Читать книгу Kotiinpaluu ja muita novelleja - Runar Schildt - Страница 9

Portaista kuului raskaita askelia, ja hetken kuluttua kiiti sähkösoittokellosta ohut, hopeanheleä virta läpi talvi-illan syvän hiljaisuuden, joka tihenevän hämärän keralla oli jo kauan pitänyt huonetta vallassaan.

Johnnie Claësson vavahti niin, että tuhkapötky irtautui hänen sikaristaan ja mureni tomuksi hyvinsilitetyille housuille. Hän nousi ja heristi korviaan. Kello soi keittiössä edelleen, maltittoman vaativasti, mutta turhaan hän odotti sovittua tuttujen merkkiä, jonka piti seurata soittoa. Hyi hitto, mutisi hän, kukahan siellä on? Hän sysäsi narisevat nahkatohvelit jalastaan ja hiipi sukkasillaan eteiseen.

Samassa kirjeluukku rapsahti sovitut kolme kertaa aivan selvästi, mutta pitkästä odotuksesta epäluuloiseksi käynyt Johnnie Claësson seisoi epäröiden käsi varoketjulla. Hengitystään pidättäen hän painoi korvansa ovenrakoa vasten erottaakseen mahdollisesti jonkun äänen, joka voisi antaa hänelle johtolangan. Hän ei kuitenkaan kuullut mitään; sen sijaan kello alkoi uudelleen kilistä, nyt lyhyin, katkonaisin ottein.

— Kuka siellä on? kysyi Johnnie Claësson hiljaa.

— Minä tietysti, kukas muu! vastasi kärsimätön naisenääni, ja koska Manjan luonteenomaisesta puheensävystä oli mahdoton erehtyä, niin Johnnie aukaisi oven. Tulija näytti kai hänestä liian hidasliikkeiseltä, sillä hän otti häntä vyötäisistä ja työnsi hänet nopeasti pienestä eteisenovesta arkihuoneeseen.

— Kova ja kulmikas, vaikka päältä nähden kuin hyväkin imettäjä, sanoi hän naurahtaen.

Manja riisui hansikkaansa ja viskasi ne huolimattomasti pöydälle, jolla kirjoitustarpeiden ja kapinan-edellisinä viikkoina ilmestyneiden sanomalehtien lisäksi oli sekaisin piippuja, peltirasioita ja tyhjiä tulitikkulaatikoita.

— Miks'et sinä avaa heti, kun tiedät minun olevan oven takana? sanoi

Manja kiivaasti.

Johnnie Claësson vajosi taas ikkunan ääressä olevaan pehmeään nojatuoliin ja ryhtyi polttelemaan sikariansa.

— Sinulla on puuroa aivokopassasi, pikku Manja. Mistä minä saatoin tietää juuri sinun siellä olevan? Otaksukaamme että siellä olisi ollut joku toinen. Otaksukaamme että punakaartin esikunta olisi halunnut käväistä pikku visiitillä. Asuntomme nykyisen tilapäisen kalustuksen takia häveliäisyytemme kieltää meitä vastaanottamasta sellaisia vieraita, luulisin.

— Mutta, jatkoi Manja yhä samaan taisteluhaluiseen tapaan, — minulla on aseita kappani alla niin että kilisee joka toisella askelella, ja minä saan seisoa ja odottaa iankaikkisesti oven takana vain siksi, että sinä olet pelkuri. Sinä olet raukkamaisin mies mitä koskaan olen nähnyt.

Johnnie Claësson päätti sivuuttaa tämän epäystävällisen luonteenkuvauksen.

— Jahah, sanoi hän aivan tyynesti, — sinä olet siis kopannut hyvän saaliin tänä päivänä?

— Yhtä paljon kuin eilenkin, vastasi Manja lyhyesti. — Enempää ei voi kantaa päällänsä.

Hän avasi kappansa kiivain, hermostunein tempauksin. Eräs nappi irtautui ja vieri pitkin lattiaa, kunnes osui tuolinjalkaan ja pysähtyi.

Manja laski kätensä alas ja seurasi silmillään nappia. Johnnie

Claësson tuprutteli savupilviä sikaristaan.

— Ota nappi ylös! sanoi Manja käskevästi.

