Читать книгу Margery Beade ja Beden armeliaisuus - Stretton Hesba - Страница 5

Sisällysluettelo

Yksinäisiä päiviä.

En tiedä miten aika kului seuraavana aamuna. Minulla oli paljon toimittamista viimmeiseen silmänräpäykseen saakka, ja silloin tunsin kuinka Stefanin käsivarret sulkivat minut ja miten hän likisti minut rintaansa vasten. Näin hänen nousevan isän viereen kärryihin, joita ainoastaan markkinaretkillä käytettiin. Kaikki palveliat kokoontuivat heidän ympärilleen ja seurasivat heitä sitten kujaa pitkin, ikäänkuin ruumiin saattoväki. Minusta oli outoa kuulla eläinten ammuvan, haukkuvan, määkyvän ja kaakattavan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kyynel-silmin näin ainoastaan vilahduksen Stefanista, kun hän heilutti hattuansa jäähyväiseksi, ja kuulin miesten eläköönhuudot. Sitten menin takaisin pimeään kartanoon.

Nyt en enää tuntenut sitä samaksi paikaksi. Aamuaurinko ei paistanut niin kirkkaasti kuin ennen ja illatkin olivat pitkät ja kolkot. Minulla oli yhtä paljon askaroimista kuin ennen, ehkäpä enemmänkin, sillä karjakon poislähdettyä toimitin kaikki hänen työnsä. Tätä ennen en tarvinnut tehdä, vaan nyt tein sen vapaasta tahdosta, hankkiakseni Stefanille tilaisuutta noudattaa mielihaluaan. Isä oli vahva, taitava työmies, mutta hellä naisväelle, eikä kärsinyt nähdä heitä vaivattavan ja rasitettavan liialla työllä. Äitini ja minä emme koskaan toimittaneet raskaampia töitä, joita talonpojan talossa löytyy. Me puhdistimme voin ja autoimme juuston valmistamisessa, vaan emme koskaan tarvinneet kirnuta tai kantaa maitohinkkejä karjakartanosta. Stefanin matkattua antoi isä usein jonkun rengin tehdä raskaimmat työt ja ajoi itse auraa, aivan vähän huolien uupumuksesta ja jämeydestä, jonka iltasin tunsi, yhdessä kohti istuessaan.

Vaikka käteni olivat uutterat, oli mieleni raskaampi kuin kertoakaan voin. Kaikki näkyi kadonneen Stefanin kanssa. Tietoja en saanut hänestä paitsi ne muutamat rivit, jotka hän kirjoitti Liverpoolista, monta pitkää kuukautta sitten. Laivassa olostaan en tiennyt mitään, sillä en koskaan ollut laivaa, enkä merta nähnyt, enkä voinut sitä edes mielessänikään kuvailla. Se oli minulle yhtä tuntematoin kuin tulevainen elämä, vieläpä tuntemattomampikin, sillä olinhan raamatussani lukenut jotakin tuosta autuaallisesta paikasta.

Nyt johtui mieleeni lukea Stefanin kirjoja; näistä kenties oppisin, niinkuin hän oli toivonut, ajattelemaan ja puhumaan sivistyneen naisen tavalla. Hän oli jättänyt muutamia latinan- ja kreikankielisiä, joista minulla ei ollut mitään hyötyä, vaan toisia kauniilla englannin kielellä, aivan eroava siitä kielestä, jota talonpojat puhuivat. Näiden lukeminen viehätti minua ja luulenpa niistä jotakin oppineeni, vaikka kuitenkin pysyin melkein semmoisena kuin ennen, arentimiehen tyttärenä, joka ei ollenkaan soveltunut seurustelemaan korkeasukuisten kanssa, semmoisten kuin kirkkoherra ja hänen rouvansa.

Stefanin matkattua oli isäni kenties enemmän iloinen kuin murheellinen. Tosin puhui hän usein hänestä, vaan ei toivonut häntä koskaan takaisin; muutamissa seikoissa ovat miehet niin erilaatuisia kuin naiset. Stefanin kotona ollessa en kenties kohdellut isääni yhtä hellästi kuin nyt, ainakaan en häntä niin paljon ajatellut. Ja nyt, vaikka kaikki vanhassa kodissa oli hiljaista ja vakavaa, lienee häntä miellyttänyt nähdä minun tähystelevän, näkyisikö häntä työstä kotiin tulevaksi. Toisinaan luin hänelle ääneen, jota ennen en voinut tehdä Stefanin läksyjä lukiessa. Usein menin myös iltasilla isän kanssa pelloille, katsomaan miten viljaa korjattiin ja kuinka eläimet voivat.

Tässä voin senkin kertoa, että eräs heistä, joka kerran pyysi minua vaimokseen, tuli jälleen; vaimonsa oli näet kuollut ja hän tarvitsi jonkun talouttansa ja äidittömiä lapsiaan hoitamaan. Sydämmeni tosin sykki pienokaisille, mutta isää en voinut yksin jättää, ja siten menetin viimeisen tilaisuuden saada oman kodin.

Kaikessa surussa ja yksinäisyydessä oli sydämmeni pohjassa pysyväinen ilo ja tunto siitä ett'en ollut yksinäni, vaan jota olen liian oppimaton täydellisesti selittämään. Monta ajatusta oli minulla ennen Stefanin lähtöä, sekä vakavaa että iloista, istuessani kirkossa, kuin myös lehtimajan suulla; vaan nyt ne tulivat useammin, jotta sydämmeni viimmein oli yhtä täytetty niillä kuin mettiäispesät mettiäisillä. Yhtä vähän taidan ajatuksiani sanoilla kertoa, kuin saattaa sokeata näkemään auringon valoa, tai kuuroa kuulemaan lintujen laulua. Vaan se, joka kuulee ja näkee, tietää sen sanoittakin.

Ei ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut puhella, ei ketään, jonka kanssa olisin tahtonut puhella Jumalasta, rakkaasta Herrastamme Kristuksesta ja taivaasta. Senkaltaista ei kukaan näkynyt ajattelevan; kuitenkin löytyi Kondoverissa ihmisiä, jotka säännöllisesti kävivät kirkossa, kuten minäkin. Kun ilma oli sateinen, tai isästäni ikävää että menin, tai pieniä lampaita hoidettavana ja ainoastaan nuoria piikoja, joiden huostaan olisi ne voinut jättää, pysähdyin kotiin ja luin raamattuani perähuoneessa. Silloin pyysi isä minua ääneen lukemaan ja istui itse kuunnellen, kädet polvilla, ja harmaa päänsä nyökäytti silloin tällöin lukiessani lausetta, jonka hän muisti. Vanha kirkkoherramme oli kuollut ja toinen tullut hänen sijaansa, vaan tämä rakasti maanviljelystä ja puhui mieluisemmin viljan tulosta ja karjan hoidosta. Apulainen oli vanha mies, liian vanha kulkemaan niin kauas kuin kartanoomme, vaan hän oli hyvä ja hengellinen mies, jonka kanssa ehkä olisin voinut puhella, jos vaan olisin saanut tavata häntä. Täällä olimme nyt kaukana kirkosta ja papista; vaan tunsin ett'ei Jumala ollut kaukana kenestäkään meistä.

Vihdoinkin saimme tietoja Stefanista, lähes kymmenen kuukautta hänen lähdöstään; siihen aikaan ei näet matkattu Australiaan niin sukkelaan kuin nyt. Talletan vielä kaikki hänen kirjeensä ja voisin kirjoittaa ne sanasta sanaan, sillä lu'in niitä aina vähä väliin, enkä ole koskaan lukenut mitään niin hyvää ja kaunista parhaassakaan kirjassa. Viimmeisen lehden kirjeestä saatte kuulla:

"Eräänä päivänä matkasimme Melbourneen, jolloin herra Garnett, lakimies, jota mainitsin, kysyi oliko minulla toiveita rantamaalla ja tarjosi minulle paikan virkahuoneessansa. Olen vakuutettu hänen pitävän minut kylliksi nerokkaana ja kunnollisena hyödyttämään häntä. Vastasin ett'ei lakimiehen virkahuone ollut mitä halusin, vaan että aikomukseni oli päästä lampurikartanoon, josta vähitellen voisin tulla osalliseksi. Hän lausui että tuhlaisin lahjani, jos lampuriksi rupeaisin; vaan jos tahtoisin olla hänen virkahuoneessaan kuusi kuukautta koetteeksi, voisin sill'aikaa asiaa miettiä ja tarkemmin tiedustella ennenkuin päättäisin. Hän sanoo että olen teräväjärkinen ja ymmärtäväinen nuori mies. Mietittyäni suostuin hänen tarjoukseensa. Aluksi saan jotensakin hyvän palkan ja koska minulla vielä on jäljellä isäni antamasta sadasta punnasta, koetan saada sen käytetyksi hyödyttävällä tavalla. Se on onnea tuottava raha, joka on tuottava silkkihameesi ja kultakellosi, Maggie." — Tämä oli kyllä kauniisti Stefanilta, vaan hän ei ajatellut kuinka vähän hyötyä minulla silkkihameesta olisi ja kuinka paljon mieluisemmin vastaanottaisin hymyilyn tai suutelon häneltä. Kirjeessä oli myös jotakin, jota hän nimitti: P. S.

"Olemme juuri nyt tulleet Melbourneen. Herra Garnett ottaa minut kotiinsa. Tämä on erinomainen etu ja todistaa onnestani. Katteini sanoo herra Garnettin kuuluvan etevimpien miesten lukuun ja olevan hyvin rikkaan. Lapsia hänellä ei ole; hän on ollut ainoastaan kaksi vuotta naimisessa. Minä jään hänen luoksensa. Jos hän ei saa perillisiä, enkä minä voi hankkia itselleni omaisuutta, saan ehkä periä hänet. Jääkää hyvästi, rakas isä ja Maggie. Olen oiva mies ennenkuin minut jälleen näette. Eläkää tervennä ja Jumala siunatkoon teitä!"

Rakas poikanne

Stefan.

Tämän kirjeen säilytin raamattuni lehtien välissä, jossa myös oli pari kuivattua kukkaa, jotka Stefan lapsena ollessaan oli pannut sinne. Ne olivat siellä siitä ajasta saakka; ja kun kirkossa silloin tällöin katselin niitä, nousivat kyyneleet silmiini, joita en tahtonut pyhkiä pois, ett'ei naapurien tarvinnut ihmetellä, miksi Margery Beade itki.