Читать книгу Margery Beade ja Beden armeliaisuus - Stretton Hesba - Страница 6

Sisällysluettelo

Vanha kartano Beade.

Vuodet kuluvat, vieden mukanaan kylvö- ja niitto-ajan, kesän ja talven, Herran lupauksen mukaan. Toinen vuosi oli toisensa kaltainen, myötänsä tuoden aivan vähän muutoksia, paitsi että isä vanheni ja minä samaten, luulen ma, vaikk'en sitä huomannut. Levollinen ja rauhallinen aikakausi oli koittanut minulle; kaikki näkyi entistä levollisemmalta. Vanhat palvelijat pysähtyivät meille, eivätkä piiatkaan näyttäneet toivovan muutosta, vaan jäivät paikoilleen vuosi vuodelta, toimittaen työnsä säännöllisesti ja kunnollisesti. Koululupaakaan ei enää ollut, jolloin Stefan tuli kotiin ja käveli pelloilla ja niityillä herrasmiehen näköisenä.

Kahdesti vuodessa tuli kirje Stefanilta, ja ne olivat suuria tapahtumia meille. Hän oli yhä edelleen kaukaisessa maassa ja oleskeli herra Garnettin, lakimiehen, luona, joka näkyi pitäneen hänet poikanansa. Maa, jossa hän oli, oli niin kaukana, ett'en koskaan luullut kirjeiden tulevan harvaan, olihan näet ihme että ollenkaan tulivat, niin monen tuhannen peninkulman päästä. Postimies, joka harvoin astui ovestamme paitsi jouluna, jolloin hän tuli joululahjoja anomaan, toi mukanaan nämät kalliit kirjeet; ja kun vastuun olin kirjoittanut, seisoin puutarhan veräjän luona, tirkistäen tielle Kondoveriin päin ja näin kuinka hän pisti kirjeen laukkuunsa ja vei pois sen. En tietänyt millä tavoin ja millä neuvoin se Stefanille tuli.

Kerran oli vuoden-sato huono. Peltomme olivat ylängöllä ja kun vuoden-tulo oli myöhäinen ja talvi aikainen, ei viljamme ennättänyt kypsyä ennen tuiman syksyhallan tuloa. Muistuu erään leikkuu-ajan pitkällisen sateen ja sitä seuraavan yö-kylmän jälkeen, jolloin meidän täytyi virittää tulia pelloille, nähdäksemme työtä tehdä ja lämmitelläksemme kovassa vilussa. Olen vielä näkevinäni isän taluttavan juhtiansa kuhilaalta kuhilaalle, ja tulien punaisen valon valaisevan hänen harmaata päätänsä ja levotonta muotoansa, kuin myös kuihtuneita viljalyhteitä, jotka kuurasta kimaltelivat. Kolme vuoden-tuloa perätysten oli hyvin huonoa, eikä karjakaan menestynyt. Vasikat ja vuonat kuolivat ja vaikea oli kahdesti vuoteen maksaa arentia. Isä oli vanha ja koettelemukset murtivat hänen voimansa.

"Margery", sanoi hän eräänä iltana kun miehet olivat eläimiä illastamassa ja me kahden istuimme takan kolkassa, "oletko koskaan ajatellut mitä on tekeminen, jos tulemme pakoitetuksi jättämään vanhan kotimme. Tässä olen syntynyt, tässä otin äitisi vaimokseni ja tässä tuudittelin sinua polvillani. Sydämmeni pakahtuisi, jos täytyisi luopua tästä paikasta ja istua toisen takan ääressä."

Näin hänen huulensa värisevän ja kätensä vapisevan, kun hän koetteli sytyttää piippuansa hiilellä liedestä, ja mieleni kävi murheelliseksi hänen tähtensä.

"Jos se on Jumalan tahto, on se hyödyksemme", vastasin.

"Vaan eihän se voi olla Jumalan tahto", virkkoi hän äreästi, niinkuin lapsi, joka tarvitsee rauhoittua äitinsä helmassa. "Sen sanon, Margery, onkohan Kaikkivaltias vihastunut minuun, kosk'ei Hän anna minun kuolla vanhassa kodissani?"

"Ei, ei, isä", vastasin, "Jumala Kaikkivaltias on rakkaus. Kaikki mitä

Hän tekee on aivan hyvää. Hän ei vihaa ketään meistä."

"Silloin antaa Hän minun kuolla vanhassa kodissani", sanoi isä. "Sen pidän merkkinä ett'ei Hänellä ole nurjaa mieltä minulle. Mutta, Margery, kirjoititko Stefanille ja kerroitko hänelle kuinka vuoden-tulon ja karjan laita on, ja miten huono laidun lypsylehmillä on ollut?"