Johnnie Claësson oikaisi jalkansa ja vajottautui niin syvälle mukavaan tuoliin, että niskajakaus meni epäjärjestykseen hipaistessaan pehmeätä selustaa.

— Se jää tekemättä. En minä halua tonkia nelinryömin kuin mikä maatiaissika.

— Kuten tahdot, vastasi Manja, — olkoon sitten siellä tuomiopäivään asti.

Hieman vaivalloisesti hän kiskoi yltään avaran, vanhanaikuisen kapan, joka ulottui hänelle nilkkaan asti. Sen sisäpuolella riippui muutamia kiväärinpiippuja ja yhtä monta irtiruuvattua pyssynperää. Huolimattomasti hän paiskasi koko rojun nuhraantuneella vihreällä mokettipäällyksellä verhotulle leposohvalle; kuului räminää, ja eräs nagaani-pistoli putosi kolisten lattialle.

Johnnie Claësson kavahti pystyyn.

— Oletko sinä ihan riivattu, ihminen, aiotko hälyyttää koko talon!

Manja käänsi hänelle selkänsä, sytytti katossa olevan sähkölampun ja meni peilin eteen riisuakseen hattunsa ja järjestääkseen pahoin pörröttyneen tukkansa. Sisässään kuohuvasta suuttumuksesta huolimatta hän ei voinut olla hymyilemättä peilissä näkemälleen kuvalle. Eriskummaisen helminauhan tavoin riippui kuularuiskun patruunavöitä monena kerroksena hänen niskastaan alas polvien lähelle asti.

— Rullakaihtimet! Kuinka sinun voi pistää päähäsi riisuutua ja ottaa tulta, ennenkuin minä olen ehtinyt laskea kaihtimet alas! Vastapäisestä talosta voivat nähdä.

Ja Johnnie Claësson juoksi ikkunasta toiseen, juoksi todellakin!

— Kylläpä sinä nyt sait vauhtia itseesi, virkkoi Manja hymyillen halveksivasti.

Kun kaihtimet olivat alhaalla ja huolellisesti tarkistetut, kääntyi Johnnie syvään henkäisten huoneeseen. Hän katseli sohvalla olevia aseita, ja kun Manjaan luotu pikainen silmäys oli antanut hänelle heti varmuuden, ettei siltä taholta ollut apua odotettavissa, hän alkoi vastahakoisesti irroittaa vaarallisia esineitä kapasta ja latoi ne erääseen vaatekammioon.

— Damn it! ähkäisi hän. — Tämä ei jukoliste ole mitään gentlemannin hommaa. Se rupeaa käymään hermoille, sanon minä.

Manja nauroi ääneen.

— Vai käymään hermoille, sanot sinä?

— Niin, ja onko se mikään ihme. Puoli tuntia sitten ajoi punakaartilais-auto tästä ohitse, aivan ikkunoitteni alitse. Tiedäthän, sellainen josta pistää kiväärinpiippuja joka suuntaan, niin että se on kuin piikkisika. Se pysähtyi tähän aivan lähelle, biografin kulmaan.

— No, sanoi Manja, — entä sitten?

Johnnie Claësson ähkäisi.

— "No, entä sitten?" Jaa, herrajumala, eihän ne kolunneet tänne ylös vielä, mutta sitä ei voi koskaan tietää, milloin meidän vuoromme tulee. Ei, tästä on tehtävä loppu, ihmisen pitää ajatella hermojaan ja terveyttään.

Manja kääntyi häntä kohti ja upotti katseensa syvälle hänen levottomasti harhaileviin silmiinsä.

