Читать книгу Kotiinpaluu ja muita novelleja - Runar Schildt - Страница 4

Korkeana kaartui heleä poutainen taivas yli Velkkalan sinä heinäkuun päivänä, jolloin maanviljelysneuvoksen vanhin poika täytti neljännentoista vuotensa.

Aapo seisoi puutarhassa lapioonsa nojaten ja seurasi vihreän lehvistön takaa, kuinka elämä heräsi isossa valkeassa talossa. Kepeä savu nousi keittiön piipusta, hän kuuli kahvikuppien ja tarjotinten kilinää ja näki rullakaihtimien lehahtavan ylös kuin taikavoimalla, niin nopeasti se kävi. Ikkunoita avattiin, ja ne loksuivat haoissaan aamutuulen voimakkaasta paineesta. Äänet huutelivat toisilleen läpi isojen, valoisien huoneiden. Kaikki tämä tapahtui nyt aikaisemmin kuin tavallisesti; neljätoistavuotias Magnus oli utelias näkemään syntymäpäivälahjojansa, ja nuoremmat sisarukset tahtoivat olla alusta asti mukana, jotteivät jäisi osattomiksi mistään makeistenjaosta.

Kyllä hän ällistyy, tuumi Aapo. Sillä Aapo oli yksi niistä harvoista valituista, jotka olivat edellisenä iltana saaneet olla mukana, kun maanviljelysneuvoksen merkillinen lahja Magnukselle tuotiin salavihkaa asemalta.

Herroilla on kummallisia mielijohteita, ajatteli Aapo edelleen. Vaikka hän olisi ollut seitsemän kertaa rikkaampi kuin maanviljelysneuvos — ikimaailmassa ei hänen päähänsä olisi pälkähtänyt heittää rahojansa niin tolkuttoman hassuihin ostoksiin. Mutta kuka niitä herrojen metkuja ymmärtää!

Toinen toisensa jälkeen maanviljelysneuvoksen perheen jäsenet näyttäytyivät ikkunoissa tai verannalla. Lapset nauroivat ja melusivat kuin hullut. Vihdoin he kerääntyivät kaikki isoille portaille, kaiketi vanhempainsa kutsusta. He nähtävästi odottivat jotakin.

Nyt se tulee, arveli Aapo, ja vieläkin hänen täytyi sisimmässään ihmetellä sitä eriskummaista mielikuvitusta, joka oli saattanut keksiä mokoman, ennenkuulumattoman syntymäpäivälahjan. Ja oikein nähdäkseen lasten ja palvelustyttöjen kasvojenilmeet hän siirtyi lähemmä portaita pysytellen kuitenkin pensaiden suojassa.

Lastenhoitajattaren vieressä seisoi Lempi, päivän kunniaksi koristeltuna valkoisella myssyllä ja pitsireunaisella esiliinalla, aivan kuin suurissa kesäkutsuissa, jolloin kaikki pitäjän vallasväet olivat koolla. Hän kuiskaili ja hihitteli ja käyttäytyi kuin olisi ollut päähenkilö. Mitähän se mahtaa olla! kuuli Aapo hänen sanovan, ja siinä ilmeni taas naisten taipumus kavaluuteen ja näyttelemiseen, sillä Aapo itse oli sattunut kuulemaan, miten kuski oli ilmaissut tytölle koko salaisuuden, heti kun he olivat palanneet asemalta. Semmoinen se oli Volanen, Lempiä miellyttääkseen rikkoi arvelematta vaitiololupauksen, jonka oli antanut maanviljelysneuvokselle. No, Lempi, tuumi Aapo, nuo konstit minä kyllä sinusta kitken, jahka päästään kerran niin pitkälle, että meidän molempain nimet yhdessä pudota romahtavat saarnastuolin rappusia alas. Ja hän käänsi katseensa talliin päin.

Aivan oikein. Siellä ne tulivat, kuski ja se kummallinen lahja.

Pyhäliveriinsä puettuna asteli Volanen, pulska, ruskeasilmäinen herraskartanonkuski, täsmällisin ja itsetietoisin askelin isoja portaita kohti. Hänen vierellään tipsutti, suitsista talutettuna, lystikäs pikku aasi vetäen nukkemaisen pieniä korivaunuja.

Lapset seisoivat portailla hetkisen hiljaa ja liikkumattomina hämmästyksestä, mutta kohta puhkesi ilmoille ääretön riemu. Tuossa tuokiossa he olivat kiivenneet vaunuihin. Hymyillen Volanen jätti suitset käsistään, ja sitten alkoi ajo pitkin puistokujaa. Aasi juoksi hyvää vauhtia ja totteli hihkuvaa Magnusta kiltisti. Sisällä vaunuissa istuivat molemmat tytöt nuorin veikko sylissään.

