Читать книгу Colomba - Prosper Merimee - Страница 7

Sisällysluettelo

Käytyänsä katsomassa Napoleonin syntymäkotia ja hankittuansa enemmän tai vähemmän katoolisilla keinoilla hiukan piirustuspaperia, tunsi miss Lyydia itsensä — jo pari päivää Korsikassa oltuaan — syvästi surulliseksi, kuten epäilemättä käykin kaikille ulkolaisille maassa, jonka epäystävälliset tavat näyttävät tuomitsevan matkailijat täydelliseen yksinäisyyteen.

Hän katui jo päähänpistoansa, mutta lähteä pois täältä hetipaikalla olisi ollut saattaa häpeälle maineensa rohkeana matkailijattarena. Miss Lyydia päätti siis kärsivällisesti tyytyä kohtaloonsa ja kuluttaa aikaansa niin hyvin kuin voi. Tämän jalomielisen päätöksen tehtyänsä, laittoi hän kuntoon lyijykynät ja värit, teki luonnoksia näköaloista lahdelmalle ja muotokuvan eräästä ahavoituneesta talonpojasta, joka myi melooneja kuin mantereenkin hedelmäkauppiaat,[11] mutta valkoisine partoinensa ja julmine ulkomuotoinensa muuten muistutti pahinta ryöväriä.

Kun tämä kaikki ei kuitenkaan riittänyt huvittamaan häntä, päätti hän panna korpraalien jälkeläisen pään pyörälle. Mikään vaikea tehtävä se ei ollutkaan, sillä Orsolla ei ollut mitään kiirettä saada jälleen nähdä kotikyläänsä ja vaikka hänellä ei Ajacciossa ollutkaan mitään seuraa, näytti hän viihtyvän siellä erittäin hyvin. Muuten oli miss Lyydia asettanut itsellensä jalon päämäärän s.o. sivistää tuon vuoristolaiskarhun ja saada hänet luopumaan niistä synkistä aikeista, jotka olivat tuoneet hänet takaisin kotisaarellensa. Nähtyänsä vaivan tutkistella kesytettävää karhua mietti hän, että olisi vahinko antaa tuon nuoren miehen mennä perikatoon ja kunniakasta hänelle saada hurja korsikalainen käännetyksi.

Matkailijaimme päivät kuluivat seuraavasti: aamulla menivät eversti ja Orso metsästämään; miss Lyydia taas piirusteli tai kirjoitteli kirjeitä ystävättärillensä voidakseen päivätä kirjeensä Ajacciosta. Noin kuuden tienoissa palasivat herrat saaliin kanssa, jonka jälkeen syötiin päivällinen. Sen jälkeen huvitti miss Lyydia herroja laululla, kunnes everstiä rupesi nukuttamaan; nuoret valvoivat vielä sangen myöhään jutellen keskenänsä.

En tiedä, mikä passia koskeva muodollisuus lieneekin pakottanut eversti Nevilen menemään prefektin puheille. Tämä, joka oli ikävystyneenä kuten useimmat muutkin hänen virkatoverinsa, tuli varsin iloiseksi kuullessansa, että kaupunkiin oli saapunut rikas englantilainen, joka oli maailman mies ja kauniin tyttären isä; hän teki siis hetipaikalla tarvittavan palveluksen ja kaikellaisia tarjouksia. Muutamien päivien kuluttua hän sitä paitse tuli tervehtimään everstiä. Tämä oli juuri noussut aterialta ja loikoi mukavasti sohvassa ollen nukahtamaisillansa; miss Lyydia lauloi rappeutuneen piaanon ääressä ja Orso käänteli hänelle nuottivihon lehtiä katsellen soittotaiteilijattaren olkapäitä ja vaaleita kiharoita. Silloin ilmoitettiin prefektin tulo; piaano vaikeni, eversti kavahti ylös hieroen silmiänsä ja esitti prefektille tyttärensä:

— Herra della Rebbiaa minä en teille esitäkään, sillä hänet te epäilemättä tunnette?