"Kirjoitin", vastasin vitkalleen, "viimeisen elonkorjuun jälkeen."

"Eikö hänellä ole ollut aikaa vastata?" kysyi isä; "hänen tulisi lähettää ne sata puntaa, jotka hänelle annoin. Hän sanoo erinomaittain hyvästi edistyvänsä, ja nyt on hän lähes kolmenkolmatta vuoden vanha ja nuori mies, eikä enää poika, niinkuin matkatessaan. Jos maa olisi niin edullista kuin hän sanoo, olisi hän helposti ansainnut sata puntaa, ja ne auttaisivat meidät entiseen kuntoomme. Sitten en pelkäisi kuolla vanhalla paikalla. Luuletko hänen lähettävän ne. Kuinka pian voimme saada tietoja häneltä?"

Tähän en mitään virkkanut, isäni toivoi näet Stefanin auttavan meitä, ja minusta oli vaikea kumota tämä toivo.

Uudestaan kysyi isä närkästyneellä äänellä: "Kuinka pian voimme kuulla hänestä?"

"Olen kuullut hänestä; Stefanin kirje tuli tänään."

"Ja mitä poika kirjoittaa!" huudahti isä vapisevalla äänellä, "onko hän lähettänyt meille apua?"

Otin kirjeen taskustani ja panin sen pöydälle kynttilän valoon. Tällä kertaa oli kirje pitkä ja kirjoitettu kauniilla käsialalla, joka ei ollenkaan ollut minun ruman, kankean käsialan näköinen, eikä isän, jota ei kukaan voinut lukea. Lu'in sen harvaan ja selvästi:

"Rakas Margery!

"Ikävät sanomat, jotka viimmeinen kirjeesi sisälti, huolettavat minua paljon. Jos olisin siellä, auttaisin teitä niin paljon kuin voisin, vaan ollessani näin kaukana, ja kun en tunne asioitanne, on minun mahdoton tietää, mikä neuvo parhain olisi. Syyn huonoon edistymiseenne luulen olevan sen, että koko kartano on rappiolla ja huonossa kunnossa. Isä on liian vanha miestensä perään katsomaan; luonanne on yhä edelleen Jeremias ja nuo muut heikot ja kykenemättömät rengit. En voi käsittää kuinka siten luulette pääsevänne eteenpäin, ja teidän on iloitseminen, kun voitte jättää kaikki. Jos täällä olisitte, voisin kyllä auttaa teitä, vaan siellä ollessanne on se mahdotonta. Sinä viittaat minulla rahoja olevan, Margery. Minulla ei ole paljon, ei kylliksi voidakseni ylläpitää joukkoa vanhoja ihmisiä. Minulla on ainoastaan pohjaraha ja tämä on niin hyvästi käytetty, että sinä olisit ensimmäinen varoittamaan minua tyhmyydestä hävittämään sitä. Vaan jos jälleen kirjoitat minulle kuusi kuukautta viljan korjuun jälkeen ja näytät että välttämättömästi tarvitsette ne sata puntaa, jotka isä antoi minulle etsiäkseni onneani maailmassa — eikä se ollut paljon Margery — silloin lähetän ne vaikka kuinkakin tukalaa olisi. Toivon kuitenkin tulevanne toimeen ilman tätä uhrausta. Koettele nyt rakas Maggie! Pane kaikki voimasi liikkeelle, sillä tunnethan sananparren: 'Auta itseäsi, niin on Jumala sinua auttava'. Ja onhan sinulla eno Simister, hänenkin tulee tehdä jotakin edestänne ja hän on paljon lähempänä kuin minä. Nyt en jouda kirjoittamaan enempää, koska kirje on postiin lähetettävä. Jumala siunatkoon teitä!"

Rakas poikanne

Stefan.

"Kaunis kirje, oikein kaunis kirje", sanoi isä, minun sitä kokoon pannessani, "kelpo poika tuo Stefan."

Hän kuunteli aina mielellään Stefanin kirjeitä luettavan ja tahtoi kuulla niitä useampia kertoja. Tätä kirjettä en kumminkaan tarvinnut lukea uudestaan sinä iltana. Siinä oli jotakin, joka jähmetytti minua ikäänkuin itätuuli jostakin raosta olisi puhaltanut sisään. En voisi sanoa mikä se oli, sillä olihan tuo älykkäästi Stefanilta, epäillä lähettää meille rahoja, enkä niitä ollut varmaan pyytänytkään. Vaan jähmetys, jonka tunsin joka kerran kirjettä lukiessani, saattoi minut toivomaan, ett'en samana iltana tarvitsisi sitä enää lukea.

