sallisitte minun opastaa teitä mâquis-pensahistoissamme ja vuoristossamme … ell'en liene niitä aivan unhottanut, lisäsi hän huokaisten.

Samassa kosketti purren keula kuunarin kylkeä. Luutnantti della Rebbia tarjosi kätensä miss Lyydialle ja auttoi sitten everstiä nousemaan ylös kannelle. Niin pian kuin oli päästy alukseen, pyysi sir Thomas, jota äskeinen erehdys yhä piti vähän nolona, nuoren miehen syömään illallista kanssansa toistellen tuonoiset anteeksipyyntönsä ja kättelynsä. Tämän teki hän tietämättä, kuinka saada unhottumaan sopimattoman käytöksensä miestä kohtaan, joka laski sukupolvensa aina luvulta 1100 saakka … eikä hän muistanut kysyäkään tyttäreltänsä, olisiko tämä teko hänen mieleensä. Miss Lyydia kohautti hieman silmäkulmiansa, mutta oikeastaan ei hänellä ollut mitään sitä vastaan että vihdoinkin sai tietää, mitä korsikalaisella korpraalilla ymmärrettiin. Vieras ei ollut alussakaan tehnyt häneen epämiellyttävää vaikutusta; nyt oli miss Lyydia huomaavinansa hänessä jotakin ylimyksellistä, vaikka hän olikin liian avomielinen ja iloinen romaanisankariksi.

— Luutnantti della Rebbia, sanoi eversti tervehtien häntä englantilaiseen tapaan lasi madeiraa kädessä — Espanjassa näin useita maamiehiänne, kaikki kuuluivat he mainioon tarkk'ampujaväkeenne.

— Aivan oikein, useat heistä jäivät Espanjaan, sanoi nuori luutnantti vakavasti.

— En ikinä unohda erään korsikalaisen pataljoonan menettelyä Vittorian taistelussa, jatkoi eversti. Luullakseni muistaa tuo pataljoonakin vielä minut, lisäsi hän rintaansa hieroen. Koko päivän olivat he seisseet tarkk'ampujina puutarhoissa kujanteen takana ja ampuneet meiltä kuoliaiksi kukaties kuinka monta miestä ja hevosta. Kun palaus oli päätetty, tekivät nämä meistä pilaa ja läksivät pakoon täyttä vauhtia. Lakealla luulimme me voivamme kostaa heille, mutta nämä vintiöt — suokaa anteeksi, luutnantti — nämä urhot, piti minun sanomani, olivat asettuneet neliskulmaksi, en carré, kuten sotakielellä sanotaan … eikä heitä millään tavoin voitu lävistää. Neliskulman keskellä näin — ja luulenpa näkeväni hänet siinä vieläkin — erään upseerin, pienen, mustan hevosen seljässä hän yhäti pysyttelihe lipun luona poltellen sikaaria kuin istuisi hän kahvilassa.

Tuon tuostakin soitti heidän soittokuntansa meille fanfaareja, ikäänkuin innostaaksensa meitä käymään kimppuun. Minä komensin pari ensimmäistä komppaniaani tuleen… Mutta sen sijaan, että nämä olisivat iskeneet neliskulman porttia kohti, yrittivät rakuunani sivuja ahdistamaan, mutta tekivät pian puolikäänteen ja palasivat täydellisessä epäjärjestyksessä, useat ratsut ilman ratsumiestä satulassa… Ja yhäti kaikui korvissamme tuo lemmon musiikki!

Kun sauhupilvi, joka oli kietonut vaippaansa koko pataljoonan, vihdoinkin hälveni, näin tuonoisen upseerini edelleen polttelevan sikaariansa kotkalla varustetun lipputangon luona. Vimmoissani asetuin itse viimeisen hyökkäyksen etunenään. Heidän kiväärinsä, jotka jo olivat tahrautuneet ampumisesta, eivät enää tehneet palvelusta, mutta sotilaat olivat asettuneet kuuteen riviin ja seisoivat pistimensä kanssa ratsujen edessä kuin muuri. Minä huusin, yllytin rakuunoitani ja kannustin kaikin voimin hevostani eteenpäin, kun puheina oleva upseeri vihdoinkin otti sikaarin suustansa ja viittasi kädellänsä minua kohti eräälle miehistänsä. Olin kuulevinani sanat: Al capello bianca! Minulla oli nim. valkea töyhtö hatussani. Muuta en ehtinyt kuulla, sillä samassa lävisti luoti rintani. — Se oli kaunis pataljoona, hra della Rebbia, 18:n keveiden ensimmäinen, jossa palveli pelkkiä korsikalaisia, kuten myöhemmin sain kuulla.

