Читать книгу Syrjästäkatsojan tarina - Шарлотта Бронте - Страница 13

Minulla oli tilaisuus uudelleen hymyillä madamen kustannuksella, vieläpä nauraa hänelle niiden kahdenkymmenen neljän tunnin aikana, jotka seurasivat edellisessä luvussa kerrottua pientä kohtausta.

Villetten ilmanala on yhtä vaihteleva, joskaan ei yhtä kostea kuin Englannin kaupunkien. Tuulinen yö seurasi tuota lempeätä auringonlaskua, ja koko seuraavan päivän raivosi kuiva myrsky; sää oli synkkä ja pilvinen, mutta sateeton, kadut sakeanaan hiekkaa ja pölyä, jota lenteli bulevardeilta. Tiedän ettei edes herttaisin ilma olisi houkutellut minua viettämään sen illan luku- ja lepohetkeä samassa paikassa missä olin viettänyt sen edellisenä päivänä. Käytäväni, ja itse asiassa puutarhan kaikki käytävät ja pensaikot, olivat tulleet uudella mutta ei hauskalla tavalla mielenkiintoisiksi, niiden yksinäisyyteen ei enää voinut luottaa, niiden rauha oli tullut epävarmaksi. Ikkuna josta satoi kirjelappuja, oli pilannut ennen niin rakkaan sopukan, jonka yllä se kohosi, ja sitä paitsi oli kukkasten silmillä nyt näkövoima ja puunrunkojen nystyrät kuuntelivat salaisten korvien tavoin. Tosin oli siellä muutamia kukkia, jotka tohtori John oli tallannut etsiessään ja juostessaan pois kiireisesti ja varomattomasti ja joita minä halusin suojella, kastaa ja herättää henkiin, olipa hän myös jättänyt pari jalanjälkeä kukkapenkkeihin, mutta nämä vahingot ehdin kovasta tuulesta huolimatta korjata hyvin aikaisin aamulla, ennen kuin yhteisen kansan silmät olivat ehtineet niitä nähdä. Miettivän tyytyväisenä istuin työpöytäni ja saksankirjani ääreen, oppilaiden lukiessa iltaläksyjään ja toisten opettajattarien tehdessä käsitöitä.

"Iltaluku" tapahtui aina ruokasalissa, joka oli paljon pienempi kuin kaikki kolme luokkahuonetta. Sinne ei koskaan laskettu muita kuin sisäoppilaat, ja näitä oli vain parikymmentä. Kaksi lamppua riippui katosta kahden pöydän yllä, ne sytytettiin hämärän tultua ja olivat merkkinä siitä, että koulukirjat oli pantava syrjään, kasvoille oli otettava juhlallinen ilme, yleinen hiljaisuus saatava aikaan ja "la lecture pieuse" aloitettava. Tämä niin sanottu "hurskas lukeminen" oli etupäässä tarkoitettu, kuten pian huomasin, terveelliseksi kuoletukseksi älylle, hyödylliseksi nöyryytykseksi järjelle ja sellaiseksi lääkeannokseksi terveelle ymmärrykselle, kuin se jouten ollessaan saattoi sulattaa ja käyttää hyväkseen parhaansa mukaan.

Kirja, joka kannettiin esiin (se ei koskaan vaihtunut, vaan kun päästiin loppuun, alettiin taas alusta), oli kunnioitettava nidos, vanha kuin vuoret, harmaa kuin kaupungintalo.

Olisin antanut kaksi frangia, jos kerran olisin saanut tuon kirjan käsiini, saanut käännellä sen pyhiä keltaisia lehtiä, päässyt selville nimestä ja tutkinut omin silmin noita suunnattomia valhejuttuja, joita minun arvottomana kerettiläisenä oli lupa ammentaa vain ällistyneillä korvillani. Tämä kirja sisälsi pyhimyslegendoja. Hyvä Jumala (minä sanon kunnioittaen nämä sanat), mitä taruja ne olivatkaan! Mitä kerskailevia veijareita olivatkaan nuo pyhimykset, jos he ensimmäisinä olivat ylpeilleet noista tekosista tai keksineet nuo ihmeet! Nämä tarut eivät kuitenkaan olleet muuta kuin munkkien mielikuvitusta, joita sai itsekseen nauraa, mutta sitä paitsi oli siinä papillisia aineksia, ja kirjan pappisvoima oli paljon vaarallisempi kuin munkkien höpsötys. Korvat kuumottivat molemmin puolin päätäni, kun pakosta kuulin kertomuksia siitä henkisestä marttyyriudesta, johon Rooma alistaa ihmiset, pöyhkeilevistä rippi-isistä, jotka olivat ilkeästi käyttäneet väärin valtaansa, saattaneet syvään alennustilaan ylhäissäätyisiä naisia ja tehneet kreivittäristä ja prinsessoista viheliäisimpiä orjia auringon alla. Tarinat sellaiset kuin Konradin ja Unkarin Elisabetin toistuivat yhä uudelleen koko pelottavassa rikollisuudessaan, inhottavassa tyranniudessaan ja mustassa jumalattomuudessaan, tarinat jotka olivat kuin painajaisunia, täynnä ahdistusta, hätää ja tuskaa.

Istuin muutamina iltoina kuuntelemassa tätä "hurskasta lukua" niin hyvin ja levollisena kuin taisin. Vain kerran katkaisin saksieni kärjet työntäessäni ne vaistomaisesti aika syvälle edessäni olevaan madonsyömään pöytään. Mutta vihdoin se sai minut niin polttavan kuumaksi, ohimoni, sydämeni ja ranteeni tykyttivät niin nopeasti, ja uneni jäljestäpäin oli niin katkonaista ja levotonta, etten voinut enää jäädä paikalleni. Näin varovaisimmaksi nopeasti hävitä niin pian kuin tuo ilkeä vanha kirja kannettiin esiin. Mause Headrigg ei koskaan voinut tuntea voimakkaampaa kutsumusta nousta todistamaan kersantti Bothwellia vastaan kuin minä lausumaan mielipiteeni tuosta paavilaisesta "hurskaasta lukemisesta". Onnistuin kuitenkin hillitsemään ja hallitsemaan haluni, ja vaikka aina livistin niin pian kuin Rosine tuli sytyttämään lampun, tein sen kuitenkin aivan hiljaa, käyttäen hyväkseni edullista pientä hälinänhetkeä ennen kuolemanhiljaisuutta, ja kadoten silloin kun oppilaat panivat kirjansa pois.

Kun katosin, katosin pimeyteen, kynttilöitä ei ollut lupa kantaa, ja opettajalla joka poistui ruokailuhuoneesta, oli pakopaikkanaan vain pimeä eteinen, luokkahuone tai makuuhuone. Talvella pakenin pitkiin luokkahuoneisiin ja astelin niissä edestakaisin pysyäkseni lämpimänä. Olin onnellinen jos kuu paistoi, ja jos vain tähdet tuikkivat, totuin pian niiden himmeään loisteeseen, vieläpä täydelliseen pimeyteenkin. Kesällä ei koskaan ollut aivan pimeä, ja silloin menin yläkertaan, omaan osastooni pitkään makuuhuoneeseen, avasin oman ikkunani (huonetta valaisi viisi suuren oven kokoista ikkunaa), nojauduin ulos ja katselin puutarhan takana leviävää kaupunkia, kuuntelin orkesterin soittoa puistosta tai palatsipuistikosta, ajattelin väliin omia ajatuksiani, elin omaa elämääni omassa hiljaisessa varjomaailmassani.

Sinä iltana, tapani mukaan paeten paavia ja hänen teoksiaan, nousin yläkertaan, lähenin makuuhuonetta ja avasin hiljaa oven, jota pidettiin aina huolellisesti suljettuna ja joka, kuten kaikki muutkin tämän talon ovet, avautui äänettömästi voidelluilla saranoillaan. Ennen kuin näin, tunsin että suuressa, tavallisesti tyhjässä huoneessa oli elämää – eipä silti että olisi kuulunut hiiskausta tai henkäystä tai pientäkään rasahdusta, mutta tyhjyys puuttui. Yksinäisyys ei ollut kotona. Kaikki valkoiset vuoteet – "enkelinvuoteet", kuten niitä runollisesti nimitettiin – olivat näkyvissäni ensi silmäyksellä: kukaan ei nukkunut niissä. Korviini sattui varovasti avatun lipastonlaatikon ääni, ja kun astuin vähän syrjemmälle, aukesi eteeni vapaa näköala, jota laskeutuvat verhot eivät häirinneet. Saatoin nyt nähdä oman laatikkoni ja oman lipastoni, jonka päällä oli lukittu ompelulipas ja jonka laatikot olivat lukossa.

Erinomaista! Tanakka äidillinen pikku olento, säädyllinen huivi hartioilla ja päässä yömyssyistä puhtain, seisoi piirongin edessä kovasti puuhaten ja nähtävästi teki minulle sen palveluksen, että "järjesti laatikkoni". Ompelulippaan kansi oli auki, ylin laatikko auki, ja muut laatikot avattiin vuorollaan puolueettomasti ja kaikella kunnialla: kaikki esineet nostettiin esiin niiden sisästä ja käärittiin auki, kaikki paperit tarkastettiin, kaikki pienet lippaat avattiin, ja ihailtava oli taitavuus, mallikelpoinen huolellisuus, jolla etsintä suoritettiin. Madame teki työtänsä kuin todellinen tähti, kiirehtimättä, lepäämättä. Myönnän katselleeni häntä salaisella ilolla. Jos olisin ollut mies, luulen että madame olisi löytänyt armon silmissäni, hän oli niin kätevä, niin siisti kaikessa mitä teki. Muutamien ihmisten liikkeet ärsyttävät sielua huolimattomalla kömpelyydellään, hänen taas tyydyttivät huolekkaalla kiinteydellään. Lyhyesti sanoen seisoin kuin lumottuna, mutta oli välttämätöntä pyrkiä rikkomaan lumous, täytyi peräytyä. Etsijä olisi voinut kääntyä ja huomata minut, edessä olisi välttämättä ollut kohtaus, hän ja minä olisimme äkkinäisessä romahduksessa heti paikalla oppineet tuntemaan toisemme perin pohjin: tipotiessään olisi ollut kaikki sovinnaisuus, pois puhallettu kaikki teeskentely. Minä olisin katsonut hänen silmiinsä, ja hän minun – olisimme tunteneet ettemme enää voisi työskennellä yhdessä, ja eronneet ainiaksi.

Mitä hyödytti koetella sellaista ratkaisua? Minä en ollut vihoissani enkä suinkaan halunnut jättää häntä. Olisin tuskin mistään voinut saada työnantajaa jonka ies olisi ollut niin helppo ja kevyt kantaa, ja minä todellakin pidin madamesta hänen verrattoman järkensä tähden, ajattelinpa sitten mitä hyvänsä hänen periaatteistaan. Hänen järjestelmänsä ei minua vahingoittanut, hän sai kernaasti soveltaa sitä minuun mielin määrin: toimenpiteistä ei kuitenkaan ollut mitään tulosta. Minä, jolla ei ollut mitään rakastajaa ja joka en odottanut rakkautta, olin sydämeni köyhyydessä yhtä turvassa vakoojilta kuin kerjäläinen varkailta. Niinpä käännyin takaisin ja pakenin, laskeutuen portaita yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin hämähäkki joka samalla liukui kaidepuuta alas.

Kuinka nauroinkaan päästyäni kouluhuoneeseen! Minä tiesin nyt, että hän oli nähnyt tohtori Johnin puutarhassa, ja minä tiesin mitä hän ajatteli. Tuon epäluuloisen luonteen näkeminen, joka omissa kuvitelmissaan oli joutunut niin kauaksi harhaan, kutkutti mieltäni suuresti. Mutta kun nauru kuoli, iski mieleeni eräänlainen viha, ja sitten seurasi katkeruus; kallioon oli lyöty, ja Meribahin vedet syöksyivät valloilleen. En koskaan ollut tuntenut niin outoa ja ristiriitaista sisäistä temmellystä kuin sinä iltana tunsin yhden tunnin ajan: kipeys ja nauru, polttava tuli ja haikea mielipaha riitelivät sydämestäni. Itkin kuumia kyyneleitä: en siksi että madame ei luottanut minuun – minä viisi hänen epäluuloistaan – vaan toisista syistä. Monimutkaiset ja hämmennyttävät ajatukset mullistivat olemukseni koko rauhan. Melske asettui kuitenkin, ja seuraavana päivänä olin jälleen Lucy Snowe.

Tutkiessani laatikoitani huomasin ne kaikki hyvin lukituiksi, eikä paraskaan tarkastelu olisi löytänyt muutosta tai näennäistä häiriötä ainoankaan esineen asemassa. Harvat pukuni olivat käärössä niinkuin olin ne jättänyt, pieni kimppu valkoisia orvokkeja, jotka muuan vieras (vieras minulle, sillä emme olleet koskaan vaihtaneet sanaakaan) oli kerran vaieten ojentanut minulle ja jonka olin kuivannut ja sen suloisen tuoksun tähden kätkenyt parhaan pukuni laskoksiin, oli paikallaan, musta silkkivyö, pitsiröyhelö ja kaulukset olivat ennallaan. Jos hän olisi rypistänyt ainoatakaan esinettä, myönnän että minun olisi ollut paljon vaikeampi antaa hänelle anteeksi, mutta huomatessani kaiken olevan kunnossa ja paikallaan, sanoin: "Jääkööt sikseen menneet asiat. Minä olen vahingoittumaton, miksi kantaisin kaunaa?"

Eräs asia minua kummastutti, ja aivoissani etsin avainta siihen arvoitukseen melkein yhtä uupumatta kuin madame oli etsinyt johtolankaa lipastonlaatikkojeni hyödylliseen tuntemiseen. Kuinka oli mahdollista että tohtori John, jollei hän kerran ollut osallisena lippaan heittämiseen puutarhaamme, tiesi että se oli heitetty ja niin nopeasti ilmaantui paikalle etsimään sitä? Niin voimakas oli haluni päästä selville tästä asiasta, että aloin hautoa uskaliasta ajatusta:

"Miksi en voisi, jos joskus saan tilaisuuden, pyytää tohtori Johnia itseään selvittämään tätä sattumaa?"

Ja niin kauan kuin tohtori John pysyi poissa, uskoin todellakin rohkenevani koetella häntä tuollaisella kysymyksellä.

Pikku Georgette oli nyt toipumassa taudistaan, ja niin ollen hänen lääkärinsä teki käyntejään hyvin harvoin, olisipa lopettanut ne kokonaan, mutta madame tahtoi hänen silloin tällöin pistäytyvän talossa, kunnes lapsi tulisi kokonaan terveeksi.

Hän tuli lastenkamariin eräänä iltana juuri kun minä olin kuunnellut Georgetten murteellista iltarukousta ja pannut hänet vuoteeseen.

Tarttuen pienokaisen käteen hän sanoi:

"Cette enfant a toujours un peu de fièvre."42 Ja vilkaisten minuun nopeammin kuin oli tavallista hänen tyvenille silmilleen hän lisäsi heti: "Le Docteur John l'a-t-il vue dernièrement? Non, n'est-ce pas?"43

Sen asian hän tietenkin tunsi paremmin kuin kukaan koko talossa. "Hyvä", hän jatkoi, "minä olen lähdössä ulos ajelemaan. Minä pistäydyn tohtori Johnin luona ja lähetän hänet lapsen luo. Tahdon että tohtori näkee hänet tänä iltana – hänen poskensa hehkuvat, valtimo on nopea: te saatte ottaa tohtorin vastaan minun puolestani, minä en ole kotona."

Nyt oli niin, että lapsi voi aika hyvin, oli vain kuumissaan heinäkuun helteessä, ja oli tuskin vähemmän tarpeellista noutaa pappia antamaan viimeistä voitelua, kuin tohtoria kirjoittamaan lääkemääräystä. Niin ikään kävi madame harvoin "ajelulla", kuten hän tänä iltana sanoi, ja lisäksi tämä oli ensimmäinen kerta kun hän näki hyväksi olla poissa tohtori Johnin käynnin aikana. Koko järjestely viittasi johonkin suunnitelmaan – näin sen selvästi mutta ilman vähintäkään levottomuutta. "Ha haa, madame", nauroi Kerjäläinen Kevytsydän, "sinun oveluutesi iskee harhaan."

Hän lähti hyvin hienosti pukeutuneena, hartioilla kallisarvoinen huivi, päässä muuan chapeau vert tendre,44 jonka väri olisi ollut hyvin uskallettu vähemmän raikkaalle hipiälle kuin hänen, mutta hänelle se ei sopinut huonosti. Olisin tahtonut tietää mitä hänellä oli mielessä, aikoiko hän todellakin lähettää tohtori Johnin vai eikö, ja tulisiko tämä – hänhän saattoi olla muualla.

Madame oli antanut tehtäväkseni pitää Georgettea valveilla tohtorin tuloon asti, ja siksi minulla oli täysi työ kertoa hänelle lastenkamari-satuja ja laverrella hänen ilokseen. Olin kiintynyt Georgetteen, hän oli tunteellinen ja helläsydäminen lapsi, ja minulle oli oikea nautinto pitää häntä polvellani tai kantaa käsivarsillani. Tänä iltana hän tahtoi minua laskemaan pääni hänen pienen vuoteensa pielukselle, panipa vielä pienet käsivartensa kaulaani. Hänen puserruksensa ja luottava tapansa painaa poskensa poskeeni sai minut melkein itkemään kipeästä hellyydestä. Tässä talossa ei minkäänlaisilla tunteilla ollut sijaa, ja siksi tämä puhdas pikku pisara puhtaasta pikku lähteestä oli liian suloinen, se tunkeutui syvälle, hellytti sydämen ja nostatti kyynelet silmiin.

Puolen tuntia tai tunti kului, Georgette kuiskasi pehmeällä leperryksellään, että hänen alkoi olla uni. "Ja sinä olet nukkuva", ajattelin minä, "äidin ja lääkärinkin uhalla, jolleivät he ole täällä kymmenen minuutin kuluessa."

Kuule! Ovikello soi, sitten kuului askelia jotka hämmästyttivät nopealla etenemisellään. Rosine saattoi sisään tohtori Johnin, ja tuolla vapaalla käytöksellä, joka ei ollut erikoisen luonteenomaista vain hänelle, vaan Villetten palvelustytöille yleensä, jäi kuulemaan mitä tohtorilla oli sanottavana. Madamen läsnäolo olisi karkottanut hänet takaisin omaan valtakuntaansa eteiseen – minun tai jonkun muun opettajan tai oppilaan läsnäolosta hän välitti viisi. Siinä hän seisoi somana, siistinä ja kielevänä, molemmat kädet korean esiliinansa taskuissa, ja katseli tohtori Johnia yhtä rohkeasti ja ujostelematta kuin olisi tämä ollut kuvapatsas eikä elävä herrasmies.

"Le marmot n'a rien, n'est-ce pas?"45 sanoi hän viitaten Georgetteen leuan nykäisyllä.

"Pas beaucoup",46 kuului vastaus, tohtorin kiireesti kyhätessä paperille vaaratonta lääkemääräystä.

"No niin", jatkoi Rosine ja tuli aivan lähelle häntä hänen pannessaan pois kynänsä. "Entä lipas – saitteko sen? Monsieur lähti pois kuin tuulispää toissa iltana, enkä ehtinyt kysyä."

"Minä löysin sen."

"Ja kuka sitten oli sen viskannut?" jatkoi Rosine lausuen aivan vapaasti nuo samat sanat, jotka minä niin kovin kernaasti olisin sanonut, jos vain olisin ollut kyllin taitava ja rohkea. Kuinka lyhyt muutamille ihmisille onkaan tie paikkaan joka toisista tuntuu saavuttamattomalta!

"Se jääköön minun salaisuudekseni", sanoi tohtori John lyhyesti mutta ilman minkäänlaista ylpeyttä.

Hän näytti täydellisesti ymmärtävän Rosinen kaltaisen tytönheilakan luonnetta.

"Mutta", jatkoi tämä vähääkään nolostumatta, "monsieur tiesi että se oli heitetty, koska kerran tuli hakemaan sitä – kuinka monsieur tiesi?"

"Olin katsomassa pientä potilasta viereisessä koulussa", hän sanoi, "ja näin kun lipas pudotettiin hänen kamarinsa ikkunasta. Sitten tulin hakemaan sitä."

Kuinka yksinkertainen olikaan koko selitys! Kirjeessähän oli viitattu tohtoriin, joka oli katsomassa "Gustavea".

"Niinkö!" huudahti Rosine. "Eikö siinä siis ole mitään kätkettynä – ei mitään salaisuutta, ei lemmenseikkailua?"

"Ei enempää kuin minun kädessäni", vastasi tohtori näyttäen kämmentään.

"Mikä vahinko", vastasi letukka. "Ja minä – jolla jo alkoi olla omat ajatukseni tästä kaikesta."

"Todellako? Se oli turhaa vaivannäköä", oli tohtorin kylmä vastaus.

Rosine närkästyi. Tohtori ei voinut olla nauramatta nähdessään hänen nyrpistävän suutaan, ja kun hän nauroi, tuli hänen ilmeeseensä jotakin erikoisen hyväntahtoista ja hilpeätä. Minä näin hänen pistävän käden taskuunsa.

"Kuinka monta kertaa olette avannut minulle oven viime kuukauden kuluessa?" hän kysyi.

"Monsieur olisi itse saanut pitää laskua siitä", sanoi Rosine nokkelasti.

"Niinkuin ei minulla olisi parempaa tehtävää", vastasi tohtori, mutta minä näin hänen antavan Rosinelle kultarahan, jonka tämä otti aivan epäröimättä ja hyppeli sitten avaamaan ovea, jonka kello soi joka viides minuutti juuri nyt, kun eri perheiden palvelijattaret tulivat hakemaan ulko-oppilaita kotiin.

Lukija ei saa ajatella liian pahaa Rosinesta: itse asiassa hän ei ollut mikään huono ihminen, eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, että olisi millään tavoin häpeällistä ottaa mitä vain sai, tai mitenkään julkeata seisoa siinä räkättämässä kuin harakka koko kristikunnan parhaalle herrasmiehelle.

Minä olin saanut tietää jotakin äskeisen kohtauksen aikana, paitsi sitä mikä koski norsunluulipasta, nimittäin sen, että häpeä tohtori Johnin sydämen särkemisestä ei kuulunut tuolle musliinipuvulle, oli se sitten punainen tai harmaa, eikä myöskään poimutetulle esiliinalle taskuineen. Nämä vaatekappaleet olivat ilmeisesti yhtä viattomat kuin Georgetten pieni sininen mekko. Sitä parempi. Mutta kuka siis oli syyllinen? Missä oli perustus, missä alkulähde, missä täydellinen selitys koko juttuun? Muutamat seikat olivat jo selvinneet, mutta kuinka paljon olikaan vielä pimeätä kuin yö!

"Oli miten oli", sanoin itselleni, "tämä asia ei kuulu sinulle", ja kääntyen pois kasvoista joissa katseeni oli vaistomaisesti kysyvänä viipynyt, silmäsin ulos ikkunasta, joka vietti puutarhaan. Tohtori John seisoi sillä välin vuoteen vieressä ja veti hitaasti käteensä käsineitä katsellen pientä potilastaan, jonka silmät ummistuivat ja huulet aukenivat unen lähestyessä. Minä odotin kunnes hän lähtisi kuten tavallisesti – nopeasti kumartaen ja lausuen tuskin kuuluvan "hyvää yötä". Juuri kun hän otti hattunsa, sattui katseeni, joka oli kiintynyt puutarhaa ympäröiviin rakennuksiin, tuohon aikaisemmin mainittuun ikkunaan. Se avattiin varovasti, ja aukosta pistettiin käsi ja valkea nenäliina. Molempia huiskutettiin. En tiedä vastattiinko merkkiin jostakin näkymättömästä osasta omaa rakennustamme, mutta ikkunasta liiteli heti sen jälkeen putoava esine, valkoinen ja kevyt – uusi kirjelappu, tietysti.

"Siinä!" huudahdin vaistomaisesti.

"Missä?" kysyi tohtori John kiivaasti ja tuli suoraa päätä ikkunan luo. "Mikä on?"

"He ovat tehneet sen uudelleen", vastasin minä. "Nenäliinaa heilutettiin ja jotakin putosi." Ja minä viittasin ikkunaan, joka nyt oli aivan tekopyhästi kiinni.

"Menkää alas heti, ottakaa se ja tuokaa tänne", kuului hänen jyrkkä määräyksensä. Sitten hän lisäsi: "Kukaan ei kiinnitä huomiota teihin, minut nähtäisiin."

Minä menin suoraa päätä. Hetkisen etsittyäni löysin taitetun paperin, joka oli tipahtanut erään pensaan alimmalle oksalle, ja vein sen suoraan tohtori Johnille. Luulen ettei edes Rosine nähnyt minua tällä kertaa.

Tohtori John repi kirjelipun kappaleiksi lukematta sitä.

"Siinä ei ole hiukkaakaan hänen syytään, se teidän tulee muistaa."

"Kenen syytä?" kysyin. "Kuka se on?"

"Ettekö siis vielä tiedä?"

"En vähääkään."

"Ettekö arvaa?"

"En."

"Jos tuntisin teidät paremmin, tekisi melkein mieleni ottaa teidät uskotukseni ja siten saada teidät vartijaksi maailman viattomimmalle ja parhaalle mutta jonkin verran kokemattomalle olennolle."

"Siveyden vartijaksiko?"

"Niin", sanoi hän hajamielisesti. "Mitä ansoja viritetäänkään hänen ympärilleen!" hän lisäsi miettiväisenä, ja nyt hän varmaan ensi kerran tutki kasvojani – tietenkin levottomana siitä, näkisikö niistä jonkin luontaisen ilmeen, joka rohkaisisi häntä uskomaan turviini taivaallisen olennon, jota vastaan pimeyden voimat vehkeilivät. Minä en tuntenut suurtakaan kutsumusta taivaallisten olentojen kaitsijaksi, mutta muistin kohtausta tavaratoimistossa, ja minusta tuntui että olin hänelle velkaa vastapalveluksen: jos voin, tahdoin auttaa häntä, eikä minun määrättävissäni ollut millä tavoin. Niin vähän vastahakoisesti kuin mahdollista selitin olevani "halukas tekemään voitavani henkilön hyväksi joka kiinnosti häntä".

"Minä olen asiassa vain katsojana", hän sanoi ihailtavan vaatimattomasti, kuten minusta näytti. "Satun tuntemaan tuon luonteeltaan sangen arvottoman ihmisen, joka vastakkaisesta talosta on jo kahdesti häirinnyt tämän paikan pyhyyttä, ja seurapiireissä olen myös tavannut henkilön jota nämä alhaiset yritykset tarkoittavat. Hänen verrattoman ylevämmyytensä ja synnynnäisen hienostuksensa pitäisi karkottaa kaikki julkeus hänen läheisyydestäänkin, niin luulisi. Niin ei kuitenkaan ole, ja koska hän on viaton ja vailla epäluuloja, tahtoisin varjella häntä pahasta, jos voisin. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan voi tehdä mitään: en pääse hänen lähelleen." Hän vaikeni.

"Hyvä, minä olen halukas auttamaan teitä, kunhan vain sanotte millä tavoin." Ja ajatuksissani kävin nopeasti talomme asukasluettelon läpi etsien tuota ihmeolentoa, tuota kallisarvoista helmeä, tuota virheetöntä jalokiveä. "Sen täytyy olla madame", päättelin.

"Hän yksin meistä kaikista kykenee näyttämään muita ylevämmältä, mutta mitä tulee hänen epäluulottomuuteensa ja kokemattomuuteensa jne., ei tohtori Johnin tarvitsisi vaivata päätään niillä. Se juuri kuitenkin on hänen päähänpistonsa, enkä tahdo vastustaa häntä, hän saakoon tahtonsa täyttymään, hänen enkelinsä olkoon enkeli."

"Osoittakaa vain mille taholle minun on suunnattava huolenpitoni", jatkoin vakavana, vaikka sisimmässäni hihitin sitä ajatusta, että minut pantaisiin madame Beckin tai jonkun hänen oppilaansa kaitsijaksi.

Tohtori Johnilla sattui olemaan hienosäikeinen hermosto, ja hän tunsi heti vaistomaisesti, mitä karkeampirakenteinen mieli ei olisi aavistanut, nimittäin että hän hieman huvitti minua. Veri kohosi hänen poskiinsa, hän kääntyi hymyillen tuskin huomattavasti ja otti hattunsa – hän aikoi lähteä. Tunsin piston sydämessäni.

"Minä tahdon – tahdon auttaa teitä", sanoin kiihkeästi. "Minä teen mitä vain toivotte. Pidän silmällä enkeliänne, pidän hänestä huolta, kunhan vain sanotte kuka hän on."

"Mutta täytyyhän teidän tietää", sanoi hän vakavana mutta hyvin hiljaisella äänellä. "Niin tahraton, niin hyvä, niin sanomattoman kaunis – mahdotonta että samassa talossa olisi kahta hänen vertaistaan. Minä tarkoitan tietysti – "

Tällöin madame Beckin huoneen ovi (joka avautui lastenkamariin) äkkiä rapsahti, ikään kuin käsi, joka piti kiinni lukosta, olisi lievästi vavahtanut. Pidätetty aivastus oli väkisinkin pärskähtänyt ja tehnyt tepposet. Tuollaisia pieniä vahinkoja voi sattua parhaille joukostamme. Madame, tuo erinomainen nainen, oli vartiopaikallaan. Hän oli palannut kotiin hiljaa, hiipinyt portaita ylös varpaillaan ja oli nyt huoneessaan. Jos aivastusta ei olisi tullut, olisi hän saanut kuulla kaiken, ja minä myös, mutta tuo onneton pärähdys sai tohtori Johnin hämmentymään. Hänen seisoessaan siinä säikähtyneenä tuli madame sisään ketteränä, levollisena, parhaalla tuulellaan, eikä kukaan hänen tapojaan tuntematon olisi voinut muuta uskoa kuin että hän oli juuri palannut kotiin. Jokainen olisi karkottanut mielestään ajatuksen että hänen korvansa oli ainakin viimeisten kymmenen minuutin ajan ollut liimattuna avaimenreikään. Hän oli aivastavinaan vielä, selitti olevansa "enrhumée