Читать книгу Syrjästäkatsojan tarina - Шарлотта Бронте - Страница 10

Madame Beck oli erittäin eheä luonne: sieti kaikkia ihmisiä, mutta ei ollut hellä kenellekään. Hänen omat lapsensa eivät kertaakaan saaneet häntä hairahtumaan stoalaisen rauhansa tasaisuudesta. Hän piti huolta perheestään, valvoi sen etuja ja ruumiillista hyvinvointia, mutta ei nähtävästi koskaan tuntenut halua ottaa pikku lapsiansa polvelleen, painaa huuliaan heidän ruusuisille huulilleen, sulkea heitä sydämelliseen syleilyyn, tuhlata heille lempeitä hyväilyjä, helliä sanoja.

Pidin häntä väliin silmällä, kun hän istui puutarhassa ja kaukaa katseli pienokaisiaan, jotka tepastelivat käytävällä hoitajansa Trinetten seurassa. Hänen katseensa oli huolehtiva ja ymmärtäväinen. Tiesin että hän usein levottomana mietti lastensa tulevaisuutta, mutta jos nuorin, heikko ja hintelä mutta suloinen lapsi, sattui huomaamaan hänet, erosi hoitajastaan ja juosta lyllerteli nauraen ja innoissaan hänen luokseen tahtoen likistää hänen polviaan, silloin madame ojensi levollisesti kätensä ikään kuin ehkäistäkseen lapsen, äkillisestä hyökkäyksestä johtuvaa epämukavuutta, sanoi heltymättä: "Varo, varo, lapseni!", salli kärsivällisesti lapsen seisoa lähellään muutaman minuutin, ja sitten, ilman hymyä tai suudelmaa tai hellää tavuakaan hän nousi ja talutti lapsen takaisin Trinetten luo.

Hänen suhtautumisensa vanhimpaan tyttöön oli yhtä kuvaavaa, joskin toisella tavoin. Tämä oli pahantapainen lapsi: "Quelle peste que cette Désirée! Quelle poison que cette enfant là!"32 olivat lausetapoja joita käytettiin hänestä niin keittiössä kuin kouluhuoneissa. Paitsi muita avuja hänellä oli verraton ärsyttämistaito, ja väliin hän sai hoitajansa ja palvelustytöt ihan suunniltaan. Hän livahti salaa heidän huoneisiinsa, avasi heidän laatikkonsa ja lippaansa, repi kuin leikillään heidän parhaat myssynsä ja tahri heidän parhaat huivinsa, hän vaani tilaisuutta päästä ruokasalin tarjoilupöydän luo, missä rikkoi lasia ja porsliinia, tai ruokakomeroon, mistä ryösti säilykkeitä, joi makeata viiniä, rikkoi ruukkuja ja pulloja, ja osasi johtaa asiat niin että epäluulo lankesi keittäjättäreen ja palvelustyttöihin. Kun madame näki tämän kaiken ja kun hänelle siitä annettiin tieto, oli hänen ainoa huomautuksensa – ja sen hän lausui verrattoman tyynesti:

"Désirée tarvitsee aivan erikoista silmälläpitoa." Ja niinpä hän pitikin tämän lupaavan taimen enimmäkseen läheisyydessään. Luulen ettei hän koskaan suoraan huomauttanut tytölle hänen virheistään, selittänyt kuinka pahoja tuollaiset tavat olivat, eikä osoittanut minkälaiset seuraukset niistä olisi. Silmälläpidon piti saada aikaan koko parannus. Tietysti keino petti. Désiréetä estettiin jossain määrin olemasta palvelustyttöjen seurassa, mutta sen sijaan hän kiusasi ja rosvoili äitiään. Mitä ikinä hän sai irti madamen työ- tai pukupöydältä, sen hän varasti ja kätki. Madame näki tämän kaiken, mutta ei kuitenkaan ollut näkevinään: hänen oma sielunsa ei ollut kyllin vilpitön vastustamaan tuon lapsen paheita. Kun katosi jokin esine joka oli välttämättä saatava takaisin, hän aina arveli Désiréen ottaneen sen, muka leikillään, ja pyysi häntä tuomaan sen takaisin. Mutta Désiréetä ei niin vain puijattu, hän oli oppinut tukemaan varkauksiaan valheella ja kielsi koskeneensa rintasolkeen, sormukseen tai saksiin. Edelleen noudattaen onttoa järjestelmäänsä äiti oli aivan tyynesti uskovinaan häntä ja perästäpäin vakoili ja vainusi lasta alituiseen, kunnes sai selville hänen kätkönsä – reiän puutarhan aidassa, raon tai halkeaman ullakolla tai ulkohuoneessa. Tämän tehtyään madame tavallisesti lähetti Désiréen kävelylle hoitajansa kanssa ja käytti hyväkseen hänen poissaoloaan rosvotakseen rosvon. Désirée puolestaan osoittautui viekkaan äitinsä todelliseksi tyttäreksi – hän ei milloinkaan antanut ilmeissään tai käytöksessään näkyä pienintäkään merkkiä siitä, että hän olisi pahoillaan huomatessaan menetyksensä.