— Oletteko ehkä eversti della Rebbian poika? kysyi prefekti hieman hämillänsä.

— Olen, herra prefekti, vastasi Orso.

— Minulla oli kunnia tuntea teidän arvoisa isänne.

Tavalliset keskusteluaineet olivat pian lopussa. Vastoin tahtoansa haukotteli eversti sangen usein; vapaamielisenä ei Orso taas tahtonut antautua keskusteluihin hallituksen käskyläisen kanssa, jonka vuoksi keskustelun vireillä pitäminen jäi yksinomattain miss Lyydian huoleksi. Prefekti puolestansa ei antanut puheen keskeytyä, sillä häntä silmin nähtävästi huvitti suuresti puhella Pariisista ja suuresta maailmasta naisen kanssa, joka tunsi kaikki Euroopan seuraelämän kuuluisuudet. Silloin tällöin hän keskustelun kuluessa tarkasteli Orsoa erityisen uteliaasti.

— Mantereellako te olette tutustuneet herra della Rebbiaan, kysyi hän miss Lyydialta.

Hiukan hämilleen joutuen vastasi tämä tutustuneensa herra Rebbiaan aluksella, joka toi heidät Korsikaan.

— Sangen säädyllinen nuori mies, lausui prefekti puoli-ääneen. Mainitsiko hän ehkä teille, missä tarkoituksessa hän tänne palaa? kysyi hän vieläkin matalammalla äänellä.

Miss Lyydia kävi juhlallisen näköiseksi:

— Sitä minä en ole häneltä tiedustellut, sanoi hän; voitte itse kysyä häneltä sitä.

Prefekti ei virkkanut mitään. Mutta kuullessaan Orson hiukan myöhemmin lausuvan everstille muutamia sanoja englannin kielellä, sanoi hän:

— Te olette nähtävästi paljo matkustellut, herra Rebbia. Luultavasti olette jo unohtaneet Korsikan … ja sen tavat.

— Olin todellakin sangen nuori jättäessäni syntymämaani.

— Kuulutteko vielä armeijaan?

— Olen asetettu puolelle palkalle, herra prefekti.

— Epäilemättä olette palvelleet liian kauvan Ranskan armeijassa ja ehtineet siellä kerrassansa ranskalaistua, herra luutnantti.

Viimeiset sanat lausui hän huomattavan juhlallisesti.

Korsikalaisia ei juuri imarrella muistuttamalla, että he kuuluvat Ranskan suureen valtakuntaan. He tahtovat näet olla erityinen kansakunta ja antavatkin kyllin todistuksia siitä, jonka vuoksi heidän vaatimuksensa voi myöntääkin oikeutetuksi.

Hiukan ärsytettynä vastasi hän:

— Onko teidän mielipiteenne siis, herra prefekti, että korsikalaisen pitää palvella Ranskan armeijassa voidakseen olla kunnian mies?

— Ei suinkaan enkä minä ole sitä koskaan tarkoittanutkaan; huomautin vain muutamista tämän maan tavoista, joita kaikkia hallituksen mies ei voi hyväksyä.

Prefekti lausui sanan "tavoista" erityisellä painolla ottaen niin vakavan muodon kuin hänen kasvonsa suinkin sallivat. Pian sen jälkeen nousi hän ylös ja poistui vieden mukanansa miss Lyydian lupauksen saapua tervehtimään hänen vaimoansa prefektin virkatalossa.

Hänen mentyänsä sanoi miss Lyydia:

— Minun täytyi siis tulla Korsikaan nähdäkseni, millaisen prefektin tulee olla. Tämä näyttää minusta nimittäin varsin rakastettavalta mieheltä.

— Sitä minä puolestani en voi sanoa, sanoi Orso; mielestäni on hän varsin omituinen juhlallisine ja salaperäisine ulkonäköinensä.

