Читать книгу Margery Beade ja Beden armeliaisuus - Stretton Hesba - Страница 3

ENSIMMÄINEN LUKU.

Оглавление

Sisällysluettelo

Beden kartano.

Näyttänee kenties oudolta että kerron elämäni vaiheita, minä, joka en ole mikään mahtava henkilö, vaan köyhä arentimiehen tytär ja oppimaton vaimo, joka olen tullut tietämään ainoastaan sen: että kaikki on meille hyödyksi, jotka Jumalaa rakastavat, niin köyhiä ja oppimattomia kuin he ovatkin.

Vanha kartano kotona oli noin kahdeksankolmatta peninkulmaa Lontoosta, lähellä Walesin rajaa, jossa raittiisen, suloiseen ilmaan ei sekautunut vähintäkään kaupungin savua. Mennessä lähimmäiseen kaupunkiin, joka oli puolen peninkulman päässä, sai kulkea viheriäisten metsien ja männikköjen läpi, ennenkuin näki tai kuuli jotakin kaupungin elämästä. Isäni, samoinkuin isoisäni ja hänen isänsä olivat kaikki asuneet samassa pienessä kartanossa, johon kuului kaksisataa tynnyrin-alaa vähäväkistä maata, jota paitsi heillä oli oikeus pitää lampaita yhteismaalla. Tämä ulottui kauas yksinäisen kukkulan juurelle, joka kohosi suoraan ylös tasangolta. Kansa nimitti sitä vuoreksi, ja niin jylhänä ja yksinäisenä seisoikin se siellä, että se kenties näytti korkeammalta kuin todenperää olikaan. Toisinaan, kuin aamusumu oli laskeutunut kukkulalle ja peitti sen silmiltäni, kuvailin mielessäni enkelein liitelevän valkean sumuhunnun takana, tai ajattelin Abrahamia, kun hän meni vuorelle uhraamaan poikaansa Jumalalle. Ja kun pilvet rippuivat siellä tunti tunnilta paksuina ja mustina, ikäänkuin itseensä kooten kaikki taivaan pimeyden, ajattelin pimeyttä joka ympäröitsi Golgathan vuorta, ett'ei kansa Jerusalemissa voinut nähdä taivasta kohti kohoavaa ristiä. Näin tuli yksinäinen kukkula, joka toisinaan näytti niin surulliselta sumussa ja iloiselta auringon valossa, parhaimpien ystävieni lukuun.

Kuinka hyvästi muistan kartanon. Vanhalta ja harmaalta se näytti aivankuin olisi ollut puettu talonpojan kotikudottuun pukuun, samoin kuin isänikin. Ikkunat olivat puhtaat ja niiden vähäpätöiset ruudut olivat asetetut kulmat ylös- ja alaspäin; muutamissa ikkunoissa, niinkuin esim. navetan, oli ainoastaan lastat. Katto oli korkea ja tiheät sedum-pensaat antoivat sille omituisen värin auringon valossa. Tuuheat muurivihreät kiertelivät suurien salvohirsien lomitse katon harjalle, jossa pääskyset visertelivät ja pojat pesissään piipattivat kesäpäivän pitkään. Useimmiten kuljimme keittiön ovesta, joka vei suoraan navetan edessä olevaan kujaan, jossa aamuin illoin lypsin kolme lehmää sill'aikaa kun karjakko lypsi neljä. Ne olivat kauniita, kärsivällisiä eläimiä, joiden raitis hengitys tuntui huoneissamme, kun ikkunoiden ohitse kulkivat navettaan. Oli meillä toinenkin ovi, joka kartanon edessä olevasta puutarhasta vei suoraan perähuoneesen, vaan siitä tuskin muulloin kuljettiin kuin juhlina ja Stefanin kotona ollessa.

Entä puutarhat. Vaikka kolmekymmentä vuotta on kulunut nähtyäni niitä, tarvitsen ainoastaan ummistaa silmäni nähdäkseni ne yhtä selkeästi kuin ne Jumalan ilotarhaankin tultuani muistossani tulevat olemaan. Siellä oli pimeä polveileva käytävä, korkeine pensas-aitoineen molemmin puolin, joka vei Kondoveriin, jossa kirkko oli. Vielä näen suoran, kapean, puksipuilla reunustetun polun, joka lehtimajasta viepi perähuoneen etehiseen. Tämä on lastoista, kaprifoliolla ympäröity ja rosmariini ja lavendeli pistävät sieltä täältä ihania kukkiaan viheriäin lastain lomitse.

Nurmikentän joka kulmassa kasvoi vanha, tumma ja synkkä punakataja, leikattu samaan muotoon kuin näkee lasten "Noan arkissa". Muista ne olivat rumat, minusta ei koskaan. Syksyllä, kun korallipunaiset marjat kasvoivat niihin, ikäänkuin pujotetut lasihelmet tummanvihreille oksille, olivat ne yhtä kauniin ja juhlallisen näköisiä kuin raudustammi ja muurivihreä, joilla vanha kirkko Kondoverissa jouluna oli koristettu.

Tämä oli kartanon edustalla oleva puutarha. Toisella puolella oli toinen koirakommakkoineen veräjää lähellä ja kanakammioineen vastapäätä, jonne kanani ja kananpoikani kettujen pelvosta yöksi suljettiin. Siellä oli leveä ruohoittunut käytävä monenlaisine hedelmäpuineen kummallakin puolen ja kapeine kukkapenkereineen, joissa monenmoisia vanhanaikuisia, nyt melkein unhotettuja, kukkia kasvoi. Siellä oli korkeavarsisia fraksinelloja, joiden kukkia minun oli tapa hiljaa puristaa sormieni välissä, saadakseni niitä antamaan hyvää lemuansa — vieläpä suuria punaisia ruusuja, jotka hajoittivat lehtiänsä nurmelle, sinisiä lupiineja kuin myös keltaisia ja purpurapunaisia kurjenmiekkoja ja valkeita liljoja, jotka melkein piiloutuivat omenapuiden alaoksien alle. Eräässä kulmassa oli lehtimaja, jota ennen oli käytetty ainoastaan huviksi, vaan jossa nyt istuimilla oli mettiäispesiä riveissä — yksi istuin oven luona oli jätetty tyhjäksi.

Tämä oli lempipaikkani, jossa, päätettyäni päivän työt, lepäsin illan viileydessä, kun aurinko laskihe kukkulan taakse ja honkien suipot latvat niin selvästi näkyivät sen kultaisessa valossa. Tuolla alhaalla vallitsi niin syvä äänettömyys, jotta voin kuulla tuon hiljaisen omituisen surinan, jonka mettiäispesän läheisyydessä kuulee, ja tuulen huminan, joka suhisi tiheissä ruispelloissa ja niinkuin huokaus kävi puutarhan läpi. Stefanista tuo humina oli kuin loittoa kuuluva meren kohina. Täällä tunsin itseni yhtä rauhoitetuksi ja vakaaksi kuin istuessani Kondoverin vanhassa kirkossa, kuunnellen urkuin syviä, kumisevia säveleitä, jotka saattoivat koko ruumiin värähtelemään. Ne olivat onnellisia päiviä ja niinkuin jo sanoin tuntui siltä kuin muistaisin rakasta puutarhaani vielä Jumalan ilotarhassakin ja ajattelen että siellä kävellessäni Herra sanonee minulle: "Margery, olin luonasi sielläkin, vaan autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat."

Asuessani vanhassa arentikartanossa, tapahtui elämässäni ainoastaan kaksi suurta muutosta — kolme olisi minun tullut sanoa, ja kolmas olikin vaikein. Ensimmäinen oli kun isäni meni toisen kerran naimiseen serkkunsa kanssa, jolloin olin kymmenvuotias; omaa äitiäni en ole koskaan tuntenut. Toinen muutos oli kun emintimäni kuoli kaksitoista vuotta sen jälkeen, jättäen Stefanin huostaani ja pyytäen minun valvomaan hänen etuansa ennen omaani. Sen olen tehnyt, Jumala on todistajani. Kun olisin voinut mennä naimiseen ja saada oman kodin, näytti isäni murheelliselta ja Stefan hiipi luokseni ja rukoili minua jäämään kotiin hänen tähtensä. Siten hylkäsin tarjouksen toisensa perään — minulla oli näet tarjouksia siksi kuin koko seutu tiesi päättäneeni elää naimatonna isäni ja Stefanin tähden.

Sanoin viimeisen muutoksen olleen vaikeimman. Kun muistelen puutarhaa kotona, kuvautuu se aina mieleeni semmoisena kuin se oli iltaa ennen Stefanin lähtöä. Hänen oli Australiaan matkaaminen. Mitenhän lienee käynytkään, vaan hän oli kasvanut oikeaksi herraksi ja omistanut tapoja, jotka eivät ollenkaan soveltuneet yksinkertaiseen kotielämäämme. Koska hän oli teräväjärkinen poika ja uuttera kirjan ääressä, houkuttelin isää lähettämään hänet puolen peninkulman päässä olevaan suureen kasvatuslaitokseen; ja nyt, täytettyään kuusitoista vuotta, ei hän enää voinut palata luoksemme raskaasen työhön ja yksinkertaisiin talonpoikais-oloihimme. Hän oli kuin levoton nuori lintu täysikasvuisin siivin, jota ei voinut pidättää ahtaassa häkissä — nyt oli hän levittävä siivet ja lentävä kauas näkyvistämme.

Tätä ajatellen istuin murheellisena lempipaikallani, mettiäis-lehtimajan suulla, kädet joutilaana helmassa, kun näin Stefanin tulevan vihreäistä käytävää pitkin, laskeuva aurinko huikaisi hänen silmänsä ett'ei hän minua huomannut. Kuinka kaunis hän oli! Aivan herraspojan ryhti!

En voinut olla ylpeilemättä hänen kauniista uljaasta olennostaan, joka tykkänään erosi talonpoikaimme typerästä ja kömpelöstä käytöksestä. Hellästi ja murheellisesti huusin: "Stefan! Stefan!" Hän pysähtyi silmänräpäykseksi, kuunnellakseen mistä ääni tuli, vaan nähdäkseen minua täytyi hänen kädellä varjota silmiään. Sitten tuli hän heti luokseni, heittäytyi maahan jalkaini juureen ja laski päänsä polvilleni. Hyväileminen tavallisesti ei ollut hänelle mieleen, vaan nyt tuli hänen niin pian lähteä.

"Maggie", sanoi hän, "miksi olet niin surumielinen?"

"Stefan", vastasin ja ääneni kuului hyvin heikolta ja surulliselta omissa korvissani, "huomenna olet poissa, enkä tiedä kuinka sinutta toimeen tulen."

"Oh! hyvin kyllä", sanoi hän, "onhan sinulla isä ja kartano, saat kylliksi hoitamista. Sinun tulee myös kaikesta kirjoittaa minulle ja koska et ole tottunut kirjoittamaan, vie se paljon aikaa. Minun tulee saada tietoa kaikesta, ymmärräthän, miten asiat sujuu ja miten kartano kannattaa. Minä maksan Maggie ja minä tahdon maksaa. Tahdon tulla rikkaaksi. Mitä hyödyttää kaikki oppini ell'en rikastu? Sentähden matkaan Australiaan. Aion tulla rikkaaksi ja mitä aion, siinä myös onnistun."

"Stefan", sanoin ja olin sanomaisillani löytyvän rahaa parempia esineitä, kun hän keskeytti minut.

"Kas niin, Margery, tiedän hyvin kyllä mitä aioit sanoa, vaan se ei asiaa muuta. Minun täytyy tulla rikkaaksi. Ja nyt Maggie hyvä, kun matkaan pois, aion kirjoittaa nimeni toisella tavalla. Se on oikeastaan kirjoitettava Bede eikä Beade. Olisin muuttanut sen jo koulussa ollessani, vaan kumppanit olisivat minua pilkanneet. Sinun tulee siis osoittaa kirjeeni: Stefan Bede Esq.; teetkö sen hyvä, hyvä Maggie?"

"Sinä lasket vaan leikkiä, Stefan", sanoin puoleksi nauraen ja puoleksi vakavasti.

"En suinkaan", vastasi hän minua hyväillen, "se on täyttä totta. Eihän tuo ole suuri asia luvata ja olen vakuutettu että se kirjoitetaan Bede. Olethan rakas, hellä sisareni; Maggie hyvä, lupaa se nyt."

"Tahdon miettiä sitä", sanoin enkä enää hymyillyt.

"Vielä on pari asiaa, joita sinulta pyytäisin", pitkitti Stefan. "Sinulla on niin suloinen ääni, suloisempi kuin koskaan olen kuullut, mutta sinä turmelet sanat. Ei, Maggie. Soisin niin mielelläni että oppisit oikein puhumaan, etkä tekisi monenmoisia vähäpätöisiä virheitä, joita hienot naiset eivät koskaan tee. Et ole tavallisten talonpojan tyttöin kaltainen, Maggieni, vaan et niidenkään naisten, joiden kanssa olen tutustunut. Ja kun rikkaana miehenä palajan, soisin että taitaisit puhua, astua, istua ja nousta kuin oikea lady."

Hetken istuin ääneti. Stefan häpesi jo minua. Tiesin hyvin kyllä ett'en ollut mikään sivistynyt nainen, ainoastaan jokapäiväisiin oloihin tottunut vaimo, ja tiesin ett'en muuksi voinut muuttua. Kerran entisen kirkkoherran eläessä tuli hänen rouvansa tervehtimään meitä, kartanoa katsoakseen, ja nyt muistin, kuinka hän karjapihan poikki kulkiessaan käärieli hameet ympärilleen, tipsutteli varpaillaan ja puhui vienolla äänellä, ja tunsin ett'en koskaan voinut tulla hänen kaltaisekseen. Kaikki näytti kerrassaan turmeltuneelta: valo, joka himmeni kukkulan takana, valkeain liljain hohde hämärässä ja uneliaisten lintuin piipatus pesissänsä. Olin murheellinen ja levoton; vaan minulla oli Stefanille sanottavaa, eikä siihen kenties enää olisi tilaisuutta.

"Stefan", sanoin vihdoin ja sivelin hänen kiharoitansa, "älä siitä huoli ett'en ole sivistynyt nainen, vaan kuuntele nyt minua. Tänä aamuna varhain herätessäni olin raskaalla mielellä. Olin nähnyt unta sinusta, että vielä olit pieni poika, vaan herättyäni muistin että niin pian olet minut jättävä ja mieleni kävi niin murheelliseksi, kuin jo olisit manalan majoihin muuttanut. Nousin vuoteeltani ja avasin ikkunan. Aurinko oli nousemaisillaan männikön takana ja kaikki pienet linnut lauloivat, ikäänkuin olisi sydän ollut niillä yhtä kevyt kuin minun oli raskas. Ikkunan alla, muurivihreän välissä, oli tyhjä pesä, ainoastaan pieni höyhen oli siihen jäänyt viimmeiseksi poislentäneeltä linnulta. Silloin ajattelin: noin tulee täälläkin olemaan Stefanin matkattua; toinen ja toinen kapine jääpi tänne muistuttamaan hänestä, enkä kumminkaan sen enempää tiedä missä hän on kuin minne hamppulinnut ovat lentäneet. Kun sitten surumielin käännyin, huomasin raamattuni ikkunalla, avasin sen umpimähkään ja seuraava lause kohtasi silmääni: 'Jos ottaisin aamuruskon siivet ja asuisin meren ääressä, niin Sinun kätes sielläkin minua johdattais ja Sinun oikea kätes pitäis minun'. Se oli sinulle Stefan, sillä sinä matkaat meren äärimmäisiin osiin; vaan Hänen kätensä on johdattava sinua ja Hänen oikea kätensä on pitävä sinua. Tästä sain paljon lohdutusta ja tahdothan sinäkin muistaa sen; lupaa minulle pitää se mielessäsi."

Tunsin kuinka Stefan veti käteni kasvoilleen ja suuteli sitä, sanaakaan emme virkkaneet, istuimme vaan syvässä hiljaisuudessa siksi kuin kuulimme isän huutavan "Margery! Stefan! tulkaatte illalliselle."

Margery Beade ja Beden armeliaisuus

Подняться наверх