Читать книгу Margery Beade ja Beden armeliaisuus - Stretton Hesba - Страница 7

VIIDES LUKU

Оглавление

Sisällysluettelo

Lähtö.

Neljä kuukautta sain vielä asua vanhassa kodissani; isän arenti-aika kesti näet ristinpäivään saakka ja uusi arentimies oli silloin vasta paikalle tuleva. Olisin heti voinut lähteä, jos olisin tahtonut, mutta kuka silloin olisi hoitanut kartanoa ja pitänyt huolta sekä ulko- että sisä-töistä? Olin iloinen jäämään, vaikka paikka tuntui kolkolta isän pois mentyä. Olihan siellä Jeremias ja toiset vanhat palvelijat, ja niin kauan kuin olin siellä voivat he työtä saada, sillä minulla oli sen verran, että voin maksaa heidän palkkansa.

Etsiessäni vanhan-aikaisesta viettopöydästä, joka oli isäni huoneessa, löysin hänen testamenttinsa, jonka hän oli kirjoittanut muutamia viikkoja Stefanin matkattua ja jossa hän minulle oli määrännyt kaikki jälkeensä jäävän omaisuuden. Pöytää en ollut koskaan ennen avannut, sillä isä oli aina pitänyt sen lukittuna, ja nyt tunsin itseni koko ajan vähän peljästyneeksi, että kenties tein jotakin pahaa, josta tarvitseisin hävetä, jos isäni astuisi sisään ja näkisi minun liikuttavan papereitansa. Siellä löysin vielä äitini vihkimäsormuksen, kiehkuran hänen tukastansa, leikattu hänen kuolemansa jälkeen, kuin myös vanhan raamatun, jonka ensimmäiselle lehdelle oli kirjoitettu milloin kukin perheemme jäsen oli syntynyt ja kuollut. Viimmeiseksi oli kirjoitettu päivä, jona Stefan matkasi; oli kuin isä olisi aavistanut, että ero Stefanista oli sama kuin kuolema. Muutamia kyyneleitä putosi lehdelle ja tahrasi sen; vaan isän kuolinpäivän jätin Stefanille raamattuun kirjoitettavaksi, hänen takaisin tultuaan.

Hautajaiset olivat pienet, koska meillä ei ollut muita sukulaisia kuin eno Simister enkä ajatellutkaan kutsua häntä hautajaisia varten, niin pitkän matkan päästä kuin Lontoosta. Saattojoukkoon ei kuulunut muita kuin pari kolme naapuria Kondoverista, Jeremias ja minä. Hautaamisen jälkeen palasin Jerryn seurassa peltojen poikki, jossa isä niin monta, monta kertaa oli kulkenut, että minusta tuntui kuin hän nytkin olisi siellä, vaikka sumu hänet peitti. Sitten istuin yksin perähuoneessa, päivä oli näet minusta pyhäpäivää juhlallisempi, ja kirjoitin Stefanille, kertoen mitä isä ennen kuolemaansa oli puhunut, ja ilmoitin muutamilla sanoilla löytäneeni isäni testamentin, jossa hän määräsi minulle kaikki. En pitänyt tarpeellisena huolettaa Stefania kertomuksella huonosta vuodentulosta ja arennista, joka oli maksamatta. Kun kaikki ristinpäivän aikaan tulisi myydyksi, jäisi kyllä tarpeeksi velkojen suorittamiseksi.

Ainoastaan muutamia kirjeitä löytyi isäni viettopöydässä ja niiden seassa löysin sen ainoan, jonka eno Simister oli kirjoittanut monta vuotta sitten emintimäni eläessä, jolloin en vielä ottanut osaa keskusteluihin. Monesti olin kuullut siitä puhuttavan, vaan en koskaan ollut lukenut sitä, isä ei näet suvainnut kenenkään avata viettopöytäänsä. Kirje kuului näin:

"Rakas herra ja veli!