Hilpeä seurue ajoi vain kierroksen puutarhassa ja palasi sitten portaiden eteen, mihin vanhemmat olivat jääneet odottamaan. Magnus hyppäsi vaunuista ja juoksi isänsä luo kiittämään; ilo ja hämmästys olivat panneet hänet niin pyörälle, ettei hän ollut huomannut sitä aikaisemmin. Tytöt jäivät istumaan ja huusivat: Enemmän! Enemmän! Ajetaan kerta vielä! Mennään maantielle, ajetaan Vihreälle sillalle asti.

Iloisiksi he näyttävät tulleen, ajatteli Aapo, mutta yhtä kaikki olisi ollut paljon viisaampaa antaa pojalle oikea hevonen. Onhan kartanossa hevosia aivan liian vähän, kun ryssät ottivat ne kaksitoista vallitöihinsä. Rehusta on pula, ja tuo pieni ryökäle syö varmasti melkein yhtä paljon kuin oikea hevonen tekemättä silti mitään hyötyä.

Hiekka narisi taas pienten vaunujen kirkkaanpunaisten pyörien alla. Lapset tekivät uudelleen kierroksen puutarhassa, mutta tällä kertaa he eivät palanneet portaiden eteen. Kasvihuoneiden luota Magnus pyörsi maantielle, ja huutamalla ja ohjaksia läiskyttämällä hän sai aasin laukkaamaan. Se oli Aaposta sekä säälittävä että naurettava näky; hevonen joka ei ollut mikään hevonen, vaan epäsikiö, jolla oli lehmän häntä ja jäniksen korvat. Halveksivasti nenäänsä tuhauttaen hän ryhtyi vähitellen taas keskeytyneeseen puutarhatyöhön.

Maanviljelysneuvos seisoi vielä portailla. Tuntui kuin hän olisi koettanut painaa ikiajoiksi mieleensä tämän hilpeän kesäisen juhlakuvan, nauravat lapset punakiiltopyöräisissä vaunuissa, jotka vierivät maantiellä kevyiden valkoisten tomupilvien halki, aurinkoinen maisema taustanaan. Hän tunsi itsensä hieman alakuloiseksi ja väsyneeksi, vaikka päivätyönsä oli tuskin alkanutkaan. Sanomalehdet kasasivat pahoja uutisia maassa vallitsevasta tilanteesta, ja naapuripitäjissä jatkui itsepintainen maatyöläislakko, joka uhkasi antaa vuoden laihojen turmeltua, vaikka ihmiset kaupungeissa näkivät nälkää. Hän oli suunnitellut suuria parannuksia ja laajennuksia; vakaumus ja suvun perintämuistot olivat tehneet hänestä innokkaan ja optimistisen isänmaanystävän, joka oli uneksinut ylväitä unia itsenäisen maan omavaraisesta kansasta; nyt hän näki toiveittensa olevan raukeamassa, yksityisten niinkuin yleistenkin. Hän seisoi siinä isiensä talon portailla ja mietiskeli, oliko hänen kannettavakseen joutunut viimeinen näytös ja — siinä tapauksessa — oliko se välttämätön kohtalo vai saattoiko tuhon vielä torjua mielenlujuudella ja kestävyydellä. Mutta kun syyt ja vastasyyt tänään niinkuin ennenkin tuntuivat hänestä painavan jotensakin yhtä paljon, hän karisti raskaat ajatukset mielestään ja meni konttoriinsa tilikirjojen ja meijeriraporttien pariin.

Hetkistä myöhemmin tuli maanviljelysneuvoksetar puutarhaan katsomaan, paljonko siellä oli hyötymansikoita jäljellä. Tapansa mukaan hän tervehti ystävällisesti ja iloisesti Aapoa, tämähän oli kasvanut Velkkalassa hänen silmäinsä alla.

— No, mitä Aapo piti meidän uudesta ajokkaasta?

Aapo epäröi.

— Jaa, mitäpäs minä juuri —

— Oliko Aapo ennen nähnyt aasia?

— Minäkö? Ei, en minä ollut. Järvensivu väittää kyllä, että viime vuonna oli kaupungissa semmoinen posetiivinsoittaja, jolla oli aasi valjastettuna kärryjensä eteen, mutta en minä tullut sitä nähneeksi, niin ettei sitä tiedä onko se totta.

— Niinkö, sanoi maan viljelysneuvoksetar hymyillen, — ja Aapo uskoo vain minkä itse on nähnyt.

— Sen minä olen saanut oppia äidiltäni. Ihmiset valehtelevat niin paljon, hän sanoi, älä koskaan usko, ennenkuin omat silmäsi ovat todistajina ja tuomarina.