Toisen lapsen, Fifinen, sanottiin muistuttavan isä-vainajaansa. Varma on, että vaikka lapsi olikin perinyt äidiltään terveen ruumiinsa, siniset silmänsä ja punaiset poskensa, ei sen henkinen olemus ollut lähtöisin äidistä. Fifine oli rehellinen ja iloinen pieni sielu; samalla myös kiihkeä, lämminverinen, meluava olento, ja sen lajin lapsi, joka helposti sotkeutuu vaaroihin ja vaikeuksiin. Eräänä päivänä hänen päähänsä pisti pudota jyrkkien kiviportaiden ylimmältä askelmalta alimmalle. Madame kuuli melun (hän kuuli aina joka äänen), tuli ruokasalista paikalle, nosti lapsen ylös ja sanoi tyvenesti:

"Cet enfant a un os de cassé."33

Ensin toivoimme että asia ei ollut niin hullusti. Se oli kuitenkin vain liian totta: pieni lihava käsivarsi riippui hervottomana.

"Meess" (se olin minä) "saa ottaa hänet", sanoi madame, "ja te menkää heti hakemaan ajuria."

Ajurilla hän lähti tuota pikaa mutta ihmeteltävän kylmäverisesti ja maltillisena noutamaan lääkäriä.

Nähtävästi hän ei tavannut kotilääkäriään, mutta se ei merkinnyt mitään: hän etsi kunnes sai käsiinsä toisen mieleisensä, ja toi hänet mukanaan. Minä olin sillä välin leikannut hihan tytön käsivarrelta, riisunut hänet ja pannut vuoteeseen.

Luulen ettei kukaan meistä (meillä tarkoitan lastenhoitajaa, keittäjätärtä, ovenvartijatarta ja itseäni) ehtinyt tarkastaa tohtoria, kun tämä astui huoneeseen. Minä ainakin olin kokonaan syventynyt tyynnyttämään Fifineä, jonka huutoa (hänellä oli hyvät keuhkot) oli hirveä kuulla. Huuto yltyi kaksin verroin voimakkaammaksi, kun outo mies lähestyi hänen vuodettaan. "Antakaa minun olla!" hän huusi kiihkeästi murteellisella englanninkielellään (hän puhui englantia kuten muutkin lapset). "Minä en tahdo teitä, minä tahdon tohtori Pillulen."

"Tohtori Pillule on oikein hyvä ystäväni", kuului vastaus virheettömällä englanninkielellä, "mutta hän on toimessa kolmen, peninkulman päässä, ja minä olen tullut hänen sijastaan. Meidän on ryhdyttävä työhön heti kun olemme vähän rauhoittuneet, ja niin saamme tuon pienen käsivarsiraukan pian siteisiin ja hyvään kuntoon."

Tämän jälkeen hän pyysi lasin sokerivettä, juotti tyttöselle pari teelusikallista tätä makeata nestettä (Fifine oli vilpitön herkkusuu; kuka tahansa voitti hänen sydämensä kitalaen kautta), lupasi lisää käsittelyn päätyttyä ja ryhtyi ripeästi toimeen. Hän tarvitsi hieman apua ja pyysi sitä keittäjättäreltä, joka oli roteva ja lujakätinen nainen, mutta tämä sekä ovenvartijatar ja hoitaja pakenivat suin päin. Minusta ei ollut hauskaa pidellä tuota pientä kiusattua jäsentä, mutta koska luulin ettei muutakaan vaihtoehtoa ollut, ojensin jo käteni tehdäkseni mitä vaadittiin. Toinen ehti ennen minua. Madame Beck oli myös ojentanut kätensä, ja se pysyi lujana kun minun käteni vapisi.

"Tämä on parempi", sanoi tohtori kääntyen minusta häneen.

Hän osoitti viisautta valinnassaan. Minun stoalaisuuteni olisi ollut teeskenneltyä, lujuuteni väkinäistä. Madamen ei tarvinnut teeskennellä eikä pakottaa itseään.

"Merci, Madame; très hien, fort bien",34 sanoi tohtori lopetettuaan työnsä. "Voilà un sang-froid bien opportun, et qui vaut mille élans de sensibilité déplacée."35

Tohtoria miellytti hänen lujuutensa, häntä taas tohtorin tunnustus. Luultavaa on myös että tohtorin koko ulkonainen olemus, hänen äänensä, ilmeensä ja käytöksensä teki edullisen vaikutuksen. Tosiaankin kun oikein katseli häntä ja kun lamppu tuotiin sisään – sillä oli ilta ja alkoi olla pimeä – näki että muulla tavoin ei juuri voinut ollakaan, jollei madame Beck ollut vähemmän kuin nainen. Tämä nuori tohtori (hän oli nuori) ei ollut suinkaan tavallisen näköinen. Hänen vartalonsa näytti kunnioitettavan kookkaalta tuossa pienessä huoneessa ja keskellä naisryhmää; hänen profiilinsa oli selväpiirteinen, hieno ja ilmeikäs; hänen katseensa lenteli kasvoista kasvoihin kenties liian vilkkaasti, liian nopeasti ja liian usein, mutta silmien ilme oli erittäin miellyttävä, niin myös hänen suunsa, ja leuka oli voimakas, kaksijakoinen, kreikkalainen, täydellinen. Mitä tulee hänen hymyynsä, ei sille aivan äkkiä voinut keksiä sopivaa kuvailusanaa. Siinä oli jotakin mikä miellytti, mutta myös jotakin mikä sai ihmisen ajattelemaan kaikkia vikojaan ja heikkoja puoliaan: kaikkea mikä voisi tehdä ihmisen naurunalaiseksi. Fifine kuitenkin mieltyi tähän epäilyttävään hymyyn ja piti sen omistajaa hyvänä ihmisenä, sillä niin paljon kuin tohtori olikin kiusannut häntä, ojensi lapsi kätensä ja toivotti hänelle kiltisti hyvää yötä. Tohtori taputti pientä kättä ystävällisesti, ja sitten madame ja hän laskeutuivat portaita yhdessä. Madame puhui, mieliala ylimmillään ja liukaskielisyydessä korkea vuoksi, tohtori kuunteli hyväntahtoisen kiinnostuneena, mutta hyväntahtoisuuteen liittyi tuota itsetiedotonta kujeellisuutta, jota mielestäni on vaikea kuvata.

Huomasin että vaikka hän puhui ranskaa hyvin, hän puhui englantia paremmin, ja lisäksi hänellä oli englantilaisen ihonväri, silmät ja vartalo. Huomasin muutakin. Kun hän kulki ohitseni lähtiessään huoneesta ja käänsi kasvonsa hetkiseksi minua kohti – ei puhutellakseen minua, vaan madamea, mutta seisoen kuitenkin niin, että minun oli melkein pakko katsoa häneen – silloin välähti mielessäni selvästi muuan muisto, joka oli ponnistellut esiin siitä hetkestä saakka, jolloin ensi kerran kuulin hänen äänensä. Tämä oli sama herrasmies, jolle olin puhunut toimiston edustalla, sama joka oli auttanut minua matka-arkkuasiassa ja joka oli opastanut minua pimeän märän puiston läpi. Kun kuulin hänen astuvan pitkän eteisen poikki kadulle, tunsin vieläpä hänen askelensa: se oli sama luja ja tasainen käynti, jota olin seurannut pisaroivien puiden alla.

Otaksuttavaa olisi ollut, että nuoren lääkärin ensimmäinen käynti Rue Fossettella olisi ollut myös viimeinen. Koska kunnianarvoista tohtori Pilluleä odotettiin kotiin seuraavana päivänä, ei tuntunut olevan mitään syytä, minkä vuoksi hänen nuori sijaisensa olisi taaskin tullut hänen puolestaan, mutta toisin olivat Kohtalottaret säätäneet.

Tohtori Pillule oli kutsuttu katsomaan erästä vanhaa rikasta luulotautista Bouquin-Moishin, vanhaan yliopistokaupunkiin, ja hänen määrätessään lääkkeeksi ilmastonvaihtoa ja matkustusta pyysi tuo ujo potilas häntä seurakseen parin viikon matkalle. Ei siis ollut muuta neuvoa kuin että nuori lääkäri jatkoi palvelustaan Rue Fossettella.

Minä näin hänet usein, sillä madame ei tahtonut uskoa pikku potilasta Trinetten huostaan, vaan pyysi minua viettämään suurenosan ajastani lastenkamarissa. Minun ymmärtääkseni nuori lääkäri oli taitava. Fifine toipui nopeasti hänen hoidossaan, mutta ei sekään seikka jouduttanut tohtorin häviämistä näköpiiristä. Kohtalo ja madame Beck näyttivät olevan hitossa keskenään, ja molemmat olivat päättäneet että tohtorin oli perin pohjin tutustuttava Rue Fossetten eteiseen, yksityiseen porraskäytävään ja yläkerran huoneisiin.

Tuskin oli Fifine selviytynyt hänen käsistään, kun Désirée selitti olevansa sairas. Tuo riivattu lapsi oli oikea mestari teeskentelemään, ja viehättyneenä siitä huomaavaisuudesta ja suvaitsevaisuudesta, jota sairashuoneessa saa osakseen, hän tuli siihen johtopäätökseen, että sairaus olisi täydellisesti hänen mielensä mukaista, ja niin hän paneutui vuoteeseen. Hän näytteli hyvin ja hänen äitinsä vielä paremmin, sillä vaikka koko asia oli madame Beckille tietysti selvä kuin päivä, suhtautui hän siihen hämmästyttävän vakavasti ja muka hyvässä uskossa.

Täydellinen yllätys oli minulle, että tohtori John (niin oli nuori englantilainen opettanut Fifineä nimittämään itseään, ja me kaikki totuimme siihen Fifinen mukaan, kunnes siitä tuli vakiintunut tapa, ja mitään muuta nimeä ei hänestä käytetty Rue Fossettella) – että tohtori John ääneti suostui omaksumaan madamen menettelytavan ja yhtymään hänen temppuihinsa. Jonkin aikaa hän kyllä oli hullunkurisen epäilyksen vallassa, vilkaisi kerran tai pari nopeasti lapsesta äitiin, antautui hetkiseksi mietteisiin, mutta alistui lopulta sangen luontevasti näyttelemään osaansa ilveilyssä. Désirée söi kuin susi, teuhasi vuoteessaan yöt päivät, teki telttoja lakanoista ja peitteistä, vetelehti kuin turkkilainen tyynyjen ja patjojen keskellä, huvittelihe heittämällä hoitajatartaan kengillään ja irvistelemällä sisarilleen – lyhyesti, hän oli tulvillaan ansaitsematonta terveyttä ja ilkeitä juonia, mutta teeskenteli raukeutta vain sen ajan kun äiti ja lääkäri olivat jokapäiväisellä käynnillään hänen luonaan. Tiesin että madame Beck oli iloinen saadessaan tyttärensä pysymään vuoteessa, poissa pahanteosta, mutta ihmettelin kun tohtori John ei väsynyt koko asiaan.

Tämän pelkän tekosyyn nojalla hän joka päivä saapui täsmällisesti käynnilleen, ja madame otti hänet aina vastaan yhtä innokkaasti, yhtä päivänpaisteisesti ja teeskennellen yhtä ihailtavasti levottomuutta lapsensa tähden. Tohtori John määräsi vaarattomia lääkkeitä potilaalle ja tarkasteli hänen äitiään ovelasti vilkkuvin silmin. Madame kesti hänen ilkamoivat ilmeensä pahastumatta – siihen hän olisi ollut aivan liian viisas. Niin myöntyväiseltä kuin nuori tohtori tuntuikin, ei häntä silti voinut halveksia – tällä nöyräselkäisyydellään hän silmin nähtävästi ei tavoitellut työnantajansa suosiota: vaikka hän pitikin toimestaan laitoksessa ja omituisesti viivytteli Rue Fossetten tienoilla, oli hänen esiintymisensä itsenäistä, miltei huoletonta, ja kuitenkin hän usein oli miettiväinen ja hajamielinen.

Kenties ei minun asiani ollut tehdä havaintoja hänen omituisesta käytöksestään ja koettaa keksiä sen syitä ja päämäärää, mutta asemastani johtui etten juuri muutakaan voinut. Hän pani itsensä alttiiksi silmälläpidolleni kiinnittäessään läsnäolooni juuri sen verran huomiota kuin minun ulkomuotoni omaava henkilö tavallisesti odottaakin, so. suunnilleen yhtä paljon kuin vaatimattomiin huonekaluihin, tavallisen puusepän tekemiin tuoleihin ja mattoihin, joiden kuviot eivät millään tavoin pistä silmään. Usein odottaessaan madamea hän vaipui ajatuksiinsa, hymyili, katseli tai kuunteli kuten ihminen joka luulee olevansa yksin. Sillä välin minulla oli hyvä tilaisuus kummastella hänen ilmeitään ja eleitään, ja pohtia mikä saattoikaan olla tämän omituisen harrastuksen ja kiintymyksen tarkoitus – harrastuksen johon yhtyi outoa epäilystä ja selittämätöntä voimakasta lumousta ja joka vihki hänet tähän luostarimaiseen, keskellä kaupungin sydäntä sijaitsevaan eristettyyn taloon. Hän luullakseni ei koskaan muistanut, että minulla oli silmät päässä ja aivot niiden takana.

Eikä hän koskaan olisi sitä keksinytkään, jollei eräänä päivänä, hänen istuessaan auringonpaisteessa ja minun tarkatessani hänen tukkansa, poskipartansa ja ihonsa väriä, joka oli niin, sanoisinko, vaarallisen väkevä kuin värit voivat kirkkaassa valossa olla (muistan tosiaankin, että jouduin vertaamaan hänen säteilevää päätään kuningas Nebukadnesarin "kultaiseen kuvaan"), uusi, äkillinen ja yllättävä ajatus olisi vallannut huomiotani vastustamattomalla voimalla ja kiinteydellä. En vielä tänä päivänä tiedä kuinka katselin häntä: yllätyksen ja vakaumuksen voima sai minut unohtamaan itseni, ja palasin tavalliseen tietoisuuteeni vasta kun näin, että hänen huomionsa oli nyt herännyt ja hän oli äkännyt liikkeeni pienestä kirkkaasta soikiopeilistä, joka oli kiinnitetty ikkunasyvennyksen seinään – sen avulla madame usein salaa vakoili puutarhassa käveleviä ihmisiä. Niin iloinen ja vilkas kuin tohtori John olikin luonteeltaan, ei häneltä puuttunut eräänlaista hermostunutta herkkyyttä, joka sai hänet kiusaantumaan jos joku tuijotti häneen suoraan ja kysyvästi. Yllättäessään katseeni hän kääntyi ja sanoi äänellä joka kyllä oli kohtelias, mutta jossa oli juuri sen verran kuivuutta kuin tarvittiin ilmaisemaan hienoa pahastumista ja kevyttä moitetta:

"Neiti ei säästä minua: en ole niin turhamainen, että kuvittelisin ansioitteni kiinnittävän huomiotanne, vaan epäilemättä näette jonkin vian. Uskallanko kysyä – minkä?"

Minä tulin noloksi, kuten lukija voi ymmärtää, mutta hämmentymiseni ei kuitenkaan ollut parantumatonta, koska tiesin että saamaani moitteeseen ei ollut syynä varomaton ihailu eikä epäoikeutettu uteliaisuus. Olisin voinut puhdistaa itseni paikalla, mutta en tahtonut. Minä en puhunut. En ollut tottunut puhumaan hänelle. Niinpä annoin hänen ajatella minusta mitä suvaitsi ja syyttää minua mistä halutti, otin käsityön, jonka olin pudottanut, ja pysyin kumartuneena sen yli hänen käyntinsä loppuajan. On olemassa nurinkurinen mielentila, jolloin olemustamme koskevat väärinkäsitykset pikemmin rauhoittavat kuin harmittavat meitä, ja paikoissa joissa meitä ei koskaan oikein tunneta, meitä huvittaa, luullakseni, pysyä kokonaan tuntemattomina. Kukapa kunniallinen mies, jota sattumalta luullaan murtovarkaaksi, ei pikemmin olisi melkein mielissään kuin suutuksissaan moisesta erehdyksestä?