— Kyllä, sanoi Orso, jonka silmät loistivat everstin kertomusta

kuullessa, pataljoona peräysi järjestyksessä ja toi lipun mukanansa.

Mutta kaksi kolmatta osaa noista urhoollisista pojista nukkuu nyt

Vittoriakentän nurmen alla.

— Tiedättekö sattumalta sen upseerin nimen, joka heitä komensi?

— Se oli isäni, hra eversti. Silloin oli hän majuri 18:ssa pataljoonassa ja yleni everstiksi käytöksensä johdosta tuona surullisena päivänä.

— Isännekö? Kunniani kautta, sepä vasta urho! Olisipa sangen hauskaa nähdä hänet jälleen ja olenpa varma siitä, että tuntisin hänet. Elääkö hän vielä?

— Ei, hra eversti, sanoi nuori mies kalveten hiukan.

— Oliko hän mukana Waterloon luona?

— Oli, vaikka onni ei sallinutkaan hänen kuolla taistelutantereella… Hän kuoli myöhemmin Korsikassa … pari vuotta sitten… Jumalani, kuinka meri on nyt ihana! Kymmeneen vuoteen en ole Välimertä nähnyt. Eikös teistäkin Välimeri ole kauniimpi kuin valtameri, armon neiti?

— Minusta on se liian sinervä … eivätkä aallot täällä ole niin suurenmoiset kuin valtamerellä.

— Te rakastatte siis villiä kauneutta, neitini? Siinä tapauksessa luulen Korsikan teitä miellyttävän.

— Tyttäreni, sanoi eversti Nevil, rakastaa vain sellaista, mikä on erikoista ja tavallisuudesta poikkeavaa. Sen vuoksi ei Italia häntä miellyttänyt.

— Italiasta en minä tunne muuta kuin Pisan, missä aikoinani kävin koulua muutamia vuosia. Mutta Campo Santon hautausmaata, tuomiokirkkoa, kallellaan olevaa tornia … ja ennen kaikkea Campo Santoa en voi muistella ihailematta. Muistatteko sattumalta Orcagnan veistämän "Kuoleman"? Luulenpa melkein voivani piirustaa sen, niin selvänä on se muistossani säilynyt.

Miss Lyydia pelkäsi, että nuori luutnantti aikoi puhjeta ylistysvirsiin.

— Onhan se sangen kaunis, virkkoi hän haukotellen. Anteeksi, isäni, tunnen hiukan päänkivistystä ja laskeudun luvallanne alas hyttiini.

Suudeltuaan isäänsä otsalle nyökäytti hän majesteetillisesti päätänsä Orsolle ja hävisi. Herrat antautuivat sen jälkeen juttelemaan metsästyksestä ja sotatapahtumista.

Keskustelun kuluessa kävi selville, että he olivat olleet Waterloossa vallan vastakkain ja luultavasti vaihtaneet useitakin laukauksia. Tämä havainto nosti keskinäisen ymmärryksen kaksinkertaiseksi. Vuorotelleen arvosteltiin siinä Napoleonia, Wellingtonia ja Blücheriä, jonka jälkeen ahdistettiin yhdessä daamahirviä, metsäsikoja ja muhvelielukoita. Kun ilta jo oli myöhään kulunut ja viimeinen pullo Bordeaux-viiniä tyhjennetty, puristi eversti jälleen nuoren luutnantin kättä ja toivotti hänelle hyvää yötä julkilausuen halunsa saada huomenna jatkaa tänään niin naurettavalla tavalla tehtyä tuttavuutta.

Sen jälkeen he erosivat ja laskeusivat kumpikin levolle.