— No niin, nythän Aapo on kuitenkin nähnyt aasin läheltä. Eikö näyttänyt somalta, kun he panivat sen laukkaamaan maantiellä?

Aapo ei vastannut heti.

— Meinaan vain näinikään itsekseni, sanoi hän epäröiden, — että oikea hevonen —

— Poni esimerkiksi? Niin, semmoisen me olisimme mieluimmin tahtoneetkin, mutta niitä ei ole helppo saada kädenkäänteessä, ja siksi otimme aasin. Sama hyöty siitä taitaa olla.

Aapo vilkaisi ylös kuullessaan "hyöty" sanan, mutta ei virkkanut mitään. Herrasväki ja köyhä kansa eivät ymmärrä toisiaan, se oli toinen sääntö, jonka äiti oli iskenyt hänen päähänsä eläessään vielä torpparinleskenä Velkkalassa.

— Onko sillä nimeä, tuolla — aasilla? kysyi Aapo hetkisen vaitiolon jälkeen.

— On kyllä. Jolly Boy.

— Jassoo, sanoi Aapo ja hymyili näkymätöntä hymyä. Olihan selvä asia, että tuolla naurettavalla otuksella piti olla naurettava nimikin, jota ei tavallinen kieli pystynyt lausumaan.

Mutta jos Aapo tunsikin alkuperäisen, puhtaasti vaistomaisen vastenmielisyytensä aasia kohtaan kasvavan kaikesta mitä hän näki ja kuuli, niin oli Magnuksen ja hänen sisarustensa ihastus sen sijaan niin suuri, että vanhempien täytyi aamupäivän kuluessa ryhtyä ankariin toimenpiteisiin, ettei poika ajaisi poloista Jolly Boyta kuoliaaksi. Määrättiin kerta kaikkiaan, että ajoretkiä saatiin tehdä vain määrätyillä kellonlyömillä eikä koskaan edemmäksi kuin Vihreälle sillalle. Eikä koskaan laukkaa ylämäessä! lisäsi maanviljelysneuvos.

Jolly Boysta tuli sen päivän suuri puheenaihe Velkkalassa ja ulkotiloilla. Päivällistunnilla ja vielä enemmän illalla parveli tasainen virta uteliaita aasin ympärillä sen seistessä ja heilutellessa häntäänsä lehmien kanssa navetassa. Niin, Jolly Boy oli todellakin sijoitettu lehmien eikä hevosten joukkoon, osittain siksi, että se ulottui mukavammin syömään matalalta rehupöydältä, osittain koska oli tarkoitus, että sen tuli puolestaan tehdä hyötyä vetämällä maitovaunuja meijeriin. Karjatytöt, jotka siten pääsivät rasittavasta ja ikävästä työstä, osoittivat ystävällistä mielialaa pikku aasia kohtaan; muuten oli hiljainen ihmettely vallalla katsojajoukossa.

Volanen, hieno kuski, oli itse nimittäytynyt jonkinlaiseksi Jolly Boyn suojelijaksi ja tulkiksi. Hän, joka muulloin oleskeli ylhäisen eristäytyneenä tilavassa, uudenaikaisessa tallissa ja välkkyvässä silahuoneessa, seisoi nyt koko illan Jolly Boyn vieressä, ja hänen asiantuntevat peukalonsa olivat aikoja sitten kopeloineet pienen harmaan ruumiin kaikki lihakset ja jänteet. Käytellen tiheään ruotsinkielisiä sanoja, jotka käsittämättömyytensä vuoksi tekivät suurenmoisen vaikutuksen läsnäoleviin, hän esitti mielipiteensä Jolly Boyn todennäköisestä iästä ja muutamista sen takajaloissa olevista kyhmyistä, jotka näyttivät osoittavan pattia. Vähääkään epäröimättä hän vastaili lukuisiin kysymyksiin, jotka koskivat aasien elintapoja ja työkykyä. Hänen loputtomista selityksistään olisi voinut luulla, että hän eläissään oli tuskin muuta tehnytkään kuin hoitanut aaseja; itse asiassa tämä oli ensimmäinen, minkä hän oli koskaan nähnyt. Mutta Volanen piti siitä, että sai vastailla kysymyksiin ja antaa tietojensa ja asiantuntemuksensa vuotaa yli hämmästyneen kuulijakunnan. Hän piti myös sievästä Lempistä, joka seisoi karjapiikain joukossa ja hillitsi nauruaan vain siksi, että kuulisi joka sanan hänen selittelyistään — totta kai hänen kaunopuheisuutensa näin ollen kunnostautui paremmin kuin koskaan.

Aapo kuunteli perin vastahakoisesti hänen ehtymätöntä puhetulvaansa ja näki, kuinka hänen kiiluvat, ruskeat silmänsä — oikeat ryssänsilmät! — tulisesti kiehtoivat Lempin pientä täyteläistä vartaloa.

