Читать книгу Kotiinpaluu ja muita novelleja - Runar Schildt - Страница 6

Aapo oli ollut kateissa useita tunteja, ja kun tämä tunnettu suursyömäri ei ilmestynyt päivällispöytään, otaksuivat monet, että hän oli karannut talosta päästäkseen alistumasta aasinajajaksi. Miksi hän oli moisen pikkuseikan pannut niin pahakseen, ei oikein ymmärretty, mutta kun kaikki huomiot koottiin yhteen, täytyi kuin täytyikin olettaa, että Aapo oli tosiaan lähtenyt karkuteille.

Herätti sentähden jonkun verran huomiota, kun Aapo neljän tienoissa astui navettaan, irroitti Jolly Boyn ja valjasti sen rattaiden eteen. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan, ei edes pienintä haukkumasanaa, ja hänen kasvoistaan oli vaikea lukea mitään.

Samoin kävi sitten päivä päivältä, viikko viikolta.

Hänen paluunsa syistä lausuiltiin erilaisia arveluja. Fiina ja Tilda tuumivat, että hän oli tarkemmin mietittyään alkanut pelätä, että hänet otetaan kiinni ja palautetaan kruununkyydillä, mutta tämä selitys vain osoitti, kuinka vähän nuo molemmat eukot ymmärsivät sitä uutta aikaa, joka läheni päivä päivältä Pietarista ja Helsingistä käsin. Nyt ei tosiaankaan ollut enää puhetta muuttopäivistä eikä kruununkyydeistä! Ei, ja ymmärtäväiset pitivätkin paljoa todennäköisempänä, että Aapon oli ollut mahdoton erota Lempin läheisyydestä, hänhän kulki ja kuvitteli jotain hassua tytöstä ja itsestään. Taikka sitten hän oli kukaties pelästynyt ajatellessaan kaikkea sitä tuntematonta, mitä hän saattoi kohdata vierailla seuduilla; asian laita oli näet niin, ettei Aapo ollut eläissään käynyt kauempana Velkkalasta kuin kirkonkylässä ja rautatieasemalla.

Aapolta itseltään ei heltinyt minkäänlaista selvitystä. Hiljaisempana ja umpimielisempänä kuin koskaan ennen hän teki tehtävänsä, muuten kaikkien mieliksi. Puutarhuri kiitteli häntä usein. Maanviljelysneuvos ei voinut muuta ymmärtää kuin että Aapo tahtoi hiljaisella uutteruudellaan hyvittää sopimatonta käyttäytymistään konttorissa, ja hän päätti antaa Aapon jäädä palvelukseen ensi vuodeksi, jos hän itse halusi. Ja kävi niin, että Aapo halusi jäädä; hän ei edes vaatinut sanottavaa palkankoroitusta.

Hänen kaikenpuolinen sävyisyytensä herätti yleistä hämmästystä. Ei mikään näyttänyt enää saavan häntä pois suunniltaan. Kun väki ei koskaan oppinut ääntämään Jolly Boyn nimeä ja sen sijaan alkoi muitta mutkitta nimittää aasia Aapoksi, niin hän sieti sen ääneti ja kärsivällisesti, vaikka yhteinen nimi tietysti aiheutti monia naurettavia ja ihmis-Aapon kunnialle käypiä sekaannuksia. Ei hän tuntunut mitään välittävän siitäkään, että meijeritytöt iltasilla väijyivät häntä nurkkien takana maanitellen mitä erilaisimmissa äänilajeissa tähän tapaan: Aapo, Aapo, Aapo! Tule Harmo, tule jo, tule jo! Aapo, Aapo, Aapo!… Järkähtämättömänä kuin suljettu, vahva-hakainen kirja hän kulki omia teitään.

Tietysti hän kohtasi useinkin Lempin, mutta oli tyyten lakannut puhuttelemasta häntä. Kunnes sitten yht'äkkiä, eräänä lokakuun päivänä, astui hänen luokseen ison puistokujan portilla ja juhlallisesti, ikäänkuin ottaen luonnon todistajakseen, kysyi häneltä, milloin hän mieluimmin halusi heidän häänsä vietettäviksi.

Lempi seisahtui hölmistyneenä.

— Tarkoitatko sinä? — — Tarkoitatko että menisin kanssasi avioliittoon oikein todella? Oikein papin vihkimään, niin että pitää?