"Tuo, jota hän eno Simisteristä kirjoittaa, on kyllä hyvä", virkkoi isä, asiaa levollisesti mietittyään, "mutta kahteenkymmeneen ajastaikaan en ole hänestä mitään kuullut; minulla näet ei koskaan ole ollut niin hyvä kirjoitustaito kuin Stefanilla. Vaan se ei minua miellytä, että hän sanoo meitä vanhoiksi ja kykenemättömiksi. Kartano on tosin vanha, ladon katto täynnä reikiä ja kaikki ulkohuoneet kaatumaisillaan. Vaan, Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, Jerry ja minä olemme vielä samassa kunnossa kuin ennenkin, yhtä vankkoja ja reippaita. Huonot vuodet ja vastoinkäymiset karjassa ovat saattaneet meidät näin rappiolle. Stefan on vielä ainoastaan nuori poika, eikä ymmärrä asioita. Lukuun ottamatta sitä, jota hän kirjoitti Jerrystä ja minusta, on se kaunis kirje, Margery; ja se on kaikki sinun tekosi, tyttöseni."

Isä istui iloiten kirjeestä, ikäänkuin lapsi. Hän näytti niin harmaalta ja tuhkankarvaiselta himmeässä kynttilän valossa, ja äänensä vapisi kun hän yhä vaan kiitteli Stefanin kirjettä; minä puolestani ajattelin sitä enenevällä kylmyyden tunteella.

Kolme viikkoa jaksoi isä vielä toimittaa jokapäiväisiä askareitansa. Oli marraskuu, ja eräänä sumuisena aamuna meni hän päivän koittaessa ulos Jerryn kanssa, ja kulkea hoiperteli pelloilla ja niityillä kylmässä ja kosteudessa. Kuinka vanhoja he todellakin olivat, sitä en huomannut ennenkuin Stefanin kirje tuli; he olivat niin vähitellen käyneet harmaiksi ja kyyryisiksi. Heidän kanssaan oli käynyt melkein samoin kuin yön lähestymisen, jolloin pimeä tulee ennenkuin huomaa auringon laskeutuneen. Isä oli niin kauan kulkenut mäkeä alas, ett'en ajatellutkaan kuinka lähellä laksoa hän oli, ja nyt tuntui minusta ikäänkuin hän kerrallaan olisi sinne vajonnut, kun hän yht'äkkiä jätti työnsä ja laskihe vanhalle vuoteelle, vaalentuneine kamlotti-uutimineen, johon isänsä oli kuollut ennen häntä. Tämä tapahtui kolme viikkoa Stefanin kirjeen tulosta, ja ennenkuin siihen olin vastannut ja kertonut, kuinka tukalaa meillä oli. Talossa ja meijerissä oli jouto-aika ja sain siis öin päivin olla isäni luona, tarvitsematta hetkeksikään jättää häntä yksin. Viimmeisenä päivänä, isän eläessä, istuin hänen luonansa, matalassa nojatuolissa, pienen pyöreän pöydän ääressä, jolla yksi ainoa kynttilä paloi — niin olin istunut joka ilta emintimäni kuoltua.

"Margery, tyttöseni", sanoi hän minulle, "sinulla on ollut, pelkään mä, vaivaloinen elämä."

"Ei, isäni", vastasin hymyillen, vaikka kyyneleet nousivat silmiini; "elämäni on ollut hyvä ja onnellinen."

"Niin, vaan useammat tytöt sanoisivat sitä kurjaksi elämäksi", mutisi isä; "ei koskaan vähintäkään huvitusta, ei miestä, eikä lapsia. Pelkään menetelleeni huonosti sinua kohtaan, kun en pitänyt mitään neuvoa, että olisit saanut oman kodin. Vanhat ovat itsekkäisiä, Maggie; he pitävät mielellään lapsensa luonaan kuolemaan saakka ja jättävät heidät sitten, usein niinkuin linnun pojat pesittä. Stefan oli viisas poika ja hänestä on kyllä huolta pidetty, vaan minne sinä joudut, sitä en ymmärrä."

"Älä minusta huoli, isä", vastasin, "Jumala on kyllä auttava minua."

"Margery", virkkoi hän hetken kuluttua; ja silmänsä loistivat kirkkaana harmaiden kulmakarvojen alla, "Kaikkivaltias antaa minun kuolla omalle vuoteelleni. Sinä näet ett'ei hänellä ole vastenmielisyyttä minulle."

"Pelkäsitkö Häntä, isä?" kysyin. "Luulitko Häntä ankaraksi sinulle?"

"Ajattelin Hänen kenties olevan kuin talonhaltija, joka karkoittaisi minut pois kun aika joutuu, vaikka olen vanha mies. Vaan Hän ei ole minua hylkäävä. Hän tietää, ett'en hylkäisi vanhaa Jerryä, ja eikö raamatussa seiso jotakin siitä, että meille tapahtuu samoin kuin muille teemme?"

"Hän ei koskaan hylkää niitä, jotka Hänen luoksensa tulevat", vastasin; "ne jotka Jesukseen kääntyvät, eivät suinkaan tule pois ajetuiksi."

"Niin tulen minä", sanoi hän vakaasti, "Hänen kauttansa, joka on hyvä paimen ja etsii kadonnutta lammas-raukkaa siksi kuin sen löytää. Se on huomattava, Margery, ett'ei Kaikkivaltias aja lammasta tarhasta, kun Jesuksella on ollut niin paljon vaivaa saattaa se sinne. Ei, ei, Hänellä ei ole vastenmielisyyttä meille, vai kuinka?"

"Ei kenellekään", vastasin; enempää en voinut sanoa.

"Jos Hän olisi antanut minun tulla karkoitetuksi vanhasta kodistani ja kuolla vieraassa paikassa", pitkitti hän, "olisin sen pitänyt merkkinä, että Hänellä oli vastenmielisyyttä minulle, mutta sinä et saa sitä pitää semmoisena merkkinä. Vanhan kodin olet kyllä jättävä, vaan ethän tahdo nurkua Kaikkivaltiaalle?"

Äänensä oli hyvin liikutettu ja hän katsoi levottomasti minuun. Tiesin ett'ei semmoiset merkit olleet mistään arvosta ja jos isäni olisi kuollut työhuoneessa vaivasten joukossa, olisi Jumala rakastanut häntä yhtä paljon ja Jesus valmistanut hänelle yhtä hyvän ja kauniin sijan. Hän kuoli ristille ryövärien keskelle ja kansa, joka Hänet näki, pilkkasi Häntä. Kenen kuolemaa taitaa Hänen kuolemaansa verrata?

"Toivon ett'en koskaan napise Jumalalle", vastasin, katsoen häntä suoraan silmiin. "En pelkää mitään, jota Hän antaa minun tehdä tai kantaa. Kaikki mitä Hän lähettää on kyllä hyvää. Minua et tarvitse murehtia, isä, ja ethän Stefanistakaan ole levoton."

"En, en", vastasi hän, "Stefan on saanut osansa, ja hän on vankka poika; Jumala häntä siunatkoon. Vaan sinä olet heikko, Margery, eikä sinulle jää mitään, ei niin vähintäkään. En tiedä minne joudut, mutta Kaikkivaltias tietää sen."

"Niin, Hän sen kyllä tietää", vastasin levollisesti; tämä näet ei ollenkaan huolettanut minua, ja tahdoin niin mielelläni nähdä isänikin levollisena.

"Vaan ajattele, jos Hän antaa sinun tulla hyvin köyhäksi ja käydä kerjäämässä leipääsi", sanoi hän huolestuneena.

"Isä", vastasin, "en koskaan voi tulla Häntä köyhemmäksi, joka sanoi: 'Ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla pesät, vaan Ihmisen Pojalla ei ole kuhun hän päänsä kallistaa.'"

"En soisi sinun niinkään köyhäksi tulevan", sanoi hän nyhkyttäen.

"Elkää sitä peljätkö, isä", sanoin iloisesti, "olen voimakas ja ahkera;

vaan jos niinkin tapahtuisi, ei palvelijan sovi vaatia parempaa kuin

Mestarinsa, vai kuinka? Älkää minua murehtiko, eläväthän sekä eno

Simister että Stefan vielä, olkaa siis huoleti minusta, isä."

Monta tuntia ei enää ollutkaan murehtimisen aikaa. Ennen auringon koittoa oli kuolon kalma jo levinnyt hänen muodollensa. Hän ei enää puhunut mitään, piti vaan kättänsä kädessäni, siksi kuin se kylmeni ja putosi siitä. Luonamme ei ollut ketään, vaan en koskaan ole niin selvästi tuntenut Hänen läsnäoloansa, joka sanoi: "En tahdo jättää teitä isättömiksi, tahdon tulla luoksenne." Hän oli tullut ja vaikka silmäni eivät Häntä nähneet, tiesin Hänen siinä olevan, samoin kuin pimeässä tiedämme, että meillä on koti ympärillämme ja ne joita rakastamme luonamme, ja että ainoastaan valoa puuttuu nähdäksemme kaikki. Isälle oli nyt aamu koittanut ja hän taisi nähdä Jesuksen seisovan rannalla ja tiesi että se oli Jesus.