Читать книгу Syrjästäkatsojan tarina - Шарлотта Бронте - Страница 7

Heräsin seuraavana aamuna virkistyneenä, mielessä uusi uskallus. Ruumiillinen heikkous ei enää haitannut arvostelukykyäni, ajatukseni tuntuivat nopeilta ja selviltä.

Juuri kun olin lopettanut pukeutumiseni, koputettiin oveen. Sanoin: "Sisään", odottaen kamarineitiä, mutta sisään astuikin karkea mies, joka sanoi:

"Antakaa avaimet, Meess!"

"Minkä tähden?" kysyin.

"Antakaa", hän sanoi kärsimättömästi, ja siepatessaan ne melkein väkisin käsistäni lisäsi: "Hyvä on, saatte arkkunne pian."

Onneksi kaikki kääntyi hyvin: hän oli tullitoimistosta. Minne minun oli mentävä aamiaiselle, sitä en tietänyt, mutta lähdin kuitenkin empimättä alas.

Huomasin nyt, mitä illalla uupumuksessa en nähnyt, nimittäin että asuin suuressa hotellissa, ja kun hitaasti laskeuduin leveitä portaita pysähtyen joka askelella (minulla oli ihmeesti hyvää aikaa mennä alas), katselin korkeata kattoa yläpuolellani, maalattuja seiniä ympärilläni, isoja ikkunoita, joista valoa tulvi sisään, ja juovikasta marmoria jalkaini alla (portaat olivat näet kokonaan marmoria, vaikkakin ilman mattoja eivätkä aivan puhtaat), ja verratessani tätä kaikkea itselleni määrätyn komeron mittasuhteisiin ja äärimmäisen vaatimattomaan sisustukseen, jouduin miettivälle tuulelle.

Ihmettelin suuresti vahtimestarien ja kamarineitojen tarkkanäköistä kykyä määrätä kullekin vieraalle hänen persoonaansa vastaavat mukavuudet. Kuinka ravintolapalvelijat ja laivatarjoilijat osasivat heti ensi näkemältä päättää että esimerkiksi minä olin yhteiskunnallisesti täysin mitätön henkilö, jota kukkaron liika lihavuus ei painanut? He tiesivät sen ilmeisesti; saatoinhan aivan hyvin nähdä, että lyhyen arvioinnin jälkeen he kaikki antoivat minulle saman murto-osan merkitystä. Asia tuntui minusta omituiselta ja tärkeältä, enkä tahtonut peittää itseltäni, mitä se merkitsi, mutta huolimatta sen painostuksesta onnistuin kuitenkin pitämään mielialani koko hyvänä.

Päädyin vihdoinkin suureen halliin, joka oli täynnä kiiltäviä holvi-ikkunoita, ja pääsin joten kuten paikkaan joka osoittautui kahvihuoneeksi. En voi kieltää että astuessani tähän huoneeseen minua jonkin verran värisytti, olisin hartaasti suonut tietäväni teinkö oikein vai väärin, olin vakuuttunut jälkimmäisestä, mutta en voinut auttaa itseäni. Toimin levollisena kuin fatalisti, istuin pienen pöydän ääreen, jolle vahtimestari parhaillaan kantoi aamiaisvälineitä, ja otin ateriaan osaa mielentilassa joka ei suurestikaan ollut omiaan edistämään ruoansulatusta. Huoneen toisten pöytien ääressä oli paljon muita ihmisiä aamiaisella; olisin ollut paremmalla mielellä, jos olisin nähnyt naisia heidän joukossaan, mutta niitä ei näkynyt ainoatakaan – kaikki läsnäolijat olivat miehiä. Mutta kukaan ei näyttänyt ajattelevan että tein mitään tavatonta; pari herrasmiestä vilkaisi minuun sattumalta, mutta kukaan ei katsellut tunkeilevasti. Arvaan että jos asiassa oli jotakin outoa, he kuittasivat sen sanalla: "englannitar".

Aamiaisen jälkeen minun oli taas lähdettävä liikkeelle – mihin suuntaan? "Lähde Villetteen", sanoi sisäinen ääni, epäilemättä niiden parin kiitävän sanan innostamana, jotka neiti Fanshawe hyvästellessään lausui huolettomasti ja umpimähkään:

"Soisin että tulisitte madame Beckin luo; hänellä on pari lapsinulikkaa, joita voisitte vartioida. Hän tarvitsee englantilaista kotiopettajatarta, tai tarvitsi kaksi kuukautta sitten."

Kuka madame Beck oli ja missä hän asui, sitä en tietänyt; olin kysynyt, mutta kysymys meni ohi korvien ja neiti Fanshawe riensi pois ystävineen jättäen vastaamatta. Otaksuin Villetteä hänen asuinpaikakseen: oli siis lähdettävä sinne. Matkaa oli neljäkymmentä peninkulmaa. Tiesin kyllä tarttuvani oljenkorteen, mutta allani oli niin aava ja pauhaava syvyys, että olisin tarttunut vaikka hämähäkinverkkoon. Kysyttyäni matkustustapaa Villetteen ja varattuani paikan vaunusta lähdin matkaan tämän hahmokuvan, tämän suunnitelman varjon turvissa. Ennen kuin lausut arvostelusi toimenpiteeni nopeudesta, lukija, katso taaksepäin, lähtökohtaani, ota huomioon minkälaisen tyhjyyden olin jättänyt, käsitä kuinka vähän panin alttiiksi. Pelini oli sellainen, jossa ei voi menettää mitään mutta jossa on voittamisen mahdollisuus.

En myönnä että minulla on taiteilijan temperamenttia, mutta jonkin verran omistanen taiteilijan kykyä nauttia hetken huvista mahdollisimman paljon: so. silloin kun se on minun makuuni. Minä nautin siitä päivästä, vaikka matkustimmekin hitaasti, vaikka oli kylmä ja satoi. Jotensakin alaston, tasainen ja puuton oli tie jota kuljimme; sameat kanavat luikertelivat puoleksi turtuneiden vihreiden käärmeiden tavoin tien varrella, ja tasalatvaiset pajut reunustivat lakeita peltoja, jotka olivat yhtä huolellisesti viljeltyjä kuin keittiökasvitarha. Taivaskin oli yksitoikkoisen harmaa, ilma oli liikkumaton ja kostea, mutta kesken kaikkia näitä kuolettavia vaikutelmia puhkesi mielikuvitukseeni raikkaita silmuja, ja sydämeni lekotteli päivänpaisteessa. Näitä tunteita hillitsi kuitenkin salainen mutta alituinen tietoisuus levottomuudesta, joka väijyi nautintoani kuin viidakkoon kyyristynyt tiikeri. Tuon pedon hengitys oli korvissani aina, sen raju sydän jyskytti kiinteästi vasten omaani, se ei koskaan hievahtanut pesästään, mutta tunsin sen läsnäolon ja tiesin sen vain odottavan auringonlaskua ponnahtaakseen saaliinhimoisena väijytyksestään.

Olin toivonut että ehtisimme Villetteen ennen iltaa ja että siten säästyisin pahasta pulasta, jolla pimeys näyttää vaikeuttavan ensi saapumista outoon paikkaan, mutta – osaksi hitaan kulkumme ja pitkien seisausten, osaksi sankan sumun ja hienon tiheän sateen vuoksi – oli pimeys, jonka melkein saattoi tuntea, laskeutunut yli kaupungin, kun vihdoin pääsimme perille.

Tiedän että ajoimme sisään portista jossa oli sotilaita vahteina – sen verran saatoin nähdä lampunvalossa, sitten jätimme taaksemme lokaisen viertotien ja huristimme pitkin katua jonka kivetys oli omituisen karkeata ja epätasaista. Erään toimiston kohdalla vaunu pysähtyi ja matkustajat nousivat pois. Ensi työkseni tahdoin periä matka-arkkuni; pieni asia kylläkin, mutta minulle tärkeä. Ymmärsin että paras oli olla hätiköimättä ja karttamatta tavaroitaan ja sen sijaan rauhassa katsella toisten arkkujen luovuttamista, odottaen kunnes näkee omansa ja silloin nopeasti pyytää sitä ja pelastaa se. Siksi seisoin syrjässä, katse kiinnittyneenä siihen osaan vaunua, jonne olin nähnyt pienen matka-arkkuni työnnettävän ja jossa nyt näin pinoittain myöhemmin saapuneita arkkuja ja matkalaukkuja. Näin kuinka niihin tartuttiin, kuinka ne laskettiin alas ja perittiin. Olin varma että omani olisi pitänyt jo olla näkyvissä: se ei ollut. Olin sitonut osoitekortin vihreällä nauhanpätkällä, jonka heti voisin tuntea: näkyvissä ei ollut vihreätä lankaakaan. Kaikki matkatavarat nostettiin alas, joka-ainoa tinarasia ja ruskea paperikäärö sekä öljyvaate otettiin pois, ja näin selvästi että jäljelle ei jäänyt ainoatakaan sateenvarjoa, takkia, keppiä, hattukoteloa eikä korurasiaa.

Ja missä oli minun pieni matka-arkkuni, joka sisälsi vähäiset vaatevarani ja jäännöksen viidestätoista punnastani?

Minä kysyn sitä nyt, mutta silloin en voinut kysyä. En osannut puhua niin mitään, sillä en kyennyt sanomaan ranskaksi ainoatakaan lausetta, ja ranskaa, vain ranskaa livertelivät nyt kaikki ihmiset ympärilläni. Mitä minun piti tehdä? Lähestyin ajajaa, laskin käteni hänen käsivarrelleen, osoitin erästä matka-arkkua, sitten vaunun kattoa, ja koetin tehdä kysymyksen silmilläni. Hän ymmärsi minut väärin, tarttui osoitettuun arkkuun ja alkoi hinata sitä vaunuun.

"Jättäkää se paikalleen – kuuletteko?" sanoi eräs ääni hyvällä englanninkielellä, ja täydensi sitten: "Qu'est ce que vous faites donc? Cette malle est à moi".4

Mutta minä kuulin isänmaani kieltä, se ilahdutti sydäntäni ja minä käännyin.

"Sir", sanoin vieraalle herralle, huomaamatta hädässäni minkä näköinen hän oli, "minä en osaa puhua ranskaa. Voinko pyytää teitä kysymään tuolta mieheltä mitä hän on tehnyt arkulleni?"

Erottamatta sillä hetkellä, minkä laatuiset olivat kasvot joihin olin kohottanut ja kiinnittänyt katseeni, tunsin että niiden ilmeestä heijastui ihmettelyä vetoamiseni johdosta ja epäilyä tokko sekaantuminen olisi viisasta.

"Kysykää nyt häneltä – minä tekisin yhtä paljon teidän hyväksenne", sanoin.

En tiedä hymyilikö hän, mutta hän sanoi herrasmiehen äänellä, so. äänellä joka ei ollut kova eikä pelottava:

"Minkälainen arkkunne oli?"

Minä kuvailin sitä ottaen huomioon vihreän nauhan. Ja paikalla hän alkoi kovistella ajajaa, ja koko sen ranskankielisen keskustelumyrskyn aikana, mikä nyt seurasi, ymmärsin että hän pani miehen oikeaan ristikuulusteluun. Sitten hän kääntyi minuun.

"Mies väittää että vaunu oli liian täynnä, ja tunnustaa nostaneensa pois teidän arkkunne sen jälkeen kun näitte sen pantavan vaunuun, ja jättäneensä sen Boue-Marineen toisten matkatavarain joukkoon. Hän lupaa kuitenkin tuoda sen mukanaan huomenna, ja ylihuomenna saatte periä sen kaikella kunnialla tästä toimistosta."

"Kiitos", sanoin, mutta mieleni kävi ankeaksi.

Mitä minun oli tehtävä sillä välin? Kenties tuo englantilainen herra näki kasvoissani rohkeudenpuutetta, sillä hän kysyi ystävällisesti:

"Onko teillä keitään tuttavia tässä kaupungissa?"

"Ei, enkä tiedä minne mennä."

Seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana hänen kääntyessään niin että yläpuolella oleva lamppu paremmin pääsi valaisemaan häntä, näin että hän oli nuori, hieno ja kaunis mies. Minun käsitykseni mukaan hän saattoi olla vaikka lordi: mielestäni luonto oli antanut hänelle kyllin paljon hyvyyttä prinssiä varten. Hänen kasvonsa olivat hyvin hauskat: hän näytti ylhäiseltä mutta ei ylimieliseltä, miehekkäältä mutta ei vallanhimoiselta. Minä olin kääntymäisilläni pois, syvästi tietoisena siitä, että minulla ei ollut vähääkään oikeutta edelleen odottaa apua hänenlaiseltaan.

"Olivatko kaikki rahanne matka-arkussa?" hän kysyi pysäyttäen minut.

Kuinka kiitollinen olinkaan voidessani totuudenmukaisesti vastata:

"Ei. Minulla on kukkarossani niin paljon" (minulla oli lähes kaksikymmentä frangia) "että voin asua vaatimattomassa hotellissa ylihuomiseen asti, mutta olen aivan vieras Villettessä enkä tunne katuja ja hotelleja."

"Minä voin antaa teille osoitteen juuri sellaiseen hotelliin jota etsitte", hän sanoi, "eikä se ole kaukana, neuvojeni mukaan löydätte sinne helposti."

Hän repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen pari sanaa ja antoi sen minulle. Minusta hän oli ystävällinen, ja olisin melkein yhtä hyvin voinut epäillä Raamattua kuin häntä, hänen neuvojaan ja osoitettaan. Hänen ilmeestään loisti hyvyys, hänen kirkkaista silmistään kunniallisuus.

"Teidän on mukavin mennä sinne bulevardia pitkin ja puiston läpi", hän jatkoi, "mutta nyt on liian myöhäinen ja liian pimeä naisen kulkea puistossa yksinään. Minä saatan teitä sinne asti."

Hän lähti liikkeelle ja minä seurasin häntä läpi pimeyden ja hienon läpitunkevan sateen. Bulevardi oli autio, käytävät lokaiset, vesi tihkui puista; puisto oli pimeä kuin keskiyöllä. Puiden ja sumun kaksinkertaisessa hämärässä en voinut nähdä opastani, saatoin ainoastaan seurata hänen askeliaan. En pelännyt vähääkään: uskon että olisin seurannut noita rehellisiä askelia alituisen yön läpi maailman loppuun asti.

"Nyt", hän sanoi, kun olimme päässeet puiston läpi, "kuljette tätä leveätä katua kunnes tulette portaille. Kaksi lamppua näyttää teille missä ne ovat. Astutte alas näitä portaita, niiden alla on ahtaampi katu, ja sen päästä löydätte hotellinne. Siellä puhutaan englantia, joten vaikeutenne ovat nyt kauniisti ohi. Hyvää yötä."

"Hyvää yötä, sir", sanoin. "Ottakaa vastaan vilpittömät kiitokseni."

Ja me erosimme.

Muisto hänen kasvoistaan, joissa varmasti olin näkevinäni ystävättömälle mieluisan hohteen – kaiku hänen äänestään, jossa puhui ritarillisuus heikkoa ja hätääntynyttä kohtaan ja joka samalla oli niin nuorekas ja sointuva – ne olivat minulle jonkinlaisen virkistyksen lähteenä pitkäksi aikaa. Hän oli oikea nuori englantilainen gentlemanni.

Minä jatkoin matkaani, riensin aika vauhtia pitkin loistavaa katua ja läpi puistikon, jonka ympärillä oli suuria taloja ja niiden keskellä upean rakennusryhmän valtavat ääriviivat – siinä kai oli palatsi tai kirkko, en tiennyt kumpiko. Juuri kun kuljin erään porttikäytävän ohi, tuli kaksi viiksiniekkaa miestä äkkiä näkyviin pylvästen takaa. He polttivat sikaria; puvusta päättäen he olivat herrasmiehiä, mutta miesparoilla oli sangen alhainen sielu. He sanoivat minulle hävyttömyyksiä, ja vaikka kuljinkin nopeasti, pysyivät he pitkän matkaa rinnallani. Vihdoin tuli vastaan jonkinlainen yövartio, ja pelätyt vainoojani käännytettiin takaisin, mutta he olivat ajaneet minut määräpaikkani ohi, ja kun taas saatoin koota ajatukseni, en enää tietänyt missä olin. Portaat olin varmaan sivuuttanut jo aikaa sitten. Olin hädissäni, hengästynyt, kaikki suoneni sykkivät auttamattoman levottomasti, enkä tietänyt mihin kääntyä. Oli kauheata ajatella, että vielä kohtaisin nuo partaiset ilkkuvat tyhmeliinit, ja kuitenkin oli palattava takaisin ja etsittävä portaat.

Tulin vihdoin vanhoille kuluneille portaille, pidin varmana että siinä nyt olivat nuo hakemani, ja laskeuduin niitä. Katu jolle ne veivät, oli kyllä ahdas, mutta hotellia ei siinä ollut. Vaelsin eteenpäin. Eräällä sangen hiljaisella ja suhteellisen siistillä ja hyvin kivetyllä kadulla näin vihdoinkin valon loistavan erään suurehkon talon ovella, talon joka oli kerrosta korkempi kuin ympärillä olevat. Tämä saattoi vihdoinkin olla hotelli. Kiirehdin sitä kohti; polveni vapisivat ja olin uupumaisillani.

Se ei ollut hotelli. Suurta porttikäytävää koristi messinkilevy.

"Pensionnat de Demoiselles" kuului kirjoitus, ja alla oli nimi "Madame Beck".

Minä hätkähdin. Sadat ajatukset tulvivat mieleeni silmänräpäyksessä. En kuitenkaan suunnitellut mitään, en miettinyt mitään: minulla ei ollut aikaa. Sallimus sanoi: "Seis, tässä on sinun hotellisi." Kohtalo tarttui minuun väkevällä kädellään, lannisti tahtoni, ohjasi tekoni – ja minä soitin ovikelloa.

Odottaessani en halunnut ajatella mitään. Tuijotin kiinteästi katukiviin, joita ovilamppu valaisi, laskin ne ja panin merkille niiden muodon ja märän kimalluksen. Soitin uudelleen. Vihdoin avattiin. Siromyssyinen palvelijatar seisoi edessäni.

"Voinko saada tavata madame Beckiä?" kysyin.

Uskon että jos olisin puhunut ranskaa, hän ei olisi päästänyt minua sisään, mutta kun puhuin englantia, otaksui hän minut ulkomaalaiseksi opettajaksi, jonka asia koski oppilaitosta, ja vaikka jo olikin myöhäinen, laski hän minut sisään ilman ainoatakaan vastahakoista sanaa ja epäröimättä hetkeäkään.

Seuraavana hetkenä istuin kylmässä kimaltelevassa salongissa, jossa oli lämmittämätön porsliini-uuni, kullattuja koristuksia ja kiillotettu lattia. Uunin reunuksella löi kello yhdeksän.

Neljännestunti kului. Kuinka kiivaasti sykkikään joka suoni ruumiissani! Kuinka kuumenin ja kylmenin vuoroittain! Istuin ja tuijotin oveen – se oli suuri valkea kaksoisovi, jossa oli kullatut koristeet. Odotin että toinen puolisko liikahtaisi ja avautuisi. Kaikki oli ollut hiljaista, ei hiiren hivaustakaan kuulunut, ja valkoiset kaksoisovet pysyivät kiinni ja liikkumattomina.

"Te olette englantilainen?" sanoi ääni vierestäni. Minä melkein hyppäsin pystyyn, niin odottamaton oli tuo ääni, niin varma olin ollut yksinäisyydestäni.

Vieressäni ei ollut mikään kummitus eikä aavemainen näky, vaan pyylevä, äidillinen, pieni nainen, jolla oli suuri huivi hartioilla, aamupuku yllä ja siisti soma yömyssy päässä.

Minä sanoin olevani englantilainen, ja viipymättä, ilman enempiä johdantoja syvennyimme mitä merkillisimpään keskusteluun. Madame Beck (sillä madame Beck hän oli – hän oli tullut huoneeseen pienestä ovesta minun takaani, ja koska hänellä oli jalassaan pehmeät kengät, en ollut kuullut hänen tuloaan enkä lähestymistään) – madame Beck oli tyhjentänyt koko taitonsa saarivaltakunnan kielessä sanoessaan "Te olette englantilainen", ja alkoi nyt liukkaasti ladella omaa kieltään. Minä vastasin omallani. Hän ymmärsi minut osittain, mutta koska minä en ymmärtänyt häntä ollenkaan, pääsimme hyvin vähän eteenpäin, vaikka elämöimmekin kauheasti (mitään sellaista kuin madamen puheenlahja en ollut koskaan kuullut enkä kuvitellut). Hän soitti ennen pitkää apua, mikä saapui erään opettajattaren hahmossa. Tämä oli saanut kasvatuksensa osittain eräässä irlantilaisessa luostarissa, ja häntä pidettiin täysin pätevänä englanninkielen taitajana. Hän oli tanakka pieni ihminen – labassecouritar kiireestä kantapäähän, ja kuinka hän rääkkäsikään Albionin kieltä! Oli miten oli, esitin hänelle selvän kertomuksen, jonka hän käänsi ranskaksi. Kerroin kuinka olin jättänyt oman maani haluten laajentaa tietojani ja ansaita toimeentuloni, että olin valmis käymään käsiksi mihin hyödylliseen työhön tahansa, kunhan se vain ei ollut millään tavoin väärää eikä alentavaa, että rupeaisin lapsenhoitajaksi tai kamarineidiksi enkä kieltäytyisi taloustoimistakaan, mikäli niihin pystyin. Madame kuuli tämän, ja tutkiessani hänen ilmettään luulin melkein, että kertomus miellytti häntä.

"Il n'y a que les Anglais pour ces sortes d'entreprises", hän sanoi, "sont-elles donc intrépides cez femmes là!"5

Hän kysyi nimeäni ja ikääni; hän istui ja katseli minua – ei säälien, ei uteliaana. Koko kohtauksen aikana ei hänen kasvoissaan näkynyt myötätunnon pilkahdusta, ei säälin varjoa. Minä tunsin ettei hän ollut sellainen, joka antaisi tunteittensa johtaa itseään tuumankaan vertaa. Hän tuijotti minuun vakavana ja mietteissään, kysyen neuvoa järjeltään ja punniten kertomustani. Muuan kello soi.

"Voilà pour la prière du soir",6 hän sanoi ja nousi. Tulkkinsa kautta hän ilmoitti että minun nyt olisi lähdettävä ja tultava takaisin huomenna, mutta minua pelotti ajatus että minun vielä oli palattava pimeyden ja kadun vaaroihin. Käännyin tarmokkaasti mutta kuitenkin hillitysti ja maltillisesti hänen itsensä enkä opettajattaren puoleen ja sanoin:

"Olkaa vakuuttunut siitä, madame, että jos viipymättä otatte minut palvelukseenne, on siitä koituva teille hyötyä eikä vahinkoa: olette näkevä minussa henkilön joka tahtoo työllään antaa täyden korvauksen palkastaan, ja jos pestaatte minut, olisi minun parempi jäädä tänne yöksi, sillä kuinka voisin saada asuntoa, kun en tunne ketään Villettessä enkä hallitse maan kieltä."

"Niin todellakin", hän sanoi, "mutta voittehan toki antaa suosituksen?"

"En ainoatakaan."

Hän kysyi matkatavaroitani, ja sanoin milloin ne saapuisivat. Hän mietti. Samalla kuului eteisestä miehen askelia, jotka nopeasti etenivät ulko-ovea kohti. (Jatkan kertomustani ikäänkuin olisin ymmärtänyt kaiken mitä sanottiin; sillä vaikka silloin sain selville tuskin mitään, käännettiin keskustelu minulle myöhemmin.)

"Kuka menee ulos nyt?" kysyi madame Beck kuunnellen askelia.

"Herra Paul", vastasi opettajatar. "Hän tuli tänä iltana antamaan lukutunnin ensimmäiselle luokalle."

"Siinä mies jonka tällä hetkellä mieluimmin haluaisin nähdä. Kutsukaa hänet tänne."

Opettajatar riensi ovelle ja kutsui herra Paulia. Hän tuli – pieni, tumma, hintelä mies, jolla oli silmälasit.

"Mon cousin", aloitti madame, "tarvitsen apuanne. Me tunnemme taitonne kasvojentutkijana: käyttäkää sitä nyt. Lukekaa noita kasvoja."

Pieni mies suuntasi minuun silmälasinsa. Päättäväinen huulten puristus ja kulmakarvojen rypistäminen tuntui sanovan, että hän aikoi katsoa lävitseni ja että harso ei ole hänelle mikään harso.

"Minä luen niitä", hän ilmoitti.

"Et qu'en dites vous?"7

"Mais – bien des choses",8 kuului oraakkelimainen vastaus.

"Hyvää vai pahaa?"

"Molempia, epäilemättä", jatkoi tietäjä.

"Voiko hänen sanaansa luottaa?"

"Onko kysymyksessä jokin tärkeä asia?"

"Hän tarjoutuu minulle lapsenhoitajaksi tai kotiopettajaksi, kertoo täysin uskottavan tarinan, mutta ei anna mitään suosituksia."

"Onko hän ulkomaalainen?"

"Englannitar, kuten nähdä voi."

"Puhuuko hän ranskaa?"

"Ei sanaakaan."

"Ymmärtääkö hän sitä?"

"Ei."

"Hänen aikanaan voi siis puhua vapaasti?"

"Epäilemättä."

Mies tuijotti minuun kiinteästi. "Tarvitsetteko hänen palvelustaan?"

"Voisin käyttää sitä. Tiedättehän että olen kyllästynyt madame Sviniin."

Hän tutki vielä. Tuomio, kun se vihdoin tuli, oli yhtä epämääräinen kuin kaikki mikä oli käynyt sen edellä.

"Ottakaa hänet. Jos hyvä on vallitsevana tuossa luonteessa, palkitsee teko itse itsensä, jos paha – eh bien, ma cousine, ce sera toujours une bonne oeuvre".9 Ja kohtaloni hämärä tuomari kumarsi, sanoi "bon soir"10 ja katosi.

Ja Madame otti minut palvelukseensa samana iltana – Jumalan armosta säästyin joutumasta takaisin tuolle yksinäiselle, pelottavalle, vihamieliselle kadulle.