Читать книгу Kotiinpaluu ja muita novelleja - Runar Schildt - Страница 7

Säteilevässä maaliskuun auringonpaisteessa ajoi kolme rekeä köyhäintalonmäeltä jään poikki talvitielle, joka johti Velkkalan metsien halki rautatieasemalle. Ensimmäisessä istuivat maanviljelysneuvos ja Räsänen sekä Aapo kuskina.

— Kenen käskystä tämä siirto tapahtuu? kysyi maanviljelysneuvos.

— Esikunnan, vastasi Räsänen ärtyisästi.

— Tuleeko jonkinlainen uudistettu tutkinto, vai mikä on tarkoituksena?

— Sinut kai sekä tutkitaan että tuomitaan, vastasi Räsänen, ja tämä sinuttelu ilmaisi äänensävyllään voitonriemua, ikäänkuin hän olisi vetänyt vihollisensa lokaan.

Maanviljelysneuvos nojautui takakenoon reessä. Hänen katseensa kiintyi maantiehen, joka säihkyvien lumivallien reunustamana luikerteli Velkkalan ohitse, kirkonkylän sivuitse, pohjoiseen, pohjoiseen, aina sinne valkoisten rintamalle. Enpä saanut nähdä heidän tulevan sitä tietä, ajatteli hän. Suomen armeijan.

Oli mainio rekikeli, ja pian he olivat jättäneet taakseen lumilakeuden äärettömän kimmellyksen. Metsä sulki heidät sinertävään puolihämärään.

Siellä oli ihmeellisen hiljaista. Ei kuulunut muuta ääntä kuin lumen yksitoikkoinen narina jalaksien alla ja sitten yht'äkkiä palokärjen terävä nakutus. Kynnet painettuina yli-ikäisen kuusen kaarnaan se takoi herkeämättä antaen reen tulla aivan lähelle; sitten se liihotti puiden sekaan äänettömin, mustin siivin.

Maanviljelysneuvos siirrähtihe.

— Vieläkö te uskotte voittavanne? kysyi hän, ikäänkuin hiljaisuus olisi käynyt hänelle liian raskaaksi kantaa.

Räsäsen kiväärinperä kolahti reen pohjaan.

— Johan me olemme voittaneet, vastasi hän.

— Meidät, jotka istumme näissä reissä. Niin, jos sen laskette voitoksi —

Räsänen ei huolinut antautua turhaan keskusteluun. Hän katsoi ympärilleen pari kertaa, varmistui siitä, että toiset reet eivät olleet jääneet jälkeen. He olivat keskellä synkkää metsää. Hän tuntui miettivän.

— Seis! huusi hän äkkiä ja antaakseen enemmän pontta käskylleen tarttui Aapon käsivarteen.

— Nouse pois! sanoi hän maanviljelysneuvokselle, ja kun tämä oli totellut käskyä, jatkoi hän hieman pilkallisella äänellä:

— Tahdon vain sanoa sinulle, että tämä oli viimeinen kerta, kun sinä astuit reestä.

— Niinkö, vastasi maanviljelysneuvos, — sen saatoin melkein arvata.

Hän astui pari askelta eteenpäin, repäisi turkkinsa auki, ikäänkuin hänen olisi ollut liian lämmin, mutta napitti sen taas heti. Pari kertaa hän hypisteli silmälasiensa sankoja.

— Jos luulette minun pelkäävän, niin erehdytte, sanoi hän hiljaa ja tyynesti.

— Katsos, Aapo, näin minä lupaukseni pidän! huusi Räsänen ylpeästi.

Aapo antoi ohjakset Räsäselle ja nousi pystyyn reessä.

— Nyt minä annan sinulle maksun siitä aasista! kiljahti hän ja kohotti kiväärinsä. — Kultaa ja hopeaa meillä köyhillä ei ole, mutta lyijyä sinun pitää saaman.