"Mieleeni johtui, että teillä kenties on poikalapsi, jonka tahtoisitte asettaa semmoiselle paikalle, jossa hän voisi edistyä. Jos teillä on semmoinen kahdentoista ja neljäntoista ikävuoden välillä, jolla on hyvä terveys ja joka taitaa lukea, kirjoittaa ja laskea, niin tahdon järkenään ottaa hänet, tehdä hänet pojakseni ja kasvattaa hänet kulkemaan samaa rataa, jota itsekin olen kulkenut, ja päälle päätteeksi testamentteerata hänelle koko maallisen omaisuuteni. Jos teillä ei ole semmoista poikalasta, ette tarvitse vaivata itseänne vastaamaan minulle. Minä asun vielä Pyhissävaeltajain-kadulla Ludgatemäessä, jossa aina olen asunut ja aina tulen asumaan siksi kuin jätän tämän elämän Pyhissävaeltajain-kadun.

"Kunnioituksella tosi veljenne

Jaakko Simister."

"Kuinka", ajattelin, "onko tämä se kirje, josta isäni niin paljon puhui?" Se oli kirjoitettu monta vuotta sitten ja tiesin, ett'ei siihen koskaan vastattu. Eno Simister saattoi olla kuollut ja paitsi sitä halusi hän ainoastaan poikalasta. Tuskin näytti maksavan vaivaa kirjoittaa hänelle, vaikka sen kenties vast'edes tekisin, kun tilaisuutta sattuisi. Tilaisuutta ei sattunut koskaan ja paitsi sitä oli kirjoittaminen suuri vaiva minulle. Kukaan ei uskone minun omalla kädelläni kirjoittaneen koko tämän kertomuksen. Ei, istun vaan kauniissa nojatuolissa, kädet ristissä, ja tarvitsen ainoastaan sanoa sanat, niin ne kirjoitetaan selvällä kauniilla käsialalla, semmoisella, jota en koskaan ole voinut kirjoittaa. Jos Fede olisi ollut luonani vanhassa kodissani, olisi pitkä kirje mennyt eno Simisterille; paitsi tätä vaikeutta ei ollut aikaakaan kirjoittamiseen.

Vaikka kartano oli tuleva toisen huostaan, ei se estänyt vuonimisen aikaa tavallisuuden mukaan tulemasta. Pidin yhtä tarkan vaarin kuin ennenkin nuorista eläimistä, että ne yöksi päästettäisiin suojaan kylmästä itätuulesta, ja katselin heikkoa orasta ruskeissa juovissa samalla mielihalulla, kuin saisin nähdä sen kypsyvän ja leikattavan. Tiesin, että minun ristinpäivän aikaan tuli jättää paikka; vaan miksikä murheellisena ummistaisin silmäni ja sydämmeni luonnolle, kun Jumala nyt samoin kuin ennenkin antoi lehtien puheta, vuokkojen kukkia, kiurujen rakentaa pesiä ja eläimien syntyä.

Ristinpäivä tuli ja sen keralla eläinten myyminen — omat lempilehmäni ja kanani, jotka tunsivat minut niin hyvin että katsoivat jälkeeni, ikäänkuin pyytäen minua pitämään huolta vasikoistaan ja pojistaan. Kaikki, mitä talossa löytyi, myytiin, paitsi äitini merkkaus-vaate mustassa kehässä, ja isäni muotokuva, joka oli leikattu mustasta paperista ja sitkustettu valkealle. Nämät pani huutokaupan pitäjä syrjään, arvottomina ostajille tarjottaviksi. Tämä päivä tuntui vielä oudommalta kuin isäni hautauspäivä. Tuolla seisoivat naapurit, puristelivat höyhenpatjoja, kohottelivat liinahursteja päivää vasten, naputtelivat posliineja, kuullakseen olivatko rikki, ja kävelivät ulos ja sisään, miten huolivat. Olin kuin unelmassa, josta vasta myymisen lopetettua heräsin, kun kaikki olivat menneet ja jättäneet minut yksin tyhjään, tyhjään kotiin. Siellä makasin entisessä huoneessani, josta oli riistetty kaikki, joka minulle olisi tehnyt sen kodikkaaksi. Oi, jospa Stefan olisi ollut lähempänä! Heräsin päivän koittaessa, ikkunan uutimet olivat näet myydyt ja aurinko pisti suoraan silmiini. Nousin heti vuoteeltani aivan kuin joku olisi kutsunut minua, avasin ikkunan ja katselin nurmistunutta hedelmätarhaa, jossa lapsena olin leikitellyt. Siinä seisoin kauan ja katsoin, miten päivän valo eneni, siksi kuin se valaisi ikkunan alla olevain puiden lehtiä. Aamu-ilman virkeät tuulahdukset, jotka maallakin ovat niin eroavat puolipäivän palavasta helteestä, suutelivat kasvojani ja kolottavia silmiäni; ennen nukkumistani olin näet katkerasti itkenyt. Kohta kuului lintujen viserrys, ensin hiljaisena liverryksenä, kuin jos eivät mielellään olisi heränneet pesistänsä, sitten iloisena lauluna, ikäänkuin kaikki säveleensä olisivat olleet jäätyneet talven pakkasessa ja nyt päässeet valloillensa. Oma valkea kanani! — eilen oli se vielä minun — oli liikkeellä, ruokaa etsimässä puiden juurella ja kutsui keltaisia poikiansa. "Kuinka usein en tahtonut kerätä lapsiasi, niinkuin kana kerää poikansa siipeinsä varjoon!" sanoi Herra Kristus, ja vielä: "Eikö viisi varpusta myydä kahteen ropoon? Eikä yksikään ole Jumalan edessä unhotettu." Aurinko kohosi verkalleen ja ajattelin, kuinka turhaa olisi koetella estää sen nousua ja kuinka meidän tulee tyytyä siihen, että päivä paistaa ympärillämme, jos olemme iloisia tai murheellisia. Kuulin ajajan huutavan hevosillensa ja tarhan oven narisevan saranoillaan, mutta ei karjan ammuntaa, eikä kanain kaakotusta kuulunut, paitsi pienen valkean kanani, jonka uusi arentimies oli ostanut. Kaikki hyvästi tunnetut äänet olivat poissa, eivätkä enää palajaisi korviini, Stefanin nuori heleä ääni, isäni huuto ja kaikki muut äänet, jotka aamu aamulta olivat minut herättäneet. Lankesin polvilleni, peitin kasvoni ikkunan pieltä vasten ja kuuntelin mitään virkkamatta vienoa ääntä, joka sydämessäni puhui. Siinä ollessani tunsin tämän koettelemuksen pysyvän muuttumatonna, jos vastaan otin sen nurisemalla tai nöyrällä mielellä, ja että yhtä vähän voin sitä poistaa, kuin pysähdyttää nousevaa aurinkoa. Olin kuin maasta juurineen reväisty puu, jonka sija alkoi täyttyä ja tasoittua. Olin istutettava johonkuhun toiseen osaan Herran puutarhaa, tai kuihtuva ja kuoleva, jos paikalleni jäin. Päätös oli tehtävä ja sen tein ennenkuin paikaltani nousin.

Hedelmäpuun lehdet kimaltelivat auringon valossa. Astuin portaita alas keittiöön, joka oli autio ja tyhjä, ja pitkitin matkaani puutarhaan, jossa kaikki oli entisellään. Siellä oli muutamia mettiäisiä, jotka kevätpäivän oikullinen ilma oli vietellyt pesistänsä, ja jotka nyt huolestuneena lensivät hunajakukkasia etsien. Itätuuli viipyi jossakin ja länsituuli humisi vienosti puissa. Taivaan sineä kohden kuvautui kukkula juovineen valkeasta lumesta, jota vielä siellä täällä oli sen rinteillä; se näytti tavallista jylhemmältä koleassa himmeydessään. Sinä aamuna katselin sitä kauan. Eikö se ollut minun kaltaiseni? yksinäinen, kelmeä ja kolkko! Vaan kummallekin nousi aurinko lämpimänä, voimallisena ja täynnä lohduttavaista eloa.

Istahdin mettiäis-lehtimajan suulle, lähelle mettiäispesiä, joiden ympäri isäni kuoltua oli sidottu muutamia huoliharsonauhoja, jotka nyt olivat ruskistuneet ja rippuivat palasina. Kauan en istunut, ennenkuin kuulin puutarhan veräjän aukeavan ja näin vanhan Jerryn tulla hoipertelevan käytävää pitkin, puettu valkeaan päällyspaitaan ja päässä kulunut huopalakki, joka silmillä rippui.

"Tahtoisin puhutella teitä, neiti Margery", sanoi hän. "Mitä nyt aiotte tehdä, jos kysyä saan?"

"Sitäpä tuskin vielä tiedän", vastasin.

"Ette kai palvelukseen aikone mennä, neiti?" kysyi hän.

"En ainakaan täällä kotipuolella", vastasin, koska palvelukseen meneminen jo ensi hetkestä oli tuntunut vastenmieliseltä, vaikka Hän otti päällensä palvelijan muodon.

"Jos täällä kotiseudulla olisitte palvelukseen mennyt", sanoi Jerry, "olisin ruokapalkalla pyrkinyt samaan paikkaan, ja silloin olisin voinut tehdä yhtä ja toista säästääkseni teitä, neiti, ja olisihan tuo teillekin ollut enemmän kodin tapaista. Vaan jos aiotte jättää tämän seudun, niin ajattelen että menette enonne Simisterin luo, joka asuu Lontoossa ja jolla on kaikki niin pulskasti, kuten vanhan isännän oli tapa sanoa. Hän kyllä ihastuisi nähdessään teitä, neiti Margery, sen voin vakuuttaa. Te ette ole nainen, jolle selkänsä kääntäisi. Kenties joku Lontoon suurisukuisista naipi teidät. Parempaa eivät koskaan voisi saada, vaan kyllä huonomman, sen voipi vanha Jerry sanoa heille."

Tämä oli pisin puhe, minkä koskaan olin kuullut Jerryn pitävän. En voinut hänelle heti antaa vastausta. Olin melkein päättänyt matkata Lontoosen, vaan tarvitsin ensin miettiä syitä sekä myötä että vastoin.

"Kenties on minulle parasta lähteä täältä", vastasin hetken kuluttua. "Siellä on eno Simister, joka on ainoa sukulaiseni, paitsi Stefan, joka on Australiassa. Vaan Lontoosen päästäkseni tarvitsisin koko summan rahaa, enkä oikein tiedä miten sinne pääsen."

"Kirkkoherra on sanova teille tien", sanoi Jerry, "ja minä ja toiset olemme koonneet ja tässä on enemmän kuin kaksikymmentä killinkiä teitä sinne auttamaan. Jumala siunatkoon teitä, neiti Margery! Ottakaa ne hyvällä sydämmellä, ne ovat annetut hyvästä sydämmestä. Te olette olleet hyvin hyvä meille ja nyt me puolestamme tahtoisimme olla vähän hyviä."

Tunsin itseni hyvin liikutetuksi, miehet olivat näet ainoastaan köyhiä työmiehiä, jotka kenties eivät enää saisi työtä. Jeremias pisti hyvästi käärityn paperipalasen käteeni, vaan minä annoin sen hänelle takaisin. "Ei, ei, Jerry", sanoin, niin pahassa pulassa en vielä ole. Minulla on tarpeeksi päästäkseni Lontoosen, jos sinne lähden."

"Ottakaa ne hyvällä sydämmellä, ne ovat annetut hyvästä sydämmestä", kertoi Jerry. "Emme tahdo ottaa niitä takaisin, neiti Margery. Tarvitsette kai koko raha-aarteen matkataksenne Lontoosen asti."

Hän painoi rahat käteeni ja mennä lyllerteli kömpelöillä askelilla puutarhan läpi, päästäkseen minua pakoon. Ei hän tietänyt, miten hän oli huojentanut taakkaa, joka sydäntäni painoi.

Uudella rohkeudella ja uudella voimalla panin mustan hatun päähäni ja kaulavaatteen ylleni ja läksin Kondoveriin kirkkoherralta neuvoa kysymään, miten Lontoosen tulisin.

Hän oli hyvin ystävällinen, ystävällisempi kuin koskaan olisin luullutkaan. Aivan vähän olin häntä ennen puhutellut, sillä kartanomme oli kylän toisessa päässä, mutta mielellään näkyi hän sanovan kaikki, mitä tietää tarvitsin, ja kun hyvästi-jätöksi lyykistin sanoen: "jääkää hyvästi", kätteli hän minua sydämmellisesti ja sanoi: "jääkää hyvästi, Jumala siunatkoon teitä Margery Beade!"

Pari päivää pysähdyin vielä vanhalle paikalle auttamaan tulokkaita majan muutossa, sillä vaimo oli kivuloinen ja heillä oli koko lauma lapsia. Viimmeinen yö tuli vihdoinkin, viimeinen yö ja viimeinen aamu.

Margery Beade ja Beden armeliaisuus

Подняться наверх