— Sinun tietysti — —, sanoi hän syvällä rintaäänellä, jossa soi kokonainen maailma halveksimista. — Sinun pitää ajatella terveyttäsi ja hermojasi, sinun, joka et ole koko aikana muuta tehnyt kuin istunut kotona, polttanut sikareja ja ottanut vastaan rahat. Mitä sitten minun on sanottava, minun, jonka täytyy hiipiä joka ikinen päivä ryssien likaisiin kasarmeihin hieromaan kauppaa riettaiden, sikamaisten vääpelien ja hävyttömien sotamiesneuvostonjäsenten kanssa, jotka luulevat minun tulleen heidän luokseen ihan muissa asioissa. Ja kun sitten on istunut siellä tuntikausia ja kuunnellut heidän inhoittavaa lörpötystään ja vihdoin saanut takinsisustan täyteen raskaita aseita, niin on mentävä läpi käytävien, joista ei tunnu ikinä tulevan loppua, alas portaita ja poikki pihojen, ja kaikkialla tapaa solttuja ja matruuseja, jotka pysähtyvät ja tuijottavat ja pyrkivät puheisiin. Ja tämä kaikki on vasta alkua, sillä sitten on kuljettava jalkaisin läpi kaupungin, ohi kaikkien punaisten vahtien, ja joka hetki saa ajatella: nyt näkyy! tai: nyt kuuluu! Koetapa kerrankin tehdä se matka, jonka minä olen nyt tehnyt melkein joka päivä kahden viikon aikana, ja tule sitten puhumaan hermoista.

— Kukin tekee niitä matkoja, joihin hän parhaiten sopii, sanoi Johnnie Claësson ovelasti. — Huomenna minä matkustan Turkuun, se ei ole mikään huvi näihin aikoihin, ja kumminkaan en ole epäröinyt hetkeäkään, koska se asia kuuluu minun alaani. Mitä minä oikeastaan voisin toimittaa kasarmeissa? Enhän osaa venäjää.

— Et osaa, ja siitä sinä olet varmasti hyvin mielissäsi. Mutta jos minä jotain toivon itselleni ennen kuolemaani, niin toivoisinpa näkeväni sinut pakotettuna käymään joitakin kertoja sellaisten olioiden kuin Kartasheffin ja Ivanoffin luona.

— No, no, pikku Manja, ei pidä soimata maanmiehiään.

— Ne eivät ole minun maanmiehiäni! huudahti Manja silmät vihaisina. — Sinä tiedät hyvin, että äitini oli puolalainen, ja me puolalaiset vihaamme venäläisiä.

Johnnie Claësson hymyili ja karisti tuhan sikaristaan; hän pudotti sen katkaistuun shrapnellinvaippaan, joka oli muodostettu tuhkakupiksi.

— Me puolalaiset, niinkö. Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi, mutta sitä ei aina voi muistaa, että padan ja kattilan välillä on niin helvetin suuri ero.

— Minä vihaan heitä, jatkoi Manja kiihtyneellä äänellä. — En mene enää ikinä niiden ihmisten luo. Tänään sain hosua ympärilleni molemmin käsin, ja vain hädin tuskin pääsin niistä irti.

— Äh! mutisi Johnnie katsoen kattoon. — Yksi sinne tai tänne, pikku Manja, eihän se maailmaa mullista. Varsinkaan kun sinä olet jo pitkän aikaa ollut — miten sanoisin — hyvin vähän huvitettu minusta.

Manja lennätti patruunanauhat käsistään ja heittäytyi tuolille.

— Sinä olet inhoittavin mies mitä koskaan olen tavannut.

— Se on paljon sanottu, järkeili Johnnie tyynesti. — Tiedätkö miltä sinä näytät tänään ja miten sinä käyttäydyt? Toden totta, sinä muistutat minua elävästi siitä kerrasta, kaksi vuotta sitten, jolloin menit takaisin herra Blomqvistin luokse ja pyysit häntä unohtamaan ja suomaan anteeksi. Silloin minä sanoin itselleni näin: Kahden viikon päästä hän on taas luonani täällä. Itse asiassa se kesti vain yksitoista ja puoli vuorokautta, tarkkaan laskien. Sitten meillä oli samantapainen juttu Pietarissa, muistathan, sen lomalla olevan husaariupseerin kanssa, johon sinä pihkaannuit niin sydäntävihlovasti. Silloin sinä tahdoit kaikin mokomin lähteä rintamalle, sairaanhoitajattareksi tai marketentiksi tai miksi häntä oikein sanoisi. Minä tuumin itsekseni: ei siitä mitään tule. Kun pahin hätä on huojennettu, niin he ovat saaneet kylliksensä toisistaan. Eikä siitä mitään tullutkaan.

— Ei, virkkoi Manja ajatuksissaan, — hän ei ollut se, jota minä etsin.