Herrajumala sitä rämähdystä!

Kun laukaus pamahti, niin hevonen riuhtaisihe ja Aapo lensi takaperin lumihankeen samassa silmänräpäyksessä, kun maanviljelysneuvos kaatui maahan. Oli kuin häneen itseensä olisi osunut tappava luoti; näkö, kuulo ja tajunta menivät sekaisin paukahduksesta, jonka vertaista hän ei ollut ikinä kuullut. Oli kuin taivaankansi olisi repeytynyt, ja hän makasi selällään odottaen näkevänsä salamain halkaisevan maapallon.

Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Tosin hän kuuli pian sen jälkeen muutamia muita laukauksia, jotka pamahtivat nopeasti peräkkäin, mutta ne olivat hänestä heikkoja kaikuja hänen oman pyssynsä tuomiopäivänjyrähdyksestä.

Sekapäisenä hän nousi istualleen. Kolme tummaa kääröä virui pitkällään maassa, ja toverit hyörivät niiden kimpussa nopein, innokkain liikkein. Mitä tuo oikeastaan merkitsi? Poimivatko he itselleen kelloja, sormuksia, rahakukkaroita, lompakoita? Riistivätkö he kuolleilta turkit ja jalkineet? Että he saattoivat!

— No, Aapo, huusi eräs heistä, — mitä sinä vaadit osallesi?

Ylpeä hymy vilahti Aapon valjuilla kasvoilla.

— Minä? sanoi hän nousten seisomaan. — En mitään.

Toiset eivät voineet kyllikseen ihmetellä hänen vastaustaan, joka muuten oli heille erittäin mieleinen. Aapon taas täytyi suuresti kummastella heidän tekemäänsä kysymystä. Kuinka he voivat luulla hänen piittaavan sellaisista mitättömyyksistä kuin kelloista ja saappaista! Hänhän ei ollut mikään tavallinen pieni ihminen, jolla on alhaiset pyyteet; jumala hän oli, yliluonnollinen voima; hänen sormensa painallus kaatoi hänen mahtavimmat vihollisensa kuolleina hänen jalkainsa juureen.

Aapo istuutui rekeen ja ajoi esikunnan päämajaan rautatieaseman vieressä olevaan kansakouluun.

— Määräys on pantu täytäntöön, ilmoitti hän päällystölle; siinä kaikki mitä hänet saatiin kertomaan retkikunnasta.

Samana päivänä hän pyysi päästä rintamalle. Sitä vastaan ei päällystöllä tietysti ollut mitään; häntä kehoitettiin kuitenkin ottamaan ahkerasti osaa asianmukaisiin harjoituksiin, jotta hän voisi tehdä enemmän hyötyä. — Turhaa, sanoi Aapo salaperäisesti hymyillen, — minun tarvitsee vain katsoa niihin, niin ne kaatuvat maahan hengettöminä. — Ohoo, epäili joku, — miten se tapahtuu? — Se on minun salaisuuteni, vastasi Aapo vain.

Aina kun joku valkoinen saatiin vangiksi, tahtoi Aapo olla mukana teloituksessa. Hänen pyyntöihinsä suostuttiin sitä mieluummin, kun hän ei koskaan vaatinut mitään osaa saaliista.

Lahden suuressa apajassa Aapo joutui lopulta vangiksi. Valkoisten huomio kiintyi häneen pian, sillä hänestä oli tullut omiensa riveissä varsin kuuluisa mies. Oikeudenkäynti ei venynyt pitkäksi, ja sen jälkeen kiväärinpiippujen pyöreät silmät suuntautuivat Aapon omaa rintaa kohti. Hän oli mykkä ja tyyni, mutta kätensä hän puski syvälle housuntaskuihin, ja alasvedetyn lakinlipan ja takkuisen otsatukan varjosta kiiluivat hänen pienet harmaat silmänsä viimeiseen asti sanomatonta vihaa.