Eversti oli vallan väsynyt. Miss Lyydia heitti silmäyksen häneen päin ja heikensi äänensä:

— Minusta hän ei ole niin salaperäinen kuin te arvelette, sillä minä luulen ymmärtäneeni hänet.

— Te olette epäilemättä sangen teräväjärkinen, miss Nevil; mutta jos te keksitte mitään sukkeluutta hänen puheessansa, on se varmasti teidän itsenne lisäämä.

— Se on luullakseni markiisi de Marcarillen puheenparsia, herra della Rebbia; mutta haluatteko todistusta käsityskyvystäni? Minä olen näette hieman noitakin ja tiedän ihmisten ajatukset jo pari kertaa heidät nähtyäni.

— Hyvä Jumala, te vallan peljästytätte minua. Enkä tiedä tulisinko hyvilleni vaiko masentuisin, jos voisitte ajatukseni lukea…

— Herra della Rebbia, jatkoi miss Lyydia punastuen, olemmehan tutustuneet toisiimme vasta muutamia päiviä sitten; mutta merellä ja raakalaismaissa syntyy ystävyys nopeammin kuin seuraelämässä… Elkää siis hämmästykö, jos ystävättärenä puhun teille hieman liian läheisistä asioista, joihin vieraan ehkä ei pitäisi sekautua.

— Oi, elkää käyttäkö tuota sanaa, miss

Nevil, "ystävätär" kuului minusta paljon hauskemmalta.

— No niin, herra della Rebbia, minun täytyy sanoa teille, että koettamatta erityisesti päästä salaisuuksienne perille, olen saanut niistä tiedon. Muutamat niistä masentavat minut. Perhettänne kohdanneen onnettomuuden minä tunnen; kansalaistenne kostonhaluisesta luonteesta ja heidän tavastansa panna kostonsa täytäntöön, on minulle paljokin kerrottu… Sitä kai herra prefektin sanat tarkoittivat.

— Onpas teillä kyky keksiä selityksiä, miss Lyydia, lausui Orso käyden kuolon kalpeaksi.

— Ei, herra della Rebbia, keskeytti miss Lyydia hänen puheensa, tunnenhan teidät täydelliseksi kunnian mieheksi. Kerroittehan itse minulle, että ainoastaan kansanmiehet käyttävät syntymämaassanne verikostoa, jota te suvaitsitte nimittää jonkunlaiseksi kaksintaisteluksi.

— Luuletteko te siis todellakin minun voivan alentua salamurhaajaksi?

— Jo siitä, että puhun teille tällä tavalla, pitää teidän huomata, ett'en epäile sitä teistä, herra Orso; ja jos olen siitä teille puhunut, jatkoi hän luoden silmänsä alas, olen tehnyt sen otaksuessani, että teidän, kotimaahan palattuanne ja ennakkoluuloisten raakalaisten keskuuteen jouduttuanne, olisi hauska tietää edes yhden henkilön arvostavan teitä siitä, että uskallatte vastustaa heitä. Mutta elkäämme puhuko enää näistä ikävistä asioista, jotka jo ovat tuottaneet minulle päänkivistyksen. Sitä paitse on jo sangen myöhä. Ettehän ole minulle suutuksissanne? Hyvää yötä … englantilaiseen tapaan.

Miss Lyydia ojensi Orsolle kätensä, jota tämä vakavana ja liikutettuna puristi.

— Tiedättekö, neiti, että löytyy hetkiä, jolloin kansani vaisto herää minussakin. Kun minä toisinaan mietin isä poloistani, niin … valtaavat kamalat ajatukset koko olemukseni. Kiitos olkoon teille, että olen niistä ijäksi vapautunut. Kiitos, kiitos!

Hän aikoi jatkaa, mutta miss Lyydia pudotti samassa teelusikan ja tästä helähdyksestä heräsi eversti Nevil.

— Kello 5 huomen-aamulla metsästämään, della Rebbia! Olkaa täsmällinen.

— Kyllä, herra eversti.