Aapo nyökkäsi.

— Papin tai pirun tai hänen päälukkarinsa, mutta niin että pitää.

Lempi tekeytyi miettiväisen näköiseksi.

— Niin, tuumi hän silmiään siristellen ja tirkisti Aapoa, — eihän kyllä olisi hullumpaa olla naimisissa sellaisen jyryn miehen kanssa kuin sinä olet, ja oikeastaanhan minä olen tätä hetkeä jo kauan odottanutkin, mutta luulen sentään, että minun täytyy vastata kieltävästi. Teen sen vertavuotavin sydämin, mutta katsos, minua niin peloittaa.

Aapo astui pari askelta lähemmäksi.

— Mikä sinua peloittaa? kysyi hän ilahtuen, sillä hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi murtamaan kaikki esteet, joita syrjäiset kadehtijat saattoivat asettaa hänen onnensa tielle.

Lempi viivytti hiukan vastaustaan. Hän seisoi siinä veikistellen pää kallellaan.

— Niin, minua peloittaa, että me saamme lapsia, joilla heiluu aasinhäntä, sai hän sanotuksi, ennenkuin vaivoin hillitty nauru purskahti valloilleen, ja vilahduksessa hän katosi marjakuusiaidan taakse.

Aapo seisoi tyynenä paikallaan.

Juokse, juokse, jos se sinua huvittaa, ajatteli hän, pian sinä ja minä kuitenkin lepäämme yhdessä herrojen untuvapatjoilla.

Illalla Aapo jutteli Räsäsen kanssa Yhdistyksen kokouksen jälkeen pitempään ja tuttavallisemmin kuin koskaan ennen.

— Pian, pian, rauhoitteli Räsänen hymyillen.

Kun suurlakko puhkesi marraskuussa, niin Aapo tietysti uskoi, että luvattu hetki oli koittanut, ja hänen pettymyksensä oli suuri, kun lakko pian raukesi tuottamatta kouraantuntuvia tuloksia. Jopa hän oli hetkisen taipuvainen epäilemään koko Räsäsen lupauksia.

— Sinä olet lapsellinen! huudahti Räsänen. — Viisaammat miehet kuin sinä ja minä ovat näissä asioissa takana. Jos he ovat päättäneet odottaa, niin siihen on pätevät syyt. Eihän pari kuukautta sinne tai tänne mitään merkitse.

Vihdoin se saapui, täyttymyksen hetki, unohtumaton tammikuun ilta. Asemalta päin tuli mustasta tien kidasta rivi tummia kulkusettomia rekiä. Sydän jyskyttäen Aapo seisoi makasiinin nurkalla katsellen aseellisten miesten mustaa ryhmää, joka verkalleen saartoi vanhan valkean talon. Pian koirat kiemurtelivat hangessa selkäranka pyssynperällä ruhjottuna, ja päätyseinän reiässä roikkuivat katkaistujen puhelinlankojen päät. Kas niin, hyvä herrasväki, koettakaapa nyt kutsua apua!

Kaikki talon ovet natisivat yht'aikaa kumahtavista iskuista. Nyt he olivat sisällä —

Aapo juoksi esiin tuskan vallassa. Mitähän jos ne heti — jos joku vieras —

Mutta ei. Hänen levottomuutensa näyttäytyi aiheettomaksi. Tämän punakaartilaisjoukon johtaja, eräs seppä asemakylästä, julisti, että maanviljelysneuvos oli kansan vanki, ja koska hän oli takavuosina niin kovasti hommannut saadakseen aikaan uuden köyhäintalon, oli hänet sijoitettava nyt sinne siksi aikaa kuin hänen rikoksiansa tutkittiin. Sen sijaan oli pitäjän köyhät ja punaiset joukot majoitettava Velkkalaan, se oli oikeudenmukainen vaihto.

Seuraavana päivänä Aapo seisoi vahdissa köyhäintalon edustalla punainen nauha käsivarressa ja valtava kokardi lammasnahkalakissaan. Hänen oikea kätensä puristi venäläistä kivääriä, johon oli kiinnitetty veitsipistin, ja hänen valppaat silmänsä hellittivät tuskin hetkeksikään sen huoneen ikkunoista, jossa hänen vankinsa asteli edestakaisin kädet selän takana ja kasvot hyvin totisina.