Читать книгу Kotiinpaluu ja muita novelleja - Runar Schildt - Страница 5

Muutamia viikkoja oli Magnuksen ja hänen siskojensa suurimpana ilona ajelu Jolly Boylla ja korivaunuilla, mutta sitten se ei ollut enää uutta eikä aivan yhtä hauskaa. Heidän itsensä sitä huomaamatta kävivät retket vähitellen yhä harvemmiksi ja lyhyemmiksi; vanhempain ei kohta enää tarvinnut varoittaa heitä rasittamasta liiaksi leikkitoveriaan ja ajokastaan. Hylätyt leikit tulivat jälleen käytäntöön, marjapensaat ja hedelmäpuut pidättivät heitä yhä enemmän puutarhassa, ja syksyn tullen alkoi läksyjenluku kotiopettajan johdolla uudelleen. Kävi ilmi, että he olivat tavallisuuden mukaan unohtaneet aivan suunnattomasti kesäloman aikana; päivät päästään Magnus sai ahertaa oppitunneilla ja kertauksissa korjatakseen vauriot ja päästäkseen jonkun vaivaisen askelen lähemmäksi ylioppilaslakkia, joka loisti kaukaisessa etäisyydessä, mutta joka täytyi saavuttaa, ja ilman turhaa viivytystä — se oli isän sana.

Niinpä Jolly Boy sai yhä useammin seisoa toimettomana navetassa, lukuunottamatta niitä lyhyitä hetkiä aamulla ja illalla, jolloin maito ajettiin meijeriin.

— Tämä tuntuu oikeastaan tuhlaukselta, sanoi maanviljelysneuvos eräänä kauniina päivänä. — Jolly Boyn pitää ruveta tekemään enemmän hyötyä. Me kehoitamme väkeä säästämään sekä eläinten että ihmisten ruokaa ja itse kuitenkin ruokimme hyödytöntä suuta. Se ei käy päinsä.

Tämän sanoessaan ei maanviljelysneuvos ollut vielä saanut kuulla, että Yhdistyksessä oli jo kiivaasti käyty hänen kimppuunsa, joka eli ylellisyydessä ja syötti aaseja ja koiria Velkkalassaan, vaikka köyhät kaupungeissa ja monin paikoin maallakin nääntyivät nälkään. Varapuheenjohtaja Räsänen oli esittänyt tämän kuvaavan näytteen yliluokan raa'asta ja sydämettömästä hävityssodasta aliluokkaa vastaan niin kiihkeästi ja niin erinomaisen havainnollisesti, että Velkkalan Aapo ja rengit olivat palanneet kotia mielessään jonkun verran hämärä, mutta samalla unohtumaton kuva Velkkalasta paikkana, missä vilisi porvarillisia verenimijöitä ja lihavia aaseja, puhumattakaan koirista, jotka muristen vartioivat kaikkea sitä vääryydellä hankittua omaisuutta.

Mutta maanviljelysneuvos keskusteli pehtorin kanssa, mitenkä Jolly Boyn työvoimaa parhaiten voitaisiin käyttää hyödyksi, ja he sopivat asiasta pian. Aasi oli annettava Aapon käytettäväksi puutarhan suurissa syystöissä, jotka menneinä vuosina olivat vaatineet hevosen pitkiksi ajoiksi.

Pehtori antoi määräyksensä puutarhurille ja puutarhuri edelleen

Aapolle.

— Taidatte aikoa pitää minua pilkkananne, sanoi Aapo, — mutta siitä ei tule mitään. Minä olen siihen liian viisas. Koettakaa onneanne muualla, missä on vähemmän ymmärrystä.

— Luuletko sinä ettei meillä ole tärkeämpää tehtävää kuin kujeilla sinun kanssasi, sanoi puutarhuri, joka sattui olemaan huonolla tuulella. — Asia on niin kuin sanoin. Pane toimeksi vain!

Aapo nauroi.

— Ei, jättäkää nyt tuo, minä en ole niin tyhmä kuin te kaikki tunnutte luulevan ja niinkuin ehkä näytän — mutta minkäs ihminen mahtaa ulkonäölleen? Ei, ihminen ei voi ulkonäölleen yhtään mitään, se on Jumalalta, niinkuin sanassa sanotaan, vaikka väliin täytyy melkein uskoa, että piru on jollain kumman tavalla ollut sormineen mukana pelissä, niinkuin esimerkiksi kun näkee tuon Tallukas-Kallen. Mitä minuun tulee, niin minussa taitaa olla vähän Jumalan käsialaa ja vähän pirun, ehkä puoliksi kumpaakin, mutta kyllä näkö teitä pettää pahasti, jos luulette, että minä ilman muuta astun takajalkoineni tuohon aasinloukkuun, jonka te olette minulle virittäneet.

— Mitä perhanaa! kiljahti puutarhuri. — Jollet usko minua, niin kysy pehtorilta.

E-ei, tuumi Aapo, niin yksinkertainen en ole. Tuon ne ovat yhdessä keksineet kyökissä saadakseen takanapäin nauraa minulle, mutta sitä he saavat odottaa.

Ja hän meni talliin hakemaan hevosta puutarhakärryjen eteen.

— Seis vähän! huusi Volanen, silahuoneesta, missä hän sulasta ylpeydestä par'aikaa kiilloitti käyttämättömiä loistovaljaita, joissa oli vaakunat ja kruunut ja hopeahelat. — Täältä ei anneta enää hevosia puutarhatöihin, maanviljelysneuvos on määrännyt, että sinä saat tästedes pidellä aasin hännästä, ettäs tiedät.

No no, tuumi Aapo, sinä olet tietysti mukana juonessa minua vastaan, sehän minun olisi pitänyt heti ymmärtää. Taidatkin olla ihan alku ja juuri, kun kaikki ympäri käy, noine viekkaine ryssänsilminesi. Mutta maltahan, vielä se masennetaan sinunkin röyhkeytesi.

Hänessä kuohui kiukku, ei siksi, että hän olisi hetkeäkään ottanut heidän sanojansa toden kannalta, vaan siksi, että itse pila tuntui hänestä perin sopimattomalta. Tehdäkseen julkeasta kujeesta lopun ja saadakseen välttämättä tarvitsemansa hevosen hän ei kuitenkaan voinut muuta kuin kääntyä pehtorin puoleen.

Hän koetti hillitä itseään mikäli mahdollista ja selitti todenmukaisesti koko asian juurta jaksain, varoen jättämästä pois ainoatakaan sanaa, mikä oli puolelta tai toiselta tullut lausutuksi tässä mieltäkuohuttavassa jutussa. Volasen hävytöntä huudahdusta Aapon oli hyvin vaikea saada suustaan; viha valtasi hänen äänensä pannen sen melkein särkymään.

Pehtorin täytyi hymyillä Aapon muotoa ja kummallista äänensävyä.

— Kuulehan, Aapo, vastasi hän, — kyllä asia on niinkuin puutarhuri sanoi. Toiset olivat oikeassa, sinä se olet erehtynyt. Tästedes saat mennä karjapiioilta pyytämään lainaksi sitä pikkuista harmaata lehmää, jonka paikka on lähinnä vasikkakarsinoita.

Aapo seisoi kuin metallista valettuna. Tuli ja leimaus! Joko oli pila taitavasti järjestetty oikein jaetuin osin, niinkuin silloin kun Yhdistyksellä näyteltiin teatteria ja itse pehtorikin oli mukana, tai sitten — — tai sitten — — Ei, ei, se ei ollut mahdollista. Tehdä hänestä aasinajaja, Jumalan ja ihmisten naurun aihe, niin kuulumatonta häväistystä ei kukaan toki uskaltanut hänelle tuottaa, ei edes maanviljelysneuvos, joka omissa silmissään oli semmoinen kaikkivaltias porho.

— Tämä näyttää olevan halpamaista pilaa, sanoi Aapo arvokkaasti, — se on kyökissä keitetty, ja Volanen on pidellyt kauhasta likaisella kädellään, huomaan.

Pehtori kävi totiseksi.

— Sinä erehdyt täydellisesti, Aapo. Maanviljelysneuvos antoi eilen siitä määräyksen, niin että kyllä tässä on toteltava. Pitäähän sen elukan tehdä jotakin hyötyä puolestaan, kun nyt kerran olemme saaneet sen niskoillemme, ja sinun köykäisiin puutarha-ajoihisi se on aivan kylliksi vahva. Hevoset tarvitaan paremmin muualla.

Pehtori ei näyttänyt suinkaan laskevan leikkiä, se Aapon täytyi mielessään myöntää. Mutta, toisekseen, hän oli hymyillyt, kun ensin tuli puhe hevosesta tai aasista — — Kenties hän sittenkin — — Oh miten oli, asia oli nyt saanut semmoisen käänteen, että Aapon täytyi ottaa siitä perinpohjainen selko. Tässä ei ollut paluutietä eikä oikoteitä, hänen täytyi puhua painavia sanoja maanviljelysneuvokselle, ja sitten kohtalo sai määrätä loput.

Tähän aikaan päivästä maanviljelysneuvos tavallisesti oli konttorissaan. Aapo pistäytyi varmuuden vuoksi keittiöön tiedustelemaan.

Erään ikkunapöydän ääressä tilavassa keittiössä seisoi Lempi vaalea hame yllään ja kuivasi astioita; lasit pyörivät nopeasti hänen vikkelissä sormissaan.

— No, Aapo, sanoi hän kurillaan, — joko pian saadaan nähdä sinun ratsastavan aasintamman varsalla? Niin täällä talossa hokevat.

Aapo synkistyi.

— Jätä tuollainen jumalaton puhe ja pilkka, sanoi hän ankarasti.

— Oletko sinä jumala, Aapo, ettei sinun kanssasi saa leikkiä laskea?

— Sinä tiedät hyvin mikä minä olen ja mikä minusta tulee, sanoi Aapo painokkaasti.

— Äläs, kuinka minä sen tietäisin. Kerro, kerro, mehän ollaan tässä kahden, ei ole ketään kuulemassa. Onko se jotakin hyvin hienoa?

Aapo katseli tyttöä sanattomana.

— Onko maanviljelysneuvos konttorissa? kysyi hän toisella äänellä.

— On kai, jollei hän ole valjastamassa aasia sinulle.

Aapo hymyili karmeata hymyä.

— Ennenkuin se tapahtuu, että minä astun aasinhännän takana, saatte nähdä Volasen vetävän minun kärryjäni, taikka itsensä maanviljelysneuvoksen, niin, juuri hänen itsensä. Minä en pelkää! Ne jotka nyt nauravat, saattavat pian itkeä. Tämä on hengenasia —

— Suu kiinni! tiuskaisi Lempi vilkaisten ruokasalin ovea kohti. Sillä vaikka hän tiesikin, että Yhdistyksessä usein uhkailtiin maanviljelysneuvosta, piti hän kuitenkin sopimattomana, että sellaista tapahtui täällä hänen omassa keittiössään. Muuten Lempi oli kerta kaikkiaan julistautunut puolueettomaksi päivän suuressa kiistakysymyksessä eikä halunnut millään ehdolla sotkeutua ikäviin selkkauksiin.

Aapo läksi. Mutta nyt oli valmiina se juomapanos, joka oli hänessä käynyt ja kuohunut tämän viimeisen puolitunnin ajan hänen kulkiessaan kuin narri toisen luota toisen luo, eikä hän voinut auttaa, että se läikkyi ylitse samassa kuin hän astui konttorin kynnyksen yli ja näki maanviljelysneuvoksen välkkyvät silmälasit.

— Minä tahdon oikean hevosen ajoihini! karjaisi hän tervehtimättä ja ilman minkäänlaista esipuhetta.

Maanviljelysneuvos nosti silmänsä hieman ihmeissään. Tämä tapa huutaa asiansa ovesta ällistytti häntä ja tuntui hänestä jotenkin sopimattomalta.

— Mitä Aapo haluaa? kysyi hän ja hypisteli tapansa mukaan silmälasiensa sankoja.

— Minä vaadin hevosta sen kirotun aasin sijaan! huusi Aapo.

— Miksi Aapo huutaa? sanoi maanviljelysneuvos ankaralla äänellä.

— Huudan että kuuluisi. Ja jollei tästä ole apua, niin minä kiljaisen niin että kuuluu taivaaseen asti! Minä olen liian hyvä kulkemaan aasin hännässä, minun pitää saada oikea hevonen!

Maanviljelysneuvos nousi ja pani kätensä selän taakse. Oliko poika ihan hullu?

— Pitää ja pitää ja pitää. Aapon pitää ennen kaikkea käyttäytyä ihmisiksi täällä konttorissa. Taikka voi käydä niin, että Aapo ajetaan ulos.

Aapo hengitti raskaasti.

— Antaa tulla, huusi hän. — Minä en pelkää. Passaa vain astua esiin! Mutta hevonen minun pitää saada, vaikka henki menisi. Virma tai Hupsu tai joku niistä muista, joita minulla on ennen ollut. Se on viimeinen sanani, sen päälle otan vaikka herranehtoollisen, jos siksi tulee!

— Ja minun viimeinen sanani on, että Aapo menee nyt oitis navettaan, valjastaa Jolly Boyn ja rupeaa työhön. Marraskuun ensimmäiseen päivään saakka Aapo on minun palveluksessani ja tottelee minun käskyjäni. Talo määrää juhdat ja työkalut. Mitä Aapo aikoo tehdä laillisen muuttopäivän jälkeen, ei kuulu minuun, mutta siihen asti määrään minä. Mars!

— Jeesus! kiljahti Aapo läähättäen. — Peruuttakaa tuo, taikka tapahtuu onnettomuus!

Punainen usva sumensi hänen silmänsä, esineet tuntuivat pyörivän huoneessa, ja hänellä oli yksi ainoa ajatus: nyt minun puukkoni lentää tupesta ja uppoaa hänen rintaansa vartta myöten.

Mutta ennenkuin tämä ehti tapahtua, hän tunsi yht'äkkiä tuulenhenkäyksen kuumilla kasvoillaan ja huomasi seisovansa portailla. Maanviljelysneuvos oli tarttunut häneen voimakkaalla kourallaan, taluttanut hänet ulos huoneesta ja sulkenut ovensa.

Puistokujan lehmukset marssivat kiireesti Aapon ohitse. Niiden tuuheat latvat muodostivat ikäänkuin tunnelin, jonka suussa etäällä loisti kirkas valo; aurinko siellä helotti niityille ja maantielle. Aukko laajeni laajenemistaan, ja nyt hän seisoi yht'äkkiä keskellä päivänpaistetta.

Hän pysähtyi tuokioksi. Miks'en minä iskenyt häntä? kysyi hän itseltään, ja ajatus, että hän kääntyy takaisin ja panee tuumansa toimeen, vilahti äkkiä hänen sekavissa aivoissaan. Mutta siitä ei kuitenkaan tullut mitään; kun hän vihdoin oli päässyt sen verran tolkulleen, että kykeni tajuamaan asemaansa, hän huomasi kulkevansa ripein askelin maantietä kirkonkylää kohti.

Vasemmalla oli kauppapuoti mäentöyräällä; sen ikkunan alla paistoi keltainen kirjelaatikko, ja portin pielessä seistä kyhjötti veltosti hevonen tyhjine turunrattaineen. Nyt sinulta, kauppias, yksi ostaja menee. Kolme markkaa ja viisikymmentä penniä olen velkaa sinulle, Virtakallio, mutta paljonkohan sinä oletkaan vuosien kuluessa nyppinyt minulta kalliilla tupakallasi ja huonoilla paidoillasi; eikö tuo vastanne saatavaasi. Niin ajatteli Aapo, ja kun hän kohta sen jälkeen sivuutti Yhdistyksen talon, täytyi hänen kaihomielin muistella niitä monia hauskoja hetkiä, jotka hän siellä oli viettänyt. Hyvästi nyt, tänne minä en tule enää koskaan; pitää lähteä niille vieraille seuduille, joista markkinamiehet ja mustalaiset puhuvat. Sinun kättäsi, Räsänen, tahtoisin mielelläni pudistaa, sinä olet aina ollut reilu minua kohtaan, mutta näin vain täytyy hiipiä pois ystävien ja tuttavain luota kuin mikäkin kanan varas. — Kuulakka syysilma väreili maiseman yllä, harjujen laelta Aapo näki kaukaisten järvien kimallusta, ja katkeamattoman metsäkehän puunlatvat piirtyivät terävinä lasimaista taivasta vasten. Rantojen tummanvihreässä havumuurissa näkyi paikoitellen kylmänkellastamia koivunlatvoja ikäänkuin vaaleita liekkejä. Hyvästi, hyvästi, ajatteli Aapo, nyt minä menen niin pitkälle kuin maantietä riittää, eikä kukaan tiedä mitä siellä vastaan tulee. Ehkä siellä ei ole järviäkään eikä metsiä, mutta mentävä on yhtä kaikki. Ei auta surra, sillä semmoinen on ihmisen elämä; mitä ihminen muuta on kuin viheliäinen pölkky, jota laineet heittelevät sinne tänne.

Pieni kivi rapsahti Aapon saapasvarteen. Kummastellen hän nosti päätään; hän ei ollut potkaissut sitä maantien sorasta, sen täytyi olla heitetty. Hänen edessään luikersi ruskeanharmaja maantie kuoppineen ja syvään syöpyneine pyöränjälkineen, mutta se oli tyhjä, ei yhtään ihmistä näkyvissä.

— Hei, Aapo, mitä asiaa sulla on kirkonkylään näin keskellä viikkoa? kuului jostakin läheisyydestä.

Aapo tunsi heti Räsäsen äänen. Hän pysähtyi äkkiä ja tähyili tarkemmin. Kas siinä! Kaltevalla ruohikkorinteellä tien vieressä erään kiven takana Räsänen lojui vatsallaan; paperossi niinkuin tavallista retkotti hänen vasemmassa suupielessään. Hän tuki käsillään leukaansa ja tähyili tutkivasti Aapon totisia kasvoja.

— Olipa hyvä että tapasin sinut, sanoi Aapo. — Tässä vast'ikään sinä vielä näit minun pistävän tanssiksi ja pitävän hauskaa Yhdistyksellä, mutta tänään näet minut viimeisen kerran. Niin kummasti voi tässä maailmassa käydä.

— Ohoo, sanoi Räsänen ja kömpi istualleen, — onko nimismies kintereilläsi, koska painelet niin hiivatinmoista hamppua?

— Ei, vastasi Aapo, — vapaaehtoisesti ja syyttömänä minä lähden tieheni. Tappo jäi tekemättä, miten lie niin sattunut.

Ja hän kertoi mitä hänelle oli tapahtunut tänä kohtalokkaana päivänä.

— Vai niin, virkkoi Räsänen miettivästi ja taputteli maata kädellään, jonka selkään oli tatuoitu ankkuri muistoksi hänen olostaan puolimatruusina eräässä raumalaisessa purjealuksessa. — Ja nyt sinä aiot lähteä pois ainaiseksi?

— Siltä tuntuu, vastasi Aapo. — En ole ehtinyt vielä ajatella tätä asiaa oikein juurta jaksain, mutta ymmärräthän, etten minä hyvällä rupea nielemään kaikkia aaseja ja kameeleja, joita ne tahtovat minulle syöttää.

— Et tietysti, se on selvä, tuumi Räsänen, — ihmisellä on toki ylpeytensä, köyhälläkin. Ai ai niitä herroja, ne leikkivät tulella eivätkä ymmärrä mitä kello on lyönyt. Semmoinen se on kirkkoherrakin. Aina kun hänen on lisättävä minulle palkkaa, niin sen kitupiikin mieltä kirvelee kovasti. Ja paljonko tässä sitten saa kaikista vaivoistaan? Tuskin sen vertaa kuin menee puolipohjiin. Niinpä minä lojunkin tässä anturat taivasta kohti; sillä tavoin ne eivät ainakaan kulu.

Aapo istuutui kivelle, joka äsken oli kätkenyt taakseen Räsäsen. Ajatuksissaan hän kulki jälleen puutarhurin luota Volasen luokse, pehtorin luota maanviljelysneuvoksen puheille. Hänen mielensä alkoi taas käydä ja kuohua.

— Saamari, kun oikein ajattelen tätä juttua…

— Niin, sanoi Räsänen, — aiotko tosiaankin jättää sen kostamatta ja unohtaa kaikki vääryydet kuin mikäkin kiltti mammanpoika?

Aapo sylkäisi.

— Kun minä en ehtinyt saada puukkoa esille, ennenkuin se piru oli tyrkännyt minut ulos ja sulkenut ovensa… Meinaatko että minun pitäisi mennä takaisin ja antaa sille päihin, niin että nikahtaa siihen paikkaan silmälaseineen ja kaikkine prameuksineen?

— Nyt sinun ei pidä hätiköidä, Aapo, vastasi Räsänen innokkaasti. — Tietysti sinun on mentävä takaisin, mutta anna puukon odottaa koreasti toistaiseksi. Miksi hankkisit itsellesi vankeutta sellaisesta, jonka saat pian tehdä ilmaiseksi! Vielä vähän aikaa meidän pitää olla siivolla ja kärsiä ja ajaa herrojen aaseja, mutta sitten täällä alkaa eri tanssi. Suuret ajat ovat tulossa, sen verran voin sanoa sinulle ilmaisematta salaisuuksia. Sinähän tiedät, että minä istun johtokunnassa, ja me saamme tietoja Helsingistä monta kertaa viikossa. Siellä takovat hiljaa ja tyynesti. Mutta kun kaikki on selvänä, silloin me tarvitsemme tässä pitäjässä juuri sellaisia miehiä kuin sinä olet, Aapo. Siksi minun mielestäni sinulla ei ole oikeutta lähteä pois, vaan velvollisuutesi on jäädä tänne ja olla apuna isossa pyykinpesussa. Ja silloin sinulla on mainio tilaisuus pestä omatkin riepusi, aasirievut ja muut. Aapo oli vaiti pitkän aikaa, mutta syvällä hänen harmaissa silmissään syttyi kipinä.

— Ethän sinä valehtele, Räsänen, sanoi hän vihdoin, — neuvothan minulle vain parasta? Vannotko, etten minä turhaan palaa Velkkalaan, vaan että saan pian maksaa sen aasihäpeän?

— Verikorkoineen! vastasi Räsänen empimättä. — Minä lupaan, ettei sinun tarvitse odottaa turhaan, ja ihmettelenpä suuresti, jollemme sinä ja minä ennen kevään tuloa omista kumpikin lihavaa kappaletta Velkkalan tiluksia.

— Annatko minulle kätesi siitä? kysyi Aapo juhlallisesti.

— Verikorosta, annan, vastasi Räsänen ja lisäsi nauraen: — Saat molemmat kourat, vieläpä jalatkin, jos tahdot.

Hän ojensi vaaleakarvaisen kätensä, jossa toivon sininen ankkuri ennusmerkin tavoin kuvastui selvästi Aapon tutkiviin silmiin.