— Niin, kertoi Volanen piittaamatta Aapon itsepintaisten harmaitten silmien pistävistä katseista, — ja sitten on eräs laji, jota sanotaan muuliaasiksi. Otetaan aasi-ori ja tammahevonen, taikka myös otetaan oikea ori ja aasintamma, niin kahden vuoden päästä saadaan muuliaasi, ja se on vahvempi kuin mikään hevonen ja elää monen sadan vuoden vanhaksi. Mutta luonto on järjestänyt niin viisaasti, ettei muuliaasi saa jälkeläisiä, sillä mitäs ihminen silloin tekisi oikeilla hevosilla?

— Voi voi sitä Volasta, kaikki se tietääkin, päivitteli Fiina, väenkeittiön vanha emännöitsijä.

Aapon huulet vetäytyivät puolinaiseen ivahymyyn. Pitäisipä ripustaa hevosloimi Volasen hartioille messukasukan tapaan ja ruveta sanomaan häntä aasipapiksi, ajatteli hän katkerasti. Ei, aasipiispaksi, noin kun se tuossa seisoo ja messuaa ja teeskentelee aasialttarin vieressä.

Ja viivyttyään siinä hyvän aikaa yllyttäen itseään moisilla ajatuksilla hän ei lopuksi enää voinut estää sappeansa kuohahtamasta.

— Aasi on helvetin elävä, sanoi hän yht'äkkiä kovalla äänellä ja sylkäistä ruiskautti Jolly Boyn jalkojen väliin. — Niin minä olen oppinut ja niin se taitaa ollakin.

Lempi tirskahti ja nyhjäisi erästä karjatyttöä kylkeen.

— Kuules Aapoa, hän sanoi. — Pienillä linnuilla näyttää väliin olevan leveä nokka.

Emännöitsijä Fiina loi pullean olkapäänsä ylitse halveksivan silmäyksen Aapoon.

— Kuka Aapolle on semmoista opettanut? kysyi hän.

Aapo ei aikonut ensin vastata. Hän seisoi ja tuijotti hatarilla silmillään lihavaa, itsetietoista eukkoa, joka syyttä suotta kävi hänen kimppuunsa ja koetti saattaa hänet pulaan. Mutta kun Fiina uudisti kysymyksensä ja useat muut siihen yhtyivät, taipui hän lopuksi avaamaan suunsa:

— Kukako minulle on sellaista opettanut? Äitimuori tietysti, ja koulussa saa kuulla samaa, jos kellä on korvat joilla kuulee.

— Mitä ihmeen koulua sinä olet käynyt? sanoi Fiina nauraen. — Minun lapsena ollessani saatiin kuulla ihan saarnastuolista, että Jeesus tuli Jerusalemiin ratsastaen aasilla —

— Aasintamman varsalla, oikaisi Tilda, maanviljelysneuvoksen vanha kyökkäri.

— No niin, se on tiemmä sama asia, vastasi Fiina hieman loukkaantuneena oikaisusta. — Ja koska kerran Jeesus saattoi ratsastaa aasilla, niin ei aasi mahda olla mikään helvetin elävä, vaan kunniallinen juhta, jonka pitäisi kelvata niinkin suurelle herralle kuin Aapolle.

— Ratsuksi, lisäsi Lempi tirskuen.

— Ehkä tahdot koetteeksi ratsastaa sillä tässä meidän nähtemme? ehdotti Volanen vilkkaasti. — Kierros puutarhan ympäri, mitä?

— Tai jos yksin tein ajaisit kirkonkylään asti, jatkoi Lempi yleisen suosion kannustamana. — Mutta se taitaa riippua aasista enemmän kuin Aaposta, ne kuuluvat pitävän oman päänsä ja pysähtyvän milloin mielensä tekee. Aapo saa olla hyvillään, jos se ei paiskaa häntä ojaan.

Kaikki nauroivat ääneen. Pelkkä ajatus, että näkisivät Aapon istuvan kyyryllään Jolly Boyn selässä, tuntui heistä äärettömän lystikkäältä.

Näin kävi aina. Heidän pilansa kärki kääntyi aina Aapoon, ikäänkuin muuta naurettavaa ei olisi ollut koko Hämeenmaassa. Hän oli siihen tottunut, mutta hän puski nyrkkinsä niin voimakkaasti housuntaskujen pohjaan, että vuorikangas ritisi, ja hänen huulensa puristuivat tiukasti yhteen pidättäen sanoja, jotka lausuttuina olisivat panneet kenet tahansa pelkäämään.

Toistaiseksi hän piti kuitenkin parempana olla vaiti.