Читать книгу Syrjästäkatsojan tarina - Шарлотта Бронте - Страница 9

Aikani tuli nyt hyvin ja hyödyllisesti käytetyksi. Opetin toisia, opiskelin itse ahkerasti, ja vapaata hetkeä minulle jäi tuskin ollenkaan. Se oli hauskaa. Tunsin edistyväni, tunsin että nyt en jäänyt paikalleni homeen ja ruosteen saaliiksi, vaan kiillotin ja kehitin taipumuksiani ja alituisen käytön avulla hioin ne teräviksi. Edessäni oli mahdollisuus saavuttaa eräänlaisia kokemuksia, eikä niinkään ahtaalta alalta. Villette on yleismaailmallinen kaupunki, ja koulussa on tyttöjä miltei kaikista Euroopan kansallisuuksista ja myös hyvin erilaisilta arvoasteilta. Labassecourissa harrastetaan tasa-arvoisuutta; joskaan ei muodollisesti, on maa todellisuudessa melkein tasavalta, ja madame Beckin oppilaitoksen tuoliriveillä istuivat nuori kreivitär ja nuori porvaristyttö rinnan. Eikä suinkaan aina voinut ulkonaisista merkeistä päättää kumpi oli aatelinen ja kumpi alhaissäätyinen, jollei kenties siitä, että jälkimmäisellä usein oli suorasukaisempi ja kohteliaampi käytös, kun taas edellisen erikoisalana oli hienonhieno yhdistelmä julkeutta ja vilpillisyyttä. Edellisessä yhtyi usein vilkas ranskalaisveri marskimaitten flegmaattisuuteen, ja minun täytyy mielipahakseni myöntää, että tuon eloisan nesteen vaikutus ilmeni etupäässä kielen liukkaammassa kerkeydessä laskettelemaan mairitteluja ja sepitettyjä juttuja sekä vilkkaammassa ja kevyemmässä mutta läpeensä sydämettömässä ja epärehellisessä käytöksessä.

Jotta kaikille tapahtuisi oikeus, mainittakoon että kunniallisilla syntyperäisillä Labassecourin tytöillä oli oma ulkokultaisuutensa heilläkin, mutta se oli karkeampaa laatua ja saattoi pettää vain harvoja. Milloin heille vain sattui tilanne jossa valhe oli tarpeellinen, he laskettelivat valheen huolettoman helposti ja ilman minkäänlaista häiriötä omantunnon puolelta. Ei ollut sieluakaan madame Beckin talossa, keittiötytöstä hamaan johtajattareen asti, jolle valheen häpeäminen ei ollut voitettu kanta. He eivät pitäneet valhetta vähääkään vaarallisena – eihän sellaisten keksiminen nyt suorastaan hyvekään ollut, mutta ainakin se oli virheistä luvallisin. "J'ai menti plusieurs fois"18 oli vakinainen pykälä joka tytön ja naisen kuukausiripissä, ja pappi kuunteli pahentumatta vähääkään ja antoi synninpäästön empimättä. Jos he olivat laiminlyöneet messun tai lukeneet luvun romaania – kas se oli toista, ne olivat rikoksia, jotka välttämättä vaativat nuhteita ja katumustöitä sovituksekseen.

Vaikkakin vasta puoliksi tiesin tästä asiaintilasta enkä tuntenut sen tuloksia, menestyin uudessa ympäristössäni sangen hyvin. Parin ensimmäisen vaikean tunnin kuluttua, jotka annoin keskellä vaaroja, moraalisen tulivuoren partaalla, joka järisi jalkaini alla ja sinkahutti kipinöitä ja kuumaa savua silmiini, näytti mullistuksen henki asettuvan, ainakin mitä minuun tuli. Olin päättänyt menestyä: en voinut sietää ajatusta että pelkkä kuriton nurjamielisyys ja tyttöletukkain tottelemattomuus nolaisi minua tässä ensi yrityksessäni päästä eteenpäin maailmassa. Monta yön hetkeä makasin valveilla miettien mitä suunnitelmia minun olisi paras noudattaa saadakseni tukevan otteen noista kapinoitsijoista ja lannistaakseni tuon uppiniskaisen heimon pysyvän vaikutukseni alle. Ennen kaikkea näin selvästi, ettei minulla ollut odotettavissa minkään laatuista apua madamelta: hänen oikeudenmukainen suunnitelmansa oli pysyä oppilaiden rikkoutumattomassa suosiossa, maksoi se sitten opettajille mitä oikeuden tai mukavuuden uhreja tahansa. Avun etsiminen häneltä jossakin kapinakohtauksessa oli opettajalle yhtä kuin hankkia varmuus omasta karkotuksestaan. Seurustelussa oppilaiden kanssa madame otti omalle osalleen kaiken mikä oli mieluista, ystävällistä ja suositeltavaa, mutta vaati järkähtämättömästi apulaisiltaan taitoa selviytyä omin neuvoin epämiellyttävistä selkkauksista, missä asianmukainen ripeä toiminta merkitsi suosion menettämistä. Näin ollen minun oli luotettava vain itseeni.

Ennen kaikkea oli päivänselvää, että tuota sikalaumaa ei väkipakolla saanut mihinkään. Heitä piti ymmärtää, heidän heikkouksiaan piti sietää hyvin kärsivällisesti; kohtelias, tyyni käytös tehosi heihin, hyvin harvinainen leikinlaskun välähdys teki hyvää. Ankaraa tai pitkäaikaista päänvaivaa he eivät voineet – tai tahtoneet – sietää: liian raskaat vaatimukset muistille, järjelle ja tarkkaavaisuudelle he hylkäsivät ilman muuta. Missä vain keskinkertaisenkin lahjakas ja oppivainen englantilais-tyttö olisi kiltisti ottanut, vastaan tehtävän ja koettanut ymmärtää ja voittaa sen, siinä labassecouritar nauroi vasten kasvojasi ja viskasi työn takaisin sanoen: "Dieu que c'est difficile! Je n'en veux pas. Cela m'ennuie trop."19

Opettaja, joka ymmärsi asiansa, otti tehtävän takaisin empimättä, ilman vastaväitteitä, ryhtyi vieläpä liioitellun huolellisesti tasoittamaan kaikkia vaikeuksia ja sovittelemaan sitä heidän ymmärryksensä tasalle, antoi sen sitten muunnettuna heille takaisin ja ruoski heitä säälimättä ivallaan. Tytöt tunsivat piston, kenties hieman kiemurtelivat kivusta, mutta eivät kantaneet mitään kaunaa tämän laatuisen hyökkäyksen johdosta, edellytettynä että iva ei ollut häijyä vaan hyväntahtoista, ja että se armottoman selvästi, kirkkaasti ja ymmärrettävästi osoitti heille heidän kyvyttömyytensä, tietämättömyytensä ja laiskuutensa. He kapinoivat jos saivat kolme riviä lisää läksyä, mutta en tiedä heidän koskaan mukisseen vastaan jos heidän itsekunnioitustaan haavoitettiin: se pieni annos, mitä heillä oli tätä ominaisuutta, oli niin tottunut musertamiseen, että lujan kantapään paino oli sille melkein mieluista.

Vähitellen, sitä mukaa kuin opin puhumaan heidän kieltään sujuvasti ja vapaasti ja totuin käyttämään sen mehevimpiä sanamuotoja sen verran kuin heidän seurassaan soveltui, alkoivat vanhimmat ja lahjakkaimmat tytöt omalla tavallaan pitää minusta. Huomasin että niin pian kuin oppilas sielussaan oli herännyt tuntemaan terveellisen kunnianhimon kiihotusta tai rehellisen häpeän virkistävää vaikutusta, oli hän siitä päivästä alkaen voitettu. Jos vain kerrankin sain heidän (tavallisesti suuret) korvansa kuumenemaan paksun kiiltävän tukan alla, oli kaikki verrattain hyvin. Ennen pitkää alkoi kukkavihkoja ilmaantua pöydälleni aamuisin, ja osoittaakseni kiitollisuuttani tuon pikku huomaavaisuuden johdosta kävelin joskus välitunneilla harvojen valittujen kanssa. Keskustelun kuluessa sattui kerran tai pari, että tein ajattelemattoman yrityksen oikaista erinäisiä heidän ihmeen vääristyneitä oikeuskäsitteitään, varsinkin lausuin mielipiteeni valheen pahuudesta ja alhaisuudesta. Varomattomana hetkenä satuin mainitsemaan, että pidin vilpillisyyttä pahempana syntinä kuin satunnaista laiminlyöntiä kirkonmenoissa. Tyttöparkoja oli opetettu saattamaan katolisiin korviin kaikki mitä heidän protestanttinen opettajansa sanoi. Seuraus oli erittäin mieltä ylentävä. Jokin – jokin näkymätön, nimetön, epämääräinen – hiipi minun ja parhaiden oppilaitteni väliin: kukkavihkoja saapui edelleen, mutta keskusteluista ei siitä lähtien tullut mitään. Kun kuljin käytävää tai istahdin lehtimajaan, ei tyttö koskaan tullut oikealle puolelleni ilman että joku opettaja kuin taikavoiman lähettämänä ilmaantui vasemmalle. Niinpä, ihmeellistä kyllä, madame hiljaisuuden-kengissään oli aina kintereilläni, yhtä nopeana, äänettömänä ja odottamattomana kuin harhaileva tuulenhenkäys.

Eräässä tilaisuudessa minulle ilmaistiin jotenkin yksinkertaisella tavalla katolisten tuttavieni käsitys hengellisistä mahdollisuuksistani. Muuan sisäoppilas, jolle olin tehnyt jonkin pienen palveluksen, huudahti eräänä päivänä istuessaan vieressäni:

"Mademoiselle, mikä vahinko että olette protestantti!"

"Miksi niin, Isabelle?"

"Siksi että kun kuolette, joudutte suoraa päätä helvetin tuleen."

"Niinkö luulette?"

"Luulen toki, koko maailma sen tietää, ja sitä paitsi pappi on sanonut sen minulle."

Isabelle oli yksinkertainen pikku olento. Hän lisäsi, sotto voce:20

"Pour assurer votre salut là-haut, on ferait bien de vous bruler toute vive ici-bas."21

Minä nauroin, sillä olihan mahdotonta muutakaan tehdä.

Onko lukija unohtanut neiti Ginevra Fanshawen? Jos niin on, täytyy minun uudelleen esittää tämä nuori neiti kukoistavana oppilaana madame Beckin koulussa, sillä sellainen hän oli. Saapuessaan Rue Fossetten varrelle pari päivää minun tuloni jälkeen hän osoitti hyvin vähän kummastusta kohdatessaan minut. Hänellä mahtoi olla hyvää verta suonissaan, sillä yksikään herttuatar ei voisi olla täydellisemmin, jyrkemmin, järkähtämättömämmin nonchalante kuin hän. Kevyt hetkellinen hämmästys oli kaikki mitä hän tiesi ihmetyksentunteesta. Suurin osa hänen ominaisuuksistaan näytti olevan samaa hataraa laatua: hänen mieltymyksensä ja vastenmielisyytensä, rakkautensa ja vihansa olivat pelkkää hämähäkinverkkoa ja hölynpölyä, mutta yksi asia oli luja ja kestävä, ja se oli – hänen itsekkyytensä.

Ylpeä hän ei ollut, ja niin lastenhoitaja kuin olinkin olisi hän edelleen tahtonut saada minusta jonkinlaisen ystävän ja uskotun. Hän vaivasi minua tuhansilla joutavilla voivotuksilla kouluriidoista ja talousasioista: ruoka ei ollut hänen makunsa mukaista, ihmiset hänen ympärillään, opettajat ja oppilaat, olivat hänen mielestään halveksittavia, koska olivat ulkomaalaisia. Kestin jonkin aikaa kärsivällisesti hänen valituksensa perjantain suolakalasta ja kovaksi keitetyistä munista, hänen panettelunsa liemestä, leivästä ja kahvista, mutta vihdoin kyllästyin tuohon ainaiseen jankutukseen, muutuin äreäksi ja annoin hänelle aika läksytyksen. Se minun olisi pitänyt tehdä heti alussa, sillä terveellinen saarna teki hänelle aina hyvää.

Paljon kauemmin sain sietää hänen pyyntöjään työasioissa. Hänen pukuvarastonsa, mitä tulee päällimmäisiin vaatekappaleisiin, oli hieno ja hyvässä kunnossa, mutta toisia kappaleita hänelle oli varustettu huonommin: se mitä hänellä oli, tarvitsi alituista korjausta. Hän itse vihasi ompelupuuhia ja toi kasoittain sukkia ym. minulle parsittaviksi. Muutaman viikon myöntyväisyydestä uhkasi koitua alituinen sietämätön rasitus – ja vihdoin sanoin hänelle selvästi, että hänen täytyi suostua itse paikkaamaan vaatteensa. Hän itki saadessaan tämän ilmoituksen, ja syytti minua siitä etten muka enää ollut hänen ystävänsä, mutta minä pysyin päätöksessäni ja annoin hänen selviytyä kohtauksestaan niin hyvin kuin taisi.

Kuinka kaunis hän olikaan, jollei ota huomioon näitä heikkouksia ja lukuisia muita, joita on turha mainita mutta jotka eivät suinkaan osoittaneet hienostusta eikä luonteen ylevyyttä. Kuinka viehättävä hän olikaan tullessaan alas aurinkoisina sunnuntaiaamuina, yllään himmeänvioletti silkkipuku, pitkät vaaleat kutrit valtoiminaan valkoisilla olkapäillä. Sunnuntai oli lupapäivä, jonka hän aina vietti kaupungissa asuvien ystäviensä luona, ja hän antoi minun pian ymmärtää, että näiden ystävien joukossa oli eräs, joka mielellään olisi ollut hänelle enemmän kuin ystävä. Silmäniskut ja viittaukset sekä hänen ilmeittensä ja käytöksensä yleinen hilpeys osoittivat minulle ennen pitkää, että tulinen ihailu – kenties todellinen rakkaus – oli hänen vallassaan. Hän nimitti ihailijaansa "Isidoreksi", mikä, kuten hän uskoi minulle, ei kuitenkaan ollut tämän oikea nimi. Ginevraa vain huvitti nimittää häntä niin, koska miehen oma nimi nähtävästi ei ollut "juuri sievä". Kerran kun hän taas oli kerskaillut "Isidoren" ihailun kiihkeydestä, kysyin rakastiko hän puolestaan tätä.

"Noin vain", hän sanoi, "hän on kaunis ja rakastaa minua mielettömästi, ja se on minusta hauskaa. Se riittää."

Huomasin että hän oli antanut asian kehittyä pitemmälle kuin mitä olisin odottanut hänen huikentelevaiselta mieleltään, ja ryhdyin eräänä päivänä vakaviin kyselyihin, koettaen saada selville missä määrin mainittu herrasmies oli sellainen, että Ginevran vanhemmat ja ennen kaikkea hänen setänsä, josta hän nähtävästi oli riippuvainen, todennäköisesti olisivat hyväksyneet hänet. Tyttö tunnusti että se oli hyvin epäiltävää, hän kun ei uskonut Isidorella olevan paljon rahaa.

"Rohkaisetteko häntä?" kysyin.

"Aivan hurjasti toisinaan", hän vastasi.

"Vaikka ette olekaan varma että saatte mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Oh mikä hupakko olette! En minä tahdo mennä naimisiin. Olen liian nuori."

"Mutta jos hän rakastaa teitä niin suuresti kuin sanotte, eikä koko asiasta lopulta tule mitään, teette hänet onnettomaksi."

"Tietysti hänen sydämensä on särkyvä. Olisin harmissani ja pettynyt, jollei niin kävisi."

"Tahtoisinpa tietää onko herra Isidore hullu."

"Hullaantunut hän on, minuun, mutta hän on viisas muissa asioissa, à ce qu'on dit.22 Rouva Cholmondeley pitää häntä erittäin etevänä ja sanoo hänen pääsevän eteenpäin lahjojensa avulla. Minä tiedän vain, ettei hän juuri muuta tee kuin huokaa minun aikanani ja että voin kietoa hänet pikkusormeni ympäri."

Haluten saada selvemmän käsityksen rakastuneesta Isidoresta, jonka asema tuntui minusta kaikkea muuta kuin varmalta, pyysin Ginevraa antamaan minulle henkilökohtaisen kuvauksen hänestä, mutta Ginevra ei osannut kuvata, hänellä ei ollut sanoja eikä kykyä liittää sanoja kuvaileviksi lauseiksi. Hän ei myöskään näyttänyt kunnollisesti panneen merkille, minkälainen hänen ihailijansa oli: mikään seikka tämän ulkomuodossa ja ilmeiden vaihtelussa ei ollut liikuttanut hänen mieltään eikä pysynyt hänen muistissaan – että Isidore oli "beau, mais plutôt bel homme que joli garçon",23 siinä kaikki mitä hän saattoi vakuuttaa. Kärsivällisyyteni olisi usein loppunut ja mielenkiintoni laimentunut kuunnellessani häntä, jollei erästä asiaa olisi ollut. Kaikki vihjaukset joita hän antoi, kaikki pikkuseikat jotka hän mainitsi, osoittivat minulle hänen tietämättään, että Isidore ilmaisi ihailunsa hyvin hienotunteisesti ja kunnioittavasti. Ilmoitin suoraan, että arvelin Isidoren olevan aivan liian hyvä hänelle, ja uskoin hänelle yhtä suoraan, että hän itse mielestäni oli vain tyhjänpäiväinen keimailija. Hän nauroi, ravisti kiharat silmiltään ja tanssi tiehensä ikään kuin olisin sanonut hänelle kohteliaisuuden.

Neiti Ginevran kouluopinnot olivat vähän paremmat kuin nimelliset, mutta oli vain kolme ainetta joita hän harrasti vakavasti, nimittäin soittoa, laulua ja tanssia. Niin ikään hän mielellään kirjaili hienoja kamritsinenäliinoja, joita hänen ei kannattanut ostaa valmiina. Mutta sellaiset pikkuseikat kuin historian, maantieteen, kieliopin ja laskuopin läksyt hän jätti lukematta tai antoi toisten lukea puolestaan. Hyvin suuri osa hänen ajastaan kului vierailuihin. Madame, tietäen että hän oli viipyvä koulussa määrätyn ajan, jota ei pidennettäisi, edistyi hän tai ei, salli hänelle tässä suhteessa paljon vapautta. Rouva Cholmondeley, hänen "kaitsijansa", iloinen muodinmukainen nainen, kutsui hänet luokseen aina kun hänen omassa talossaan oli vieraita, ja otti hänet vähin mukanaan iltakutsuihin tuttaviensa luo. Ginevra hyväksyi täydellisesti tämän menettelytavan: siinä oli vain yksi epäkohta, nimittäin se, että hänen oli pakko käydä hyvin pukeutuneena, eikä hänellä ollut varaa ostaa useita pukuja. Kaikki hänen ajatuksensa askartelivat tässä vaikeassa kysymyksessä; koko sielullaan hän koetti keksiä keinoja sen ratkaisemiseksi. Oli ihmeellistä nähdä kuinka toimellinen hänen muutoin niin veltto mielensä oli tässä yhdessä asiassa ja kuinka uskaliaisiin tekoihin häntä kannusti muka välttämättömyys – ja halu loistaa.

Hän kerjäsi rohkeasti rouva Cholmondeleyltä – rohkeasti, sanon minä, ei häpeissään ja vastahakoisesti, vaan tähän suuntaan:

"Rakkahin rouva Cholmondeley, minulla ei ole niin mitään mitä voisin panna ylleni kutsuihinne ensi viikolla; teidän täytyy antaa minulle musliinipuku ja taivaansininen vyönauha. Olkaa niin kiltti – olette enkeli! Annattehan!"

"Rakkahin rouva Cholmondeley" myöntyi ensin, mutta huomatessaan että anomukset lisääntyivät mikäli niihin suostuttiin, hänen täytyi piankin, kuten kaikkien neiti Fanshawen ystävien, asettua vastustamaan liikaa julkeutta. Jonkin ajan kuluttua en enää kuullut mitään rouva Cholmondeleyn lahjoista, mutta vierailuja jatkui yhä ja ehdottomasti välttämättömiä pukuja hankittiin, niinpä myös monta kallisarvoista pikkuesinettä – käsineitä ja kukkavihkoja, vieläpä koruja. Näitä tavaroita hän jonkin aikaa – vasten tapaansa ja myös luonnettaan, sillä hän ei ollut salamyhkäinen – piti mitä tarkimmin salassa, mutta eräänä iltana lähtiessään suuriin kutsuihin, joihin vaadittiin erityisen huolellista ja hienoa pukeutumista, hän ei voinut vastustaa haluaan tulla huoneeseeni näyttäytymään koko loistossaan.

Kaunis hän oli, niin nuori ja raikas, niin hienohipiäinen ja sulavavartinen kuin vain englantilainen tyttö voi olla – nämä kaksi seikkaa eivät kuulu mannermaan naisten suloihin. Hänen pukunsa oli uusi, kallisarvoinen ja virheetön. Näin ensi silmäyksellä, että siitä ei puuttunut ainoatakaan noista täydentävistä pikkuseikoista, jotka maksavat niin paljon ja antavat yleisvaikutukselle niin aistikkaan ja täydellisen leiman.

Tarkastin häntä kiireestä kantapäähän. Hän kääntyi hilpeästi ympäri, jotta sain tutkia häntä joka puolelta. Tuntien viehätysvoimansa hän oli parhaalla tuulellaan, ja hänen pienehköt silmänsä säkenöivät ilosta. Hän aikoi juuri koulutyttömäisellä tavallaan suudella minua riemunsa osoitukseksi, mutta minä sanoin: "Seis! Pysytään vakavina, harkitaan mitä aiomme tehdä ja otetaan selville loistomme tarkoitus", ja työnsin hänet kyynärän välimatkan päähän, kestämään kylmemmän tarkastuksen.

"Kelpaanko?" hän kysyi.

"Kelpaatteko?" sanoin minä. "Voi kelvata niin monella eri tavoin, ja kautta kunniani, minä en ymmärrä teidän tapaanne."

"Mutta miltä minä näytän?"

"Te näytätte hyvin pukeutuneelta."

Hän ei katsonut kiitosta kyllin lämpimäksi, vaan ryhtyi kiinnittämään huomiotani kauniin asunsa erinäisiin yksityiskohtiin. "Katsokaahan näitä koruja", hän sanoi. "Rintasolki, korvarenkaat, rannerenkaat: ei kellään koko koulussa ole sellaisia, ei edes madamella itsellään."

"Minä näen ne kaikki." Äänettömyys. "Onko herra de Bassompierre antanut teille nämä jalokivet?"

"Setäni ei tiedä niistä mitään."

"Ovatko ne sitten rouva Cholmondeleyn lahjoja?"

"Eivät ole. Rouva Cholmondeley on viheliäinen, kitsas olento; hän ei anna minulle enää mitään."

Minä en viitsinyt kysyä enempää, vaan käännyin jyrkästi pois.

"No mitä nyt, vanha Äkäpussi – vanha Diogenes?" (Nämä olivat hänen lempinimensä minulle, kun olimme vihoissa).

"Menkää matkoihinne! Minua ei huvita katsella teitä eikä teidän korujanne."

Hän näytti ällistyvän hetkiseksi.

"Mitä nyt, äiti Viisaus? En ole velkaantunut niiden tähden – so. jalokivien, käsineiden ja kukkakimpun. Pukuni ei tosin ole vielä maksettu, mutta setä de Bassompierre maksaa sen samalla kun muutkin laskut: hän ei koskaan katso muuta kuin loppusummaa, ja hän on niin rikas, pari guineaa enemmän tai vähemmän ei merkitse hänelle mitään."

"Ettekö lähde! Minä tahdon sulkea oven… Ginevra, ihmiset sanokoot että olette hyvin kaunis tuossa tanssiaispuvussa, mutta minun silmissäni ette koskaan ole niin kaunis kuin olitte pumpulipuvussa, yksinkertainen olkihattu päässä, silloin kun näin teidät ensi kerran."

"Toisilla ihmisillä ei ole teidän puritaanista makuanne", vastasi hän suuttuneena. "Ja sitä paitsi mielestäni teillä ei ole mitään oikeutta saarnata minulle."

"Epäilemättä! Minulla on hyvin vähän oikeutta siihen, ja teillä kenties vielä vähemmän tulla teikaroimaan ja pöyhistelemään minun huoneeseeni – senkin harakka lainahöyhenissä! En vähääkään kunnioita höyheniänne, neiti Fanshawe, enkä varsinkaan noita riikinkukon silmiä, joita nimitätte koruiksi. Hyvin kauniita kylläkin, jos olisitte ostanut ne omilla rahoillanne, jotka hyvin olisitte voinut heittää pois, mutta ei ensinkään kauniita näissä olosuhteissa."

"_On est là pour Mademoiselle Fanshawe",24 ilmoitti ovenvartijatar, ja Ginevra tipsutti tiehensä.

Korujen salaisuus ei selvinnyt ennen kuin pari kolme päivää myöhemmin, jolloin Ginevra tuli tekemään vapaaehtoisen tunnustuksen.

"Teidän ei tarvitse murjottaa minulle", hän aloitti, "eikä ajatella että saatan isän tai herra de Bassompierren suuriin velkoihin. Minä vakuutan teille että mitään ei ole maksamatta, lukuun ottamatta paria pukua, jotka hiljattain olen teettänyt; kaikki muu on kunnossa."

"Tässä on jokin salaisuus", ajattelin, "koska kerran ette ole saanut niitä rouva Cholmondeleyltä ja koska itsellänne on vain muutamia shillinkejä, joita kyllä tiedän teidän osaavan käyttää hyvinkin varovasti."

"Ecoutez",25 jatkoi hän siirtyen lähemmäksi ja puhuen tutunomaisimmalla ja maanittelevimmalla äänellään, sillä "murjottamiseni" oli hänelle epämukavaa: hän tahtoi saada minut puhelu- ja kuuntelutuulelle, vaikka puhuinkin vain toruakseni ja kuuntelin hillitäkseni häntä. "Ecoutez, chère grogneuse!26 Minä kerron teille koko asian, ja sitten saatte nähdä ei ainoastaan kuinka hyvällä tolalla kaikki on, vaan myös kuinka viisaasti kaikki on järjestetty. Ensiksikin: minun täytyy käydä kutsuissa. Isä itse on sanonut, että hän soisi minun näkevän vähän maailmaa; hän nimenomaan huomautti rouva Cholmondeleylle, että vaikka olenkin aika suloinen olento, näytän sentään vielä voileipää syövältä koulutytöltä, ja siitä hän erityisesti toivoo minun pääsevän olemalla mukana seuraelämässä täällä ennen kuin teen varsinaisen ensi esiintymiseni Englannissa. No niin, jos olen mukana, minun täytyy pukeutua hyvin. Rouva Cholmondeley on käynyt ilkeäksi eikä anna enää mitään; olisi liian kovaa panna setä maksamaan kaikki mitä tarvitsen: sitä ette voi kiistää – se on omien saarnojenne mukaista. No niin, eräs joka kuuli (aivan sattumalta, minä vakuutan teille) kuinka valitin rouva Cholmondeleylle tukalia olojani ja kuinka minun täytyi otella parin koristuksen tähden – eräs ei suinkaan kitsastellut, vaan oli aivan hurmaantunut siitä ajatuksesta, että saisi lahjoittaa minulle jonkin pikkukapineen. Olisittepa vain nähnyt kuinka keltanokkaiselta hän näytti puhuessaan siitä ensin, kuinka hän epäröi ja punasteli ja suorastaan vapisi kiellon pelosta."

"Se riittää, neiti Fanshawe. Otaksun saavani ymmärtää että herra Isidore on hyväntekijä, että häneltä olette saanut nuo kallisarvoiset korut ja että hän hankkii teille kukkavihot ja käsineet."

"Te sanotte asian niin epämiellyttävästi", hän sanoi, "tuskin tietää mitä vastata. Minä tarkoitan vain että silloin tällöin suon Isidorelle sen ilon ja kunnian, että hän saa osoittaa ihailuaan tarjoamalla minulle jonkin joutavan kapineen."

"Sama asia se kuitenkin on… No niin, Ginevra, sanoakseni täyden totuuden en oikein ymmärrä noita asioita, mutta minä uskon että teette väärin, hyvin väärin. Ehkä kuitenkin nyt olette varma siitä, että voitte mennä naimisiin herra Isidoren kanssa; vanhempanne ja setänne ovat antaneet suostumuksensa, ja te puolestanne rakastatte häntä koko sydämestänne?"

"Mais pas du tout!"27 (Hän aina turvautui ranskankieleen aikoessaan sanoa jotakin erityisen sydämetöntä ja nurinkurista.) "Je suis sa reine, mais il n'est pas mon roi."28

"Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy uskoa että tuollainen puhe on pelkkää lorua ja keimailua. Teissä ei ole mitään suurta, mutta kuitenkaan ette pysty käyttämään hyväksenne sen miehen hyväntahtoisuutta ja kukkaroa, jota kohtaan tunnette ehdotonta välinpitämättömyyttä. Te rakastatte Isidorea paljon enemmän kuin luulettekaan tai tahdotte tunnustaa."

"Enkä. Tanssin toissailtana erään nuoren upseerin kanssa, josta pidän tuhannen kertaa enemmän. Ajattelen usein ihmeissäni, miksi olenkin niin kovin kylmä Isidorelle, sillä kaikki sanovat häntä kauniiksi ja toiset naiset ihailevat häntä, mutta kuitenkin hän vaivaa minua. Antakaahan kun ajattelen asiaa…"

Ja hän näytti ponnistavan ajatuksiaan. Rohkaisin häntä siinä.

"Oikein", sanoin, "koettakaa saada selvä käsitys mielentilastanne.

Minusta se näyttää olevan hyvin sekava – kirjava kuin ryysykasa."

"Jotakin tämäntapaista se on", huudahti hän ennen pitkää. "Mies on liian romanttinen ja rakastunut ja luulee minun olevan jotakin suurempaa kuin minusta on sovelias olla. Hän pitää minua täydellisenä, luulee minun omaavan kaiken maailman hyvät ominaisuudet ja täysipainoiset hyveet, joita minulla ei koskaan ole ollut ja joita en aio saadakaan. No niin, hänen aikanaan ei muuta voi kuin jotenkin koettaa osoittaa hänen hyvät käsityksensä oikeiksi, ja on niin väsyttävää olla ihmisiksi ja puhua järkeä – hän tosiaankin luulee minua järkeväksi. Minun on paljon helpompi olla teidän kanssanne, vanha neiti – teidän, te rakas ärripussi, joka tunnette minut sellaisena kuin pahimmillani olen, ja tiedätte että olen keimaileva, tietämätön, hakkaileva, huikentelevainen, tyhmä, itsekäs ja paljon muuta herttaista, mitä te ja minä olemme päättäneet kuuluvan luonteeseeni."

"Tämä kaikki on erittäin hyvä", sanoin minä ja tein innokkaan ponnistuksen säilyttääkseni vakavan ankaruuteni, jota tämä eriskummainen suoruus oli vähällä järkyttää, "mutta se ei muuta tuota viheliäistä lahjajuttua. Käärikää ne kokoon, Ginevra, niinkuin hyvä ja rehellinen tyttö, ja lähettäkää ne takaisin."

"Kas sitäpä en tahdo", hän sanoi päättäväisenä.

"Sitten petätte herra Isidorea. Onhan päivän selvää, että ottaessanne vastaan hänen lahjansa annatte hänen ymmärtää että hän on kerran saava teiltä palkinnon…"

"Mutta sitä hän ei saa", keskeytti hän, "hän on jo saanut palkkansa – hänen palkkanaan on se ilo, että saa nähdä minun käyttävän hänen korujaan. Aivan tarpeeksi hänelle: hän on vain porvari."

Tämä lause typerässä ylimielisyydessään paransi minut kokonaan siitä hetkellisestä heikkoudesta, joka oli saanut ilmeeni ja käytökseni lauhtumaan. Hän räpätti edelleen:

"Asiani tällä hetkellä on nauttia nuoruudesta eikä ajatella itseni kahlehtimista lupauksella tai valalla miehelle tai toiselle. Kun ensin näin Isidoren, uskoin että hän auttaisi minua nauttimaan. Uskoin hänen tyytyvän siihen, että olen kaunis tyttö, uskoin että kohtaisimme ja eroaisimme ja lentelisimme kuin kaksi perhosta ja olisimme onnelliset. Mutta katso! väliin hän on vakava kuin tuomari, syvätunteinen ja miettiväinen. Bah! Les penseurs, les hommes profonds et passionnés ne sont pas à mon goût.29 Luutnantti Alfred de Hamal miellyttää minua paljon enemmän. Va pour les beaux fats et les jolis fripons! Vive la joie et les plaisirs! A bas les grandes passions et les sévères vertus!"30

Hän odotti vastausta sanatulvaansa. Minä en vastannut.

"J'aime mon beau Colonel", hän jatkoi, "je n'aimerai jamais son rival. Je ne serai jamais femme de bourgeois, moi!"31

Ilmoitin nyt olevan ehdottomasti välttämätöntä, että huoneeni vapautuu hänen läsnäolonsa tuomasta kunniasta. Hän meni tiehensä nauraen.