— Sitten meillä on ollut eräitä vähäpätöisempiä uusintoja pitempien ja lyhyempien väliaikojen päästä. Sama kappale näyttää menevän tänäänkin. Ein Schmollis den fidelen Sängern! Joko herra Blomqvist ja ne ylenannetut lapsukaiset tulevat taas esille? Herra Blomqvist vega-lakkeineen, herra Blomqvist parransänkineen!

— Vaiti! huudahti Manja. — Hän on liian hyvä sinunlaisesi ihmisen suulla mainittavaksi.

— Mikä sinua oikeastaan riivaa tällä haavaa? jatkoi Johnnie järkähtämättä. — Mitä varten sinä katsot kieroon suloisilla silmilläsi ja haukut minua rumilla sanoilla von früh morgens bis abends um neune? Senkö tähden että minua on joulusta saakka vainonnut niin pirullisen huono onni, siksikö että meillä on ollut niukanlaisesti kapitaalia viime aikoina? Ei pidä hylätä ystäviään hädässä, se todistaa huonoa luonnetta. Ja tässä tapauksessa se todistaisi sitäpaitsi tyhmyyttä, ja tyhmähän sinä et ole, pikku Manja, kaukana siitä. Sinä tiedät, että jos minä satunkin joskus putoamaan, niin tulen silti aina töppösilleni alas. Ja mitä valittamista sinulla oikeastaan on? Kun tutustuin sinuun, olit sinä pieni homssu, joka ostit pukusi valmiiden vaatteiden kaupasta ja kuljetit muassasi hieman epämiellyttävää märkien kapaloriepujen ja vanhan rasvan hajua, armaan kotisi tuoksua. Mutta minä, katsos, minä näin heti, että sinulla oli erinomaiset kehitysmahdollisuudet ja että sinusta saattoi tehdä jotakin, ja sen minä sitten teinkin.

— Sinä —! kivahti Manja, ja hän olisi tuskin sanonut sitä niin ynseästi, ellei olisi tietänyt, että Johnnie Claëssonin sanoissa oli perää.

— Niin, Manja pieni, minä juuri. Minun kokeneella johdollani sinä olet kehittynyt pikku daamiksi niin ulkoapäin kuin sisältäkin. Niihin aikoihin sinä solkkasit jotenkin piikamaista kieltä, nyt pystyt soittamaan suuta vaikka arkkipiispan kanssa. Ja jos sinulla oli jo silloin helmikellukat korvissa ja rannekellot ja briljanttisormukset, niin olit ainakin unohtanut ne kotiin. Minä en niitä nähnyt. E-ei, kuulehan, jos olet alkanut taas ajatella herra Blomqvistia, niin tottele neuvoani ja jätä kaikki sellaiset tuhmuudet. Sinä et kuitenkaan kestä siellä, kolmen päivän päästä tulet takaisin, se on vain turhaa kengänpohjien kulutusta. Ja pitää säästää jalkineitaan tätä nykyä, niitä on niin hiton vaikea saada uusia.

Manja tuijotti sähkölampun kovaan, liikkumattomaan liekkiin, kunnes hänen silmänsä vettyivät kirvelystä.

— Olet oikeassa, hän sanoi äkkiä melkein nöyrästi. — Täällä minä en tahdo olla, mutta siellä kotona en voi olla… Minä en sovi mihinkään, en tahdo pysyä missään, on kuin maailmassa ei olisi tilaa minulle…

— Katu, pikku Manja, sinä unohdat kadun. Siellä on tilaa kylliksi, ja siellä sinä, piru vie, saat oppia pysymään, jos karkaat luotani ja suututat minut toden teolla. Sinä tarvitset lujaa kättä, joka pitelee niskanahastasi, rakas Manja, muuten et pysy pystyssä. Sen sinä tiedät kyllä yhtä hyvin kuin minäkin, joten pidä varasi, my sweetheart, ja varjele piskuinen kielesi sopimattomista puheista. Minä en hevillä menetä malttiani, mutta kun se milloin tapahtuu, niin se paukahtaa semmoisella tavalla jonka ehkä muistat.

Manja aikoi nähtävästi antaa kiivaan vastauksen, hän heittäytyi takanojaan, ja hänen huulensa värähtelivät, mutta samassa ovikello soi.

— Maul halten, Sie Schiessbudenfijur, Sie! sanoi Johnnie hillityllä, ankaralla äänellä terävästi. — Ovikello soi.

Kirjelaatikon luukku rapsahti kolme kertaa.

— Adolfsson, virkkoi Johnnie tyytyväisenä ja nousi seisomaan. — Luulin melkein hänen saaneen esteen, kello on jo perhanan paljon, mutta à la bonne heure, minun nahkaani ei koske, jos hän myöhästyy ja punikit häntä ammuskelevat. Nyt, pikku Manja, nyt alkaa minun työni, josta sinä puhut niin halveksivasti, mutta joka sittenkin on tärkein osa koko komerssia.

— Niin niin, sanoi Manja, — mutta älä anna hänen odottaa niin kauan.

— Ei se pitkästy, joka namusia odottaa, sanoi Johnnie Claësson hilpeästi ja meni eteiseen avaamaan ovea.

Nyt Manja vuorostaan nousi ja kiiruhti jälleen peilin ääreen. Hän sipaisi kädellään pari kertaa järjestäen ja tasoittaen pörröistä tukkaansa ja silitti konemaisesti puseroaan, vaikka siinä ei ollut mitään vikaa. Eteisessä molemmat miehet vaihtoivat joitakin yhtäkaikkisia tervehdyslauseita. Merkityksettömiä arkisanoja, ja kuitenkin Manjasta tuntui siltä, kuin tulijan raikas ääni ja sen jäljittelemätön nuoruuden ja voiman sivusointu olisi huuhtonut pois hänen mielestään monta katkeraa ajatusta. Kasvot aivan lähellä lasia hän seisoi liikkumattomana ja hymyili omalle peilikuvalleen kuunnellessaan noita kahta ääntä, hillittyä, katkonaisesti sähisevää, joka oli hänestä niin vihaksi-pistävä, ja heleää, kirkasta, hieman poikamaisen kovaa. Veren vauhti kiihtyi, ja samalla hänessä virisi toivo saada joskus tutustua sen äänen kaikkiin sävyihin, kaikkiin.

— Hyvää iltaa, Kurt, hän sanoi iloisesti ja astui tulijaa vastaan käsi ojossa.

Nuori mies puristi sitä hieman hämillään. Manja luuli huomaavansa hänen suorastaan punastuvan.

— Hyvää iltaa, rouva Claësson — Manja, tarkoitan — taikka, en tiedä oikein —

— Niin, näes, — Manja kääntyi nauraen Johnnien puoleen, — herra Adolfssonin toverit sanoivat tässä taanoin, että meidän pitää välttämättä sinutella toisiamme ja esiintyä serkuksina, kun liikumme niin paljon yhdessä kaupungilla. Voisi näyttää epäilyttävältä, kun tapaamme toisemme niin usein ja kumminkaan emme ole lähemmin tuttuja.

Johnnie Claëssonin suupielet venähtivät hiuskarvan verran alaspäin, ja hänen nopeat silmäyksensä lensivät toisesta toiseen.

— Vai niin, serkuksina, sanoi hän viattomasti. — No, mikäs siinä, älkää minua kainostelko. Sehän tapahtuu hyvän asian vuoksi.

Nuori mies ei oikein käsittänyt tilannetta. Hän katseli hetkisen neuvottomana ympärilleen, sitten hän päättäväisesti ohjasi umpimähkään toisille kulkuvesille.

— Kuinka hankinta menestyy, herra Claësson? Oletteko saanut kuularuiskua?

— Ss! sanoi Johnnie Claësson laskien nopeasti kätensä hänen olkapäälleen. — Älkää unohtako sopimustamme! Minun huoneessani ei puhuta koskaan kivääreistä, pistoleista eikä kuularuiskuista, vaan kukkaskepeistä, nuuskarasioista ja lihamyllyistä. Sen te näytte helposti unohtavan, mutta minä olen hiton tarkka siinä asiassa. Seinillä on korvat, sanoo sananlasku, — niin, lutikathan kuuluvat punakaartiin, lisäsi hän ilmeisesti mielissään sukkeluudestaan. — Mutta ennenkuin ryhdymme afääreihin, on meidän ehdottomasti istuuduttava. Tänään on ratkaistava tärkeitä asioita, ja istuessa puhe käy sekä helpommin että ystävällisemmin, se on minun